Sivut

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

tuntuu kiittämättömältä

Tulin tänne taas, kokeilemaan josko löytäisin itseni täältä abstraktien ajatusten keskeltä kun muuten maailma on niin konkreettinen. Mutta en taida, yhä vain huljun ja luovin ympäriinsä. Ehkä joskus vielä näen itseni.
todellakaunista1 PIENI
Taideteollinen korkeakoulu, valokuvataide. Tehtävä 2. Todella kaunista! Toteuta yksi (1) valokuva annetun otsikon mukaan. Valitse aiheeseen sopiva kuvaustyyli. Arviointiperusteet: visuaalisuus, sommittelu ja valon hallinta.
Tein ennakkotehtäväni viikossa kirjoitusten jälkeen ja häpesin piilossa. Mua inhotti kun en ollut yrittänyt kunnolla, koska tilaisuus on kuitenkin vaan kerran vuodessa ja TaiKissa ilmeisesti vain kerran muutamaan vuoteen. Kun sitten hyväksyvää hyminää kuului auktoriteeteilta pyörittelin silmiä ja kuplin, ja ajattelin vain kertoa.
Nimittäin älkää luottako itsenne arvostelukykyyn vaan uskaltakaa. Oli totta kai inhoittavaa lähettää kuvia joihin ei ollut itse tyytyväinen mutta ei aina tarvi olla täydellinen, ei koskaan.
Mutta sitten hävettää kun on vienyt paikan joltakin muulta. Suomi on täynnänsä lahjakkuutta ja minä vain pääsen pääsykokeisiin kuvaamalla kukkia ja kliseitä ja nostan kulmakarvojani lukiessani taas yhdestä, joka ei ole päässyt edes pääsykokeisiin vaikka on tulkinnut minua tuhat kertaa omaperäisemmin. En mä ansaitse. . mutta sitten toisaalta voin luottaa ylempien tahojen arvostelukykyyn ja olla ihan rauhassa.
metsä1 PIENI
metsä3 PIENMI
metsä2 PIENI
Taideteollinen korkeakoulu, valokuvataide. Tehtävä 3. Minun metsäni. Tee kolmen (3) kuvan valokuvasarja, joka kertoo sinun ja metsän välisestä suhteesta. Arviointiperusteet: sisällön vahvuus, tunnelma ja valon hallinta.
Sen näkee kuinka käy. Mutta ehkä kukaan muukaan ei sitten ollut onnistunut.
Olen kuitenkin nähnyt niin vakuuttavia kuvia aiheesta minä ja metsä että minun kuvani tuntuvat räpellykseltä ja säälittävältä toistamiselta.
Ehkä en näe itseäni ulkopuolelta, näen myös ne heikot kohdat jotka pyrin ulkopuolisuudelta piilottamaan. Tai sitten ehkä kerron juuri heikkoudesta enkä yritä. En voi tietää, ne ajatukset ovat tuolla jossakin korkealla enkä näe niin kauas.

Minä en pelkää, kirjoitin Muotoiluinstituutin toisen koepäivän aamuna täysin tyhjälle sivulle. Minä vain mietin.
Nyt voisin lopettaa senkin ja täyttää pääni vain huminalla. Olen pilvien päällä ja se olisi hyvä muistaa.
Seuraavina päivinä minä aion vain etsiä Välimerestä yhä uusia sinivihreän sävyjä ja kokea, se on tärkeää, koska ilman kokemista en voi luoda maailmasta mitään uutta.

perjantai 25. toukokuuta 2012

oppitunti inhimillisyydestä

Lahdessa oli ihan käsittämätöntä.
metsääää
Kuljin kriisistä toiseen, hymyilin aina vain enemmän juuri sen jälkeen kun olin luullut että kohta sattuu ja opin valtavasti maailmasta ja itsestäni. Kirjoitin aivoni sisällön kymmenille sivuille päivittäin, koska haluan muistaa miltä se tuntui. Ne tuntemukset olivat ihan hirveän hassuja.

