Sivut

torstai 20. joulukuuta 2012

o magnum mysterium

Joulukuu.
Ihan pimeetä.

En oikein hallitse elämää. Tulin tänne, jotta voisin käpertyä nurkkiin tai lattiaa vasten, olla oma itseni ja irroittaa rihmastot muista päistä ja tolpista ja kattilankansista. Sitten unohdin, että silloin rakentelen taas omia todellisuuksiani ja luoliani joiden varjoja voisin ihailla. Todellisuus on oikeasti aika lämmin.
En luota muistiini enkä osaa kertoa tapahtuneesta mitään, enkä uskalla ajatella, koska olen niin monesti ajatellut väärin. Ihan kivaa kai...
Täällä on hyvä olla, kaikesta huolimatta. Tällä viikolla en huoli muusta kuin piparkakkutalosta ja muutamasta pölyhiukkasesta ja itsestäni. Teen sitä, mitä haluan tehdä, ehkä maailman vaikeimpia dilemmoja siis. Seuraukset on epäsuoria, joten kuvittelen että ne eivät ole olemassa, kuvittelen että se, miten minä asian ajattelen, vaikuttaa siihen, onko se olemassa. Käytän kolmannensadan pilkun ja punon sanoja ketjuun, sanoja enkä oikeita asioita.
Minä soittelen sitä mistä tulen onnellisimmaksi, luen öisin Palmgrenista ja temperamenttitutkimuksesta ja tulen iloiseksi kun innostus syttyy silmiin, maalaan hankoa ja honkia. Kirjoitan havaintoja kodista ja luokkatunneista ja itsensä tuntemisesta. Vastaan puhelimeen ehkä toisinaan ja kirjoitan joulukorttien taakse sen mitä ajattelen.
Oikeastaan voin hyvin. Jos ajattelen liian kokonaisia asioita, menen sekaisin, mutta onneksi aina voi hypätä nurkkaan ja katsella ornamenttiyksityiskohtia ja sinisen vaihtuvia sävyjä, unohtaa ne joista ei pidä tai ne joista ei tiedä. Täälläkin on kattilankansia.

Pimeys rauhoittaa. Ei näe liikaa.
miau
kynttilä
(Lumen valo sai näkemään kirkkautta! Mukaan kotiin sai kynttilänvaloakin. Lumen lumen valo valo neljästi ainakin. Menkää)
Pysähdyn aika usein ajattelemaan syksyä, se on ihan harmaa ja oranssi ja vihreä ja kaikki ne värit, jotka näin. Olen ollut siinä maailmanosassa, mutta kaikki muutkin ovat olleet jossakin.
Nyt uni painaa. Hyvää yötä, ehkä kerron vielä jotakin jostakin joskus, koska haluan oppia kirjoittamaan taas.

lauantai 24. marraskuuta 2012

uneni ja askeleeni

suljen silmät, en päästä mitään itsestäni ulos
kuulosuojaimet päässä kuljen kultaisin ornamentein koristeltuja portaita
vaneripöytiä ja likaisenvalkoisia näppäimistöjä ei ole enää.
Näen unia kolmestakymmenestä akvarellinapista ja murskaan ne. Astun vaaleanvihreiden kasvien ylitse ja tunnen kodin tunkeutuvan jalkapohjiini, niihin kohtiin joista pääsee läpi. Sanon sanan mutta en muista minkä, silitän kynsillä tummaa tukkaa.

Minulla on jo kirjailijan muisti; vedän henkeä nopeasti kun huomaan että musta kynä ei ole siinä missä luulin. Muutenhan voisin luulla että maailmaa ei enää ole olemassa. Silloin tällöin jätän kameran kotiin ja lähden yöjunalla tänne, jotta muistaisin asiat pyöreinä, syvinä ja kahdensadan kahdenkymmenen asteen katselukulmasta.

Nyt kirjoitan tähän sanoja, jotka auttavat ymmärtämään:
Minä asun Lapissa ja opiskelen kansanopistossa kuvataidetta.

En hallitse muita kokonaisuuksia niin että voisin kirjoittaa jotakin.

