Sivut

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

rönsy

olin jossakin. 82 tunnin ajan tuli eteen maisemia, jotka muistaa edelliseltä viikolta tai edellisestä elämästä, ei kuitenkaan ikinä niitä, joihin totuin nukahtamaan. Ruumis väsyi, joutui reagoimaan niin moneen asiaan ja pitämään hauskaa sen sijaan, että olisi tylsä ja vastaan tulisi koti. Sitten eräänä maanantaina se saapui, ja sitten vain sopeuduin siihen ympäristöön, tartuin niihin virikkeisiin joita edessäni oli ja soitin seitsemän Bachin inventiota ja e-molli-preludin jälkimmäistä aukeamaa rytmivariaatioilla. Näin vihreän seinän, hymyilin sävylle ilta-auringossa ja menin nukkumaan.

Tilat vain jatkavat liikettä ympärillä ja näköpiirissä on taas uusia asioita, vaatekasat hiipivät lattialla ja ruokkivat itseään, kirjoja tulee käden ulottuvuudelle, Maria Peuraa ja Tommy Hellsteniä, jaa, tartun niihin ja luen ja sitten kuvittelen ymmärtäväni. Sitten otan seuraavan ja muutaman sadan päästä unohdan mitä se merkitsi. Toisinaan paikka vaihtuu erääksi ylikulkusillaksi jolla kuiskaan aina sanoja koska alla kulkeva moottoritie vaatii mahdollisuuden käyttämistä, sitten punaisen avaimenperän takana olevaksi rivitaloksi, jossa kuunnellaan Prinsessa Ruususta Irja Askolan lukemana ja minä olen kiipeilypuu. Alakerrasta tietoisuuteen nousee yksivuotiaan uninen huuto, laulan vähän Chopinin seitsemättätoista preludia, sitä vetoavaa, tai lapinäidin kehtolaulua, koska ympäristöön on mukauduttava ja tehtävä siitä parhaansa.

Iltaisin ohi kävelee metsä jonka aurinko muistuttaa kolmen vuoden takaisesta ja vedenalisesta, ja mietin pitäisikö olla kolmen vuoden takainen. Sitä ei vaadita. Joskus näen omastani muistuttavan harmahtavan hiuspehkon joka sanoo että voi söpöys ja minä kerron terveiset. Ja sitten sumut ja ystävät saavat ruumiillistua.
huiiibiu
huiuhi
Eräänä iltana aurinko ripustettiin taivaalle ja minä vain ajattelin että jaa, tänään varmaan kuuluu olla iloinen ja sitten olin iloinen. Ystävä tuli noutamaan jalkansa sängyn alta ja minä hymyilin kohtaamiselle.
Vaaleanpunainen säteili ja minä halusin että se tulee luokse mutta se ei tullut. Tällä kertaa en halunnut unohtaa kaikkea muuta, ja ehkä sen takia unohdinkin. En tiedostanut, katsoin vain kuinka lätäköissä oli pala kuulautta ja ihmettelin. Kevään ensimmäinen auringonlasku tulee joka vuosi, joka vuosi sitä ei vain huomaa.
Huhtikuun viileys säilytti kirkkauden, ajatus oli että kiitos ja saada jotakin mukaan, sain vain ajatuksen, joka jäi kellertävälle paperille mustalla tussilla jossakin Tampereen ja Helsingin välillä. En aio katsoa sitä, koska en kestä, jos muistot kuluu.
saara
juosku
Jotkut juoksevat kauemmaksi ja jotkut lähemmäksi tässä viileässä ilmassa, ja
minä yritän sopeutua, yritän vain olla täällä ja tehdä sitä mikä on hyvää. Mutta se on vaikeaa tässä vauhdissa, vaikka rakastan elämän monimuotoisuutta, on vaikeaa tarkentaa mihinkään kun kaikki vain pyörii.
Ehkä huomenna koetan pitää kiinni.

9 kommenttia:

  1. sulle palkinto miun blogissa:)
    ->

    http://miratriestofly.blogspot.com/2012/04/saan-joskus-haasteita-mutten-koskaan.html#comment-form

    VastaaPoista
  2. vau usva tämä oli HENGÄSTYTTÄVÄ! aivan siis argh MIELETÖN. wow niin MUKAANSATEMPAAVA ja ELÄVÄ ouh hitsit vau

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo tää oli tällanen että kuvailen liikaa ja mistään ei saa otetta ja hengästyy vain.! en tiiä miks, joku kokeilu

      Poista
  3. Kirjotat tosi kauniisti!

    VastaaPoista