En tiedä tuliko pääsykoemenestystä, keskiviikkona pääsin kyllä haastatteluun, mutta tuon valintakokeen tärkein vaikutus minuun ei ollut kyllä siinä mahdollisuudessa opiskelupaikkaan vaan siinä ymmärryksen määrässä. Tuolla nimittäin näki tarkkaillessa, että ei ole olemassa sellaisia superihmisiä jotka ovat varmoja lahjakkuudestaan ja kouluunpääsystään.
Ei ole ihmisiä jotka aikovat mennä tuonne kouluun. On vain ihmisiä jotka jännittävät pääseekö jatkoon ja ovat epävarmoja siitä mitä haetaan. Olin mä ajatellut sitä aiemminkin mutta tuolla se ajatus konkretisoitui, kun näki ihan kaikkien, niidenkin jotka tuonne kouluun tulevat pääsemään, etsivän jännityksessä omaa nimeään haastattelulistalta ja katsovan kirjaimia paperilla yhä uudestaan ettei vahingossakaan ole erehtynyt. Ymmärsin mitä todella tarkoittaa lause 'kyllä sinne aina joku pääsee'. Kyllä sinne aina pääsee ihmisiä, ja ne ihmiset ovat olleet ihan yhtä epävarmoja ja haavoittuvaisia ja tiedottomia omista mahdollisuuksistaan kuin minä.

Lahjakkuus on niin abstrakti käsite. On ihmisiä jotka ovat tehneet paljon hienoja teoksia ja ihmisiä jotka ovat oivaltaneet useita kertoja, mutta pääsykokeessa kaikki aloittavat alusta. Kukaan ei ole suunnitellut etukäteen millaisen ruisleipämainoksen tekee eikä kukaan voi aina oivaltaa. Ei ole absoluuttista osaamista, on taitavuutta kyllä mutta ihan tavallisia ne taitavatkin olivat.

Mä nautin olostani pääsykokeissa ihan hirveästi, puolentoista kuukauden työnteon jälkeen oli ihana vain olla luova ja piirtää ja maalata. En stressannut melkein ollenkaan koska saavuin pääsykokeeseen ajatuksissa joista ylempänä puhuin ja ajattelin vain välivuotta. Ajattelin että en minä ole kiinnostava siellä lahjakkaan massan keskellä, mutta sitten siellä olikin vain ihmiskasvoja. Ystävällisiä ja pelokkaita. En jaksanut keskittyä sosiaalisuuteen mutta oli aivan ihana huomata se, että muutkin olivat epäonnistuneet, muutkin olivat inhimillisiä.
Ajattelin että en minä edes voisi päästä tuonne ikinä, sinnehän pääsee ne lahjakkaat ja ihanat ja luovat ja nokkelat. Keskiviikkoiltana tajuntaani iski mahdollisuus, että minä voisin olla yksi heistä. Haastatelluista puolet pääsee, neljätoista kahdestakymmenestä kahdeksasta. Se oli hämmentävää kun huomasin että mahdollisuus oli todellinen eikä vain marginaalinen.

Oon aina ajatellut että olen se tyyppi joka epäonnistuu kun todella pitäisi näyttää osaamistaan ja sieluaan. Se tyyppi joka ei pääse kuvataidelukioon johon otetaan puolet hakijoista, se joka on harjoitellut hirveästi pianotutkintoa varten ja tilanteessa unohtaa mitä musiikki edes on, se joka saa lukioaikansa uskonnosta lukioaikansa huonoimmat esseepisteet yo-kokeessa. Nyt kuitenkin, kun en ole tosissani edes yrittänyt, olen onnistunut. Olin hämmentyä siellä lahdessa kun tajusin että vain pieni prosentti oli päässyt kokeeseen ja vielä pienempi jatkoon. Vaikka en kouluun varmaan pääsekään, kokemuksena aika tuolla oli ihan mahtavaa.
Mä huomasin myös että taide on kyllä juuri sitä mitä mä haluan. Ehdottomasti. Sen tekeminen antoi energiaa vain lisää. Ruumista kyllä ehkä vähän väsytti kun tulin eilen pois.

Mutta olen ihan käsittämättömän iloinen että olen uskaltanut vielä toivoa. Vuosi sitten meinasin hylätä taidealan koska ajattelin että olen sinne liian haavoittuvainen ja arka. Mutta niin ovat kaikki muutkin, ihan kaikki, ja ihmiset kasvavat vain siksi mitä ovat. Eikä se onnistu jos ei uskalla yrittää vielä.
Mä yritin vielä, vähän tehottomasti tosin, ja pääsin tilanteisiin joita tosissaan ei ollut uskaltanut toivoakaan. Tein molempiin hakemiini paikkoihin, Taikiin ja Muotoiluinstituuttiin, ennakkotehtävät hieman toisella kädellä mutta näköjään silti voi tapahtua asioita.
Luulin että ei tällaisia ihmisiä haluta pääsykokeisiin ainakaan Taikiin, mutta sieltäkin tuli kutsu. Ja nauroin puhelimessa kymmenen minuuttia tiedolle ja innostun aina vain lisää.