Täällä on hetkiä. Kokonaisuus on olemassa vain silloin, jos kertoo joillekin muille tai silloin, kun kerää palaset yhteen ja tutkii niitä.
Minun paitani ja sukkahousuni ovat savessa, opettelen asettamaan pallon täysin keskelle dreijaa ja muotoilemaan geometrisen ympyrän suuaukosta. Keramiikan maailma on toisinaan mukavan absoluuttinen.
Teen asioita ja sitten katson miltä tuntuu. Tämä paikka on hyvä paikka, koska asetan itseni aivan erilaiseen ympäristöön kuin ennen, sitten katson että miltä tämä tuntuu ja mitä minä nyt teen. On vain harmi, että tunteiden värit eivät aina ole kovinkaan pysyviä, ainakaan niin kauaa että niitä ehtisi ymmärtää.

Minä matkustan maailmasta toiseen vielä useammin kuin ennen, junamatkat vietän neljännessä. Maailma on kyllä aika laaja paikka. Menen sinne missä kuljin kerran ja Kjell Westön kirjoihin. Katsomaan onko elokuun seikkailupaikoissa enää yhtään oranssia (ei ollut), katsomaan onko Ruotsissa yhä Valentina ja Hanna ja Elina ja hymyt (oli ne). Konservatorion kellarissa oli mutakakkua ja Amerikan politiikkaa, Aurinkotiellä käsiä joista kuului ääni ja vakavia kasvoja. Sitten tulen takaisin tänne, huomaan että ohhoh, täälläkin on ihmisiä ja sitten nukun onnellisena vaaleanpunaiseen kissapeittoon kääriytyneenä. Välillä pelkään uruista kuuluvia ääniä.

Elän edelleen tarinoissa. Kirjoitan hänestä, joka teippasi elämänsä seinälle jotta maailmaa ei aina vain venytettäisi, hänestä, joka muisti heinäkuun joutsenten äänistä. Erityisesti tänään. Voimme keskustella aiheesta, mutta mielestäni näin on hienoa elää. Traaginen nuori.

Minua harmittaa kun en ole kirjoittanut. Yritän ehtiä useammin. Hankalaa kun ei omista tietokonetta eikä internetiä ja joutuu matkustamaan olotilasta toiseen niin että yhteenkään niistä ei jaksa oikein enää uskoa -
Minulla on ikävä viime talvea, kevättä ja syksyä, silloin elin sanoissa ja kertoen enkä niin, että olisin vain.

Onkohan täällä vielä joku.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

häivähde

hattupieni
hei
haluaisin vuotaa, jotta tietäisitte kaikesta. Jotta osaisin taas järjestää kirjaimia oikeaan järjestykseen mutta nyt ne tuntuvat kummallisilta, hyvin kummallisilta.

Minä asun pohjoisessa järven rannalla, puhun kielillä joiden luokse en löydä. Aurinko paistaa usein ikkunasta haaleankeltaisena siellä ja minä ihmettelen alkuperäiskansojen toimintamalleja. Vein sinne palasia näkemästäni,
pinon kirjaston nuotteja,
keltaiset sukkahousut,
yksikonsonanttiset sanat
ja kertomukset riippumatoista.

Mutta riippumatoa en ikinä ripusta, en mitään niin pysyvää.
Tarrakuvia seinille joskus.

Palatessani olen usein onnellisimmillani.
Silloin kun menen kolmen metrin päähän pianistista kuuntelemaan Star Warsia, kun muistan kirjojen maailmat jotka yhä ovat siellä, samoilla sanoilla. Kun juon sateenmakuista teetä ja pohdin yhä likaisenruskean kerrostalon kolmannessa kerroksessa Mozartin sointuasteita, kun muistan miksi halusin olla taiteilija. Kun muistan millaista oli seikkailla värikkäässä ympäristössä.

On yleensä kivaa kyllä olla toisaallakin mutta siellä en muista mitään, en ole mitään,
vailla objekteja, joita heijastimina itseeni ripustin.
Olen vain. Ihan hyvää opettelua mutta kaikki muut olemisen muodot jäävät vajaiksi siellä.
Ehkä vain pelkään, mutta en kerro siitä enempää.

Kerron seikkailuista, kesästä, siitä jolloin vielä näin kokonaisuuksia ja ehdin ajatella ne jotenkin.
saarahämypieni
riipumatopieni
saadrapieni
Mutta ehkä tarkoitus on nähdä tärkeysjärjestys. Jos ei tiedosta toisenlaisen olemassaoloa, ei osaa.
Tuntuu vain hirveän tärkeältä todistaa itselleni että elämä oli kerran tuollaista niinkuin yläpuolella.

Kerron joskus lisää olomuodoistani, ne ovat hyvin hämmentäviä
nyt menen pois tästä

lauantai 18. elokuuta 2012

uskoisinkohan todellisuuteen

eräänä päivänä löysin ihmiset vasemmalta, hymyjen takaa
auringon oikealta
itseni meren äärestä. Meri, se oli tullut takaisin mutta nyt se oli arvaamattomampi kuin aikoihin, tahtoi yllättää. Se lähti pois ja tuli takaisin, paljasti aukion, jolle teki mieli hypätä, saadakseen saaliiksi muutakin kuin kaloja
ja minä vain sanoin samoja sanoja kuin muumipappa usein.
ringonlasku
knuutio
Ystävät. Oli ystäviä jotka kurkistivat alas maailman laidalta, oli ystäviä jotka saivat kultakruunun hiuksistaan. Tykkäsin kaikista,
heinähatuista, valokuvaavista, nauravista,  oransseista,
pianisteista:
maumau
elinajavellamo
vellamojaelinaa
siloiutit
kirjoitin tuolla kallioilla että en halua unohtaa miltä tuntuu,
mutta kuvittelen muistavani vain koska näen sattuman värejä tässä näytöllä.

En muista. Muistan vain että se tuntui ihan hirveän suurelta, paljolta. Niinkuin loppukesä yleensäkin, silloin imee koko maailman itseensä jotta pystyisi olemaan mahdollisimman paljon jotakin mitä nykyhetki ei ole, vaikka silloin juuri muuttuu vahingossa siksi mitä on. Nykyiseksi.
Muistaa koska tietää että on pakko.

Loppukesän tuoksu ja tuulet hurmaavat edelleen.
eliiina
topias
minä täällä siivoan, yritän pakata elämäni kolmeen laukkuun. Minä löydän unohtuneita esineitä, esineitä jotka eivät olleet enää olemassakaan minun tietoisuudessani, aina vain lisää. Yritän päättää haluanko moisia kohtaamisia vielä joskus elämässäni. On vaikeaa tietää mitä haluaa tuntea loppuelämänsä ajan.
Sanoja en löydä vieläkään. Ikävää.

tiistai 14. elokuuta 2012

astellakin, ajatellakin

ehkä tästä lähtien kerron yhdestä seikkailusta päivässä. Ainakin viikon ajan, sen jälkeen tulee uusien seikkailujen aika ja seikkaillessa ei voi kertoa menneistä, tulevasta vain.

Olenkohan muumilaaksossa? Tuntuu välillä, että tuntemattoman kohtaamista ei voi välttää. Tänään minä olen yrittänyt olla rauhassa ja tehdä juuri niin kuin huvittaa, käydä keskellä päivää suihkussa ja soittaa kaksi tahtia Bachia ohikulkiessa. Mutta sekin tuntuu taas ihan uudelta, silmäni eivät enää hahmota seuraussuhteita tässä harmaaseinäisessä talossa, en voi ikinä aavistaa mitä seuraavaksi korvaani asetetaan.

Ja kas, päiväinen kävely metsässäkin muuttui seikkailuksi, ihmettelin sammalen tuntua jalkapohjissa ja hyppelin yli hämähäkinseittien hyräillen Mozartia ja poimin mustikoita varvuista. Hymyilin mutta hämmennyin sillä en lainkaan muistanut kuinka ihanaa tuollainen voi olla. Ja päätin että en aio unohtaa sitä tunnetta pitkään aikaan.
-----------------------------------
Nyt en keksi sanoja kuvaamaan elämää.
Sanat ovat niin pysyviä ja elämä vain kulkee.

Mutta,
eräänä iltana oli metsässä nuotiopiiri, ihmisiä vieri vieressä. Alinan syntymäpäivä, lämmintä valoa. Turvallisia sanoja, ja minä uskoin taas maailmaan.
Tänään muistin taas tuon, erään seikkailun kymmenistä, kun löysin kuvia.
Suurin osa kuvista oli tällaisia, tuollaista siellä olikin, pehmeää ja kaarevaa:
nuotiopiiri

mutta sitten siellä oli tämä.

Ja minulla tuli ikävä. Ihan hirveä ikävä, sellainen että haluaisi nähdä taas kaikki yhtäkkiset eleet, käsien huitaisut ja suupielien nousut, kuulla ne sanat jotka nousevat arvaamatta---
En tiedä mistä nuo vakavat katseet parhaiden ystävien kasvoilla kertovat,
en kuule sanoja,
mutta tätä kuvaa en vain meinaa kestää.
Olen katsonut sitä minuutteja mutta en voi lopettaa.
knuut ja lotta
Vaikka aina en usko tunteiden olemassaoloon, tänään uskon. Tänään ne näkyvät paljon oikeampina kuin  seinien värit tai etäisyydet kappaleiden välillä. Ne vain leijuvat ilmassa, täyttävät tilan niin etten meinaa nähdä konkreettista ympäristöäni niiden läpi-

Vaikka yleensä olen ollut toisinpäin.

Kiitos ja hyvää yötä, minä lähden kuuntelemaan musiikkia, ehkä se löytää tien aivoihini.

maanantai 13. elokuuta 2012

palaan hiljaa

valoonmvpieni
mistäköhän aloittaisin.
Minä olen ollut elossa, niin oudosti elossa että en uskonut että näin käykään. Olen kokeillut olemassaolon eri muotoja ja värejä, harmaita, pyöreitä ja keltaisia. Välillä olen hengästynyt kun puhe täyttää keuhkot ja muiden sanat vain tukkivat kurkkua entisestään, niin ettei meinaa nähdä läpi, mutta sitten taas olen paennut kirjapinoni yläreunalle, istuskelemaan hengittäen vihreää ilmaa. Tai saareen, keskelle merta, pidemmän ajan päähän kuin välimeri, sinne ystävien viereen, istuskelemaan hengittäen sinertävää ilmaa.
Valtasin tilan itselleni reunoilta, eteläkärjistä. Siellä oli ensin tyhjää mutta minä toin tunteita, onnellisuutta, huolettomuutta ja yksinoloa, meri eli varpaissa. Sai nimiä.

Kävin kaupungeissa, yksin, vaelsin vailla määränpäätä ja leikin aikuista. Muistin Maria Peuran Mirjan ja löysin kuvatut tunteet itsestäni, niinhän siinä käy aina, näkee ne tunteet toisissa jotka itse on sattunut jo kohtaamaan ja konkreettisen yhteyden löytää erisnimestä.
Kirjoitin ylös oranssiin kirjaan kauniita lauseita, kulmakarvojen kohotuksia ja lämpöä. Sitä mitä haluan muistaa syksyllä, sitten yksinäisyydessä yhdestä kokonaisuudesta ainakin. Kymmeniä sivuja, kirjaimia, kirjoitin kaiken kategorisoimatta ja mietin että Paul Auster puhui kirjailijoiden muistista ja todellisuuden muodosta aivan oikein. Minä en muista enää mitään koska minulla on mustekynä.
Elin tarinaa ja dramatisoin kaiken, yksinolostakin tuli symboli ja jalanjälkiin pystyi aina yhdistämään lukemattomia adverbejä, melankolisesti, hiljaa. Luin Riikka Pulkkista ja vakuutuin että Elina Hirvonen puhui yhden tarinan totuuksia----

Taasko tämä meni tähän, en kyllä puhu enää yhtään mitään koska suustani livahtaa vain kirjallisuusviitteitä ajatusten sijaan.

Toisaalta ihan sama. En minä usko että ajatukseni ovat sitä miltä näyttävät, eivät ne ole yhtä leijonankeltaisia tai kaltaisia tai ohrantähkin koristeltuja. Eihän pöydässä oleva heijastuskaan ole kaikkialla totta, sitä miltä näyttää. Miksi ajatukseni olisivat yhtä ilmiselviä, koska niiden luonne on niin epäilmiselvä? Ehkä minä puhun lopun ikäni sitten kirjallisuudesta.

Heinäkuun elin keskellä. Väreissä minua ei näy, mutta kirjoitin itseni tuonne. Niin moneen ihmiseen.

Ja sitten sanoin että hyvästi, nähdään joululomalla. Mielet leikattiin kahtia, juuri kun aloin uskoa siihen että ne voivat kasvaa lähemmäs toisiaan, kurottaen kohti kasvoilta heijastuvaa valoa. Violeteilla Fiskarsin saksilla, niillä joiden terissä on vieläkin punaista paprikaa.
Sanat pakenevat minua, olen ajatellut liikaa ajatuksia, järjestämättä sanoja kirjaimiin ja tavuihin. Väreinä ja tuoksuina.

Vielä hetki sitten he kelluivat maailmassa mutta enää en näe ketään. Kyllä veljiä, kissoja, ystäviäkin ehkä tällä viikolla. Mutta näitä ystäviä en vain näe. En yhtään tuulentuivertamaa päätä tai naurahdusta. En kuule hymyjä enää, vain joitakin kirjaimia sieltä kaukaa jotka säilyvät toivottavasti samoina tullessaan tännekin. Mihinkään ei voi luottaa, onneksi on tuhansia kuvia joissa on kasvoja ja melkein voi tuntea toisten ihot taas.

He lähtivät, yksi Ylivieskaan, toinen Jyväskylään ja kolmas meren taakse Taalainmaalle. Yhden jätin Tampereelle (kuulemma löysi takaisin lähemmäs tosin), toisen Hämeenlinnan aurinkoon.
Monet muut jäivät ja menivät, rutistin, päähän jäi kuvia ja ranteisiin toisten käsien tuntu.
Sitä ennen lukemattomia seikkailuja jotka tuntuivat ihmeellisiltä.
uiva
moikkapieni
Oli ihanaa palata kotiin. Kuukausia olen nähnyt uusia asioita, nyt kotiinpalaaminenkin oli uusi ja kaunis, päänsisäinen jatkoi samaa matkaansa kohti seikkailua kokiessaan taas erilaisen tunteen. Jollain tavalla kivaa palata kaipuuseen mutta samalla ikävä on jo nyt, koska olettaa ikävän. Ehkä uppoan taas jälleen uuteen maailmaan, kirjaan joka kertoo tuhansista tarinoista ja Bachista kertovaan dokumenttiin.
Koetan muistaa missä kohtaa olen omassa elämässä, jotta osaan taas jatkaa tarinaa. Kertoa niistä mistä ennenkin, siten kuin ennenkin, niin että kaikki löytää merkityksensä ja sattumaa ei olekaan. Löytää oman tarinani, oman merkitykseni.
Mutta hymyjen ääntä, sitä minulla on ikävä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

horjun toisesta toiseen

vrava
lintu
tammisaari lainehti lauantaina
laituri1111
uneksin aika paljon
hetkistä ja ihmettelen miksi elämä on vain hektistä
sanoista jotka eivät vielä muodostu kirjaimista vaan ominaisuuksista, elävistä,
että olen se tyttö josta kirjoitan.

Välillä päätän että voin määritellä itseni dramaattisilla sanoilla, mutta sitten huomaan että en minä kerran ollutkaan sitä,
en minä ole koskaan sama koska koskaan en ole samassa tilanteessa,
ja lasken painon niille jotka rakentuvat viivoista, kirjaimista ja ehkä myös rajoista.

Ne maalaavat aivojani muutenkin paljon, joten hyvä päästää ne tännekin.
Voisin mennä tästä lukemaan kirjaa,
taas vaihteeksi.

eskapismi tuntuu elävän

tiistai 10. heinäkuuta 2012

kellun

ainakin kaksitoista aikaa katsoin vain muiden maailmaa, nyt ehkä voisin katsoa kissaani. Tai nuotteja joiden päälle kerääntyy kärpäsenraatoja tasaisessa rytmissä, sen melkein kuulee

mutta olen minä nauttinut. En jaksa luetella koska aktiviteeteilla ei oikeastaan ole väliä, on vain väliä mitä tunsin ja tunsin nautintoa vaikka väsyttääkin. Viidentenä yönä pääsin kotiin asti.
Erityisesti nautin Suomenlinnasta, kun
yksi täytti kahdeksantoista ja sai pimeyden jälkeen riippumaton
yksi soitti kitaraa ja toinen huilua onnitellessaan,
yksi juoksi kauppaan ostamaan ilmapalloja,
yksi söi kermavaahtoa pää alaspäin,
yksi keskusteli ranskaa sidottujen korvien ja Bachin taaksekin,
seitsemän hymyili.
pik
lotalota
kitarisa
elina
onpa kivaa elää kesäisin.

Pitää vain varoa ettei mene liian lähelle, muuten voi olla liian vaikeaa palata etelän janoiseen elämään.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

puolet pois

kyllä minä olen vielä täällä-
ainakin huomiseen asti

juhannuksessakin olin ja näin pellavatukkaisen tytön, sinisilmäisen tytön ja pyöreähampaisen tytön.
Itse piilouduin väreihin mutta hymyilin kyllä ihan liikaa
eliinna
hiuksi
maumau
Ja sitten olin kyllä vielä Rappiollakin, se oli hauska paikka,
rappio
knuut nukkuu
kotiäiti
nyt menen kyllä jääkaappiin tai töihin tai vaikka elämään, ihan yllättävän kivoja paikkoja kaikki.
En jaksa alkaa purkamaan lankakeriä. Joskus katkaisen vielä tarinat keskeltä, ihan niinkuin hiukset tänään, koska jostain täytyy aloittaa nekin asiat joilla ei ole alkua eikä loppua-
(kuten hiukset, joiden loppupää on jakautunut kahteenkymmeneen seitsemään haaraan)
mutta se jokin päivä olkoon vaikka ensi viikon tiistai.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

kerrassaan nautittavaa

tänä kesänä seikkailen
jennaa
teetän
jalkat
lotta
pyörä
lottatat
kesäkuun ilmassa ehtii.
Nyt on jo kiire seuraavaan.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

tilanvalloittaja

anteeksi
ei minun tuota pitänyt tulla sanomaan.
Vaan sitä, että jos ihmettelette mistä viime kirjoituksessa oli kyse, oli kyse siitä että pelästyin omia tunteitani ja kirjoitin ne ylös, jotta niitä voisi tarkastella.
Ihan tosi, pelkäsin itseäni kun reagoin noin. Okei, numerot olivat masentavan pieniä, mutta en ollutkaan varautunut pärjäämään ihan hirveän loistavasti vaan menin haistelemaan avosilmäisenä. Ja Lahden kokeissa pärjäsin jo tosi kivasti siihen nähden mitä odotin, Taikissa epäonnistuin tehtävien teossa. Niin. Tehtävien teossa. Tulkinnassa tai jossakin muussa. En epäonnistunut ihmisenä vaikka nekin ajatukset mieleeni pistettiin.
Ja vaikka olin odottanut häviötä, mieleni vain reagoi epätoivolla. Se oli pelottavaa. En päättänyt tuntea niin, ne tunteet vain tulivat vaikka järki sanoi muuta. Säikähdin niiden ylivaltaa niin paljon että en uskaltanut koskea tunteisiin, kirjoitin ne tänne vain.
Miksi tänne? Siksi että minä olen löytänyt hakuprosessille niin valtavasti tukea muilta maailman ihmisiltä blogien kautta, haluan tarjota näkymiä hakemisen tunnevaihteluista kaikille muillekin.

Analyyttinen geometria on kyllä lempiasiani. Analysoin torstaina kirjoittamani lauseet ja sitten muka luulen että tiedän enemmän maailmasta. Huh.

Parin päästä into löytyi. En sulkenut sitä rasiaan, päästin sen valloilleen ja nyt tietokoneeni on tukossa siitä. Olen innoissani jokaisesta uudesta kuvausmahdollisuudesta ja kokoan portfoliota, vaikka raskasta se on kyllä. Olen innoissani että mulla on suunnitelma ensi vuoden hakua varten - tajusin mikä yhdistää mun halut käyttää kieltä ja olla visuaalinen loistavasti.
Hymyän. Voi vain yrittää, se on auttanut montaa ja auttaa varmasti minuakin.
normaali5
renghkaat
Portfoliota kootessa löytää myös yllättäviä kuvapareja. On jännittävää löytää samankaltaisia tulkintoja maailmasta monelta vuoden eri päivältä, monista eri olotiloista.

Haluan saada sen valmiiksi jotta tiedän edes että millainen valokuvaaja olen. Omat kuvat sen kertovat kai kaikkein parhaiten.

Nyt kyllä keskityn elämään ja kesään, ihanaa taas hengittää.

torstai 7. kesäkuuta 2012

tyhjää karttaa tutkimassa

Toisinaan pelkään-

löytäminen tuntuu jaloissa paljon enemmän kuin etsiminen. Silloin pitäisi tietää heti,
enkä kovin usein osaa tietää. Kaiken voi kääntää toisin päin ja katsoa eri kulmasta, jolloin kullankeltainen saattaa muuttua pistäväksi limetiksi ja hammashymyt vampyyrinkaltaisiksi. Kaikesta vain voi löytää Kantin ja kantteja ja samaa rakennusta ei koskaan tunnista etuovelta ja yläilmoista saapuessa. Valo muuttaa kaiken, myös elämiä, mutta myös esineitä ja ongelmia jotka edestä katsottuna näyttävät vain neliökokoelmilta joiden lävistäjienkin pituudet tietää.

Joskus luulen että se mitä näen on vain ainoa kantti ja että siitä pitäisi pitäisi osata ymmärtää. Vaikka tosiasiassa sellainen tietämisen istuttaminen päänahkaansa on tyhmintä mitä voi tehdä. Yrittää nähdä löydetyn esineen kaikki osaset omalta istumapaikaltaan kolmannesta rivistä, vaikka niin ei todella voi. Kaikessa ei aina ole logiikkaa ja logiikkojakin on monia, ja on typerää olettaa että kaikkien asioiden rakenne menee vain niin kuin Mensan testien kolmiontäydennystehtävissä.

Löytäessä pitää reagoida. Useinkaan hiljaisuus ei ole kovin hyvää vaikka harrastankin sitä. Olen hidas ajattelemaan, mutta löytäessä kohtaa niin konkreettisia asioita että niiden miettiminen tuntuu itsestäänselvältä oletukselta täällä. Vaikka ensimmäisen seinämän takana saattaa olla kerroksittain levää, josta kaikki muut ehkä tietävät ja jota he ovat saattaneet jo lakata näkemästä.
kääntäen
Minä löydän itseni aina jostakin minne minut on työnnetty tai toivotusti viety.

Minä löydän paikoista muita ihmisiä ja eläimiäkin. Ajattelen ympäristöä ja kahta ihmistä, joista toinen on kaukana ja jota minun on ihan turha ajatella ja joista toinen on vain ikävän päässä. Tunnistan kasvot jotka ilmestyvät eteeni nostaessani katseen kirjasta bussissa, näen taas tutun paikan jossa on tehtävä tehtävät.

Mutta vaikka olen aika hyvä tunnistamaan paikkoja, en näe itsestäni kyllä kovinkaan paljoa. Löydän ympäristöni ominaisuudet paljon paremmin kuin omani. Minä en tiedä kuka olen tai kuka minun on mahdollisuus olla. Huljun huljun, siellä ne leijuvat ne ominaisuudet siellä virrassa mutta kohta ne värittyvät penkereen väriseksi tai uivat vedessä liian kauaksi ja on taas mahdoton nähdä yhtään mitään, mitä on.
tukkaaa
Ruskeat silmät ja kellertävät hammasvälit, mutta entä sisältä? Minä olen hidas ajattelija ja ulkonäköni voin hahmottaa jos vertailen viidentoista minuutin ajan kasvonpiirteitäni siskooni ja äitiini. Sisimmästä ei saa kuvaa, täytyy nojata vain johonkin inhimillisiin ominaisuuksiin kuten tuntemiseen tai suhtautumiseen. Ja sitä ylianalyyttinen minä vihaa.

Minä en hallitse mitään. Huoneeni levittäytyy ympärlläni vaikka kuinka yritän laittaa viralliset paperit ja hammasrautojen säilytyslaatikon täysin suoraan kulmaan pöydälleni, ja löydän asioita joita pelkään. Ajatuksen sieltä, toisen sängyn alta ja yhden kissan mahasta. Löydän kirjoja joiden pitäisi ehkä kertoa jotain siitä millaisena ihmiset minua pitävät,
kirjo
krijrojro
ja etsin itseäni jokaisen rivin välistä mutta ehkä en vain näe niin pieniä asioita. Löydän vain toisen maailman ja minun pitäisi osata kertoa mitä se kertoo minun elämästäni, olenhan ihminen.
Tästä kirjasta löysin kyllä ajatuksenkin, ja valaistuin paljon enemmän kuin mitä media sanoi
esine
tiedän että joku tuomitsee minut mutta minä en koe tarpeelliseksi välittää siitä.
Löydän esineen, löydän asian, löydän objektin. Huoneessa on jonkun olennon kirjoittamia kirjaimia aika monta, mutta sitä, joka ne teki, ei ole olemassakaan.

Ensi vuosi, mitä sitten. Ajattelin että menen etsimään itseäni ympäristöstä jossa ehtii ajatella turvallisuutta ja sellaista elämää jota on elänyt. Mutta mitä musta tulee, se vielä täytyy löytää. Menetin uskoni itseni valokuvaajana eräänä surullisena iltana jona en osannut edes itkeä. Luulen että löydän sen uskon vielä, niin kuin olen löytänyt monestikin uskon. Mutta mitä minä sillä sitten teen kun löydän? Voiko sitä suojella sulkemalla 216 kuutiosentin lasilaatikkoon?

Säilytänkö sen siellä ja jätän sieluni kanssa samaan ahtaaseen tilaan, niin että kumpikaan ei vahingoitu? Juuri nyt tuntuu että haluaisin jotakin jossa minun perfektionistiluonteeni voi tarttua konkreettisiin kirjaimiin ja muotoihin. Voisi tarkastella asioita ja sitten vain tehdä johtopäätöksiä. Kaikkein loogisin ratkaisu olisi hakea lääketieteelliseen ja jättää vapaa kaikkeen muuhun. Mutta minä haluan myös taistella vastaan, taistella taistelua vastaan. Meidän rehtori sanoi ylioppilasjuhlan puheessaan että ei tarvitse olla vahva ja ajattelin kokeilla mitä siitäkin tulee. Seikkailla heikoilla lasipinnoilla ja luvata elää vaikka kaikki särkyy.

Minä vain ajattelen visuaalisuutta ja sanoja koko ajan. Pöytälaatikkokirjailijan identiteetti muotoutuu kulmikkaaksi jossakin päin ruumista ja minä en osaa sanoa sanoisinko sille tervehdyksen vai jäähyväiset. Sama koskee kaikkia taidelajeja joita olen koskaan yrittänytkään. Aina on käynyt niin että on innostunut ja sitten innostus on muuttunut raastinraudaksi joka tekee taiteellisista ominaisuuksistani käyttökelvottomia. Valokuvauksessa, pianonsoitossa, maalauksessa, taidegrafiikassa, sanattomassa viestinnässä.
Sen takia en uskalla yrittää. Tähän asti olen saanut hämmentävän kannustavaa palautetta kielenkäytöstäni ja ajan kanssa kai se muserrus iskee jossain muodossa. Ehkä jo tämän kirjoituksen jälkeen.
En tiedä mistään mitään ja sen toivon vain että aika on-

Minä pelkään.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

päiviä

eräänä lauantaina juhlin
oranssissa mekossa kiharat hulmuten ystävien keskellä kakkua syöden spontaaniutta kuunnellen ja
ihmetellen
jeejeejono
tässä kuvassa olen hämmentynyt saamani huomion määrästä;
anteeksi mutta miksi minä sain kaksi stipendiä yli kahdensadan euron arvosta, hesarin tilauksen vuodeksi ja kolmen aineen kirjapalkinnot? Huoh.
lotajanina1111
tässä kuvassa olen hämmentynyt ystävien ympäröinnistä,
tai sitten henkimaailmasta joka takanani oleilee.
Mutta enää en juhli, nyt ajattelen vain viittätoista kirjainta jotka taideteollisen korkeakoulun ovesta saattavat tällä hetkelläkin löytyä.

JÄNNITTÄÄ.