Tämän tekstin oli tarkoitus kertoa jostakin uskaltamisesta ja mahdollisuuksista mutta kerroinkin vain miltä tuntuu juuri nyt. Ehkä kerron jostain muusta joskus muulloin.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

auringosta lahteen

pidän siitä että on olemassa mustaa. Muuten en ymmärtäisi aurinkoa, en sen kuiskauksia tai hymyjä.
Aurinko jättää jälkensä kaikkeen, tai sitten minä olen vain käskenyt sen tehdä niin.
Toivon toista.

Mutta usein haluan nähdä vain reunat.
renghkaat
varjoavian
romnoko
Huomenna voisin vain pyöritellä päätä kohti valoa, päästä ulos mustasta laatikosta elämänlähdettä kohti kurottaen kuin pieni omenapuun taimi. Mutta menen kyllä Lahteen,
ja se on varmaan ihan kiva paikka. Saanpa nähdä monta muuta väriä kuin auringon. Otan mukaan kolmekymmentä värinappia jotta voin maalata paperille vaikka koko elämäni käyttäen enemmän vettä kuin mitä aivoihini edes mahtuisi.
Ihanaa omistautua taiteelle neljäksi päiväksi, taiteelle, yksinololle, haaveille ja eräille sukulaisille.
jlakat
Mutta en osaa päättää mitkä luistani otan mukaan ja mitä en. Sieppaan yhä uudelleen samat aikomukset jotka kiertävät päin aivokuorta ja sitten ne taas pakenevat lattiallani lojuvaan sateenkaareen ja kirjojen fantasiamaailmoihin, kulttuurista toiseen, enkä minä voi olla niissä yhtäaikaa.
En kuitenkaan onnistu näkemään niitä kaikkia joten ehkä ei tarvitse huolehtia mistään.
Mutta hypin jo seinillekin-

perjantai 18. toukokuuta 2012

kukkaispäiväkirjat

minä elän
menen elämään ja toisinaan tulen.

Etsin pyöräillessäni ne tiet joilla tuulee eniten, katson sinne missä on vihreintä, kävelen paljain jaloin sateisilla kaduilla ja syön sen appelsiinimehujään joka maistuu kaikista vahvimmalle
jotta tuntisin itseni eläväksi. Jos maailma voi koskea minuun, niin ehkä minäkin siihen.
Ajattelen ajattelevani henkisiä ja sitten huomaan että kaikki rakentuu konkretiasta,
ja ostan itselleni hiusnaamion palkinnoksi siitä että saavutan jotakin tai ehkä siitä että voin sanoa saavuttavani jotakin ja kuvittelen että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja antioksidantit imeytyvät päänahan läpi unelmiin.
kuukka
lettipää
lettilattia
mutta ehkä se on oikeutettua mennä stockmannille ja käyttää 70 euroa asioihin joihin ei ajatellut rahaa käyttävänsä vielä kulmasta kääntyessään.
Koska tärkeää on vain onnellisuuden määrä, ja yleellisyystuotteet luovat mielikuvan onnellisuudesta ja mielikuva on ihan yhtä todellista kun mun rikkinäiset sukkahousut.

Mutta oli ne kirjaimet ihan kivoja vaikka en koekaan saavuttaneeni erityisesti mitään lisäarvoa niihin sen mustavalkoisen julkistuksen myötä ja vaikka niistä ei saakaan mitään hienoa sanaa. Oon yrittänyt mutta lemele on hienoin tähän mennessä. Yhteen asiaan oon tyytyväinen, äidinkielen esseen täysiin pisteisiin, mutta muut oli aika sattumanvaraisia.

En nyt jaksa lukea mitä tuolla lukee koska menen kokeilemaan josko hiukseni kokisivat ihmeparantumisen mutta
olisin nyt kyllä paljon mieluummin Ruotsissa kuin ylioppilas vaikka on sekin ihan hienoa. Eilen lentokentällä näin ja vein, toiset menivät aurinkoisille teille ja minä paljain jaloin juniin jotka veivät vain Espooseen.
Ja sitten muistin että ehkä niinkin voi tuntea itsensä eläväksi. Mutta tänään vain aisteista.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

muistoja tulevasta

yritin saada kuvan siitä miltä elämäni näyttää normaalisti.
Tämä ei ole kovin normaalia aikaa kuten yleensäkin, mutta tältä toukokuun alku näytti. Joskus. Silloin kun jaksoin ottaa 500 grammaa lisäpainoa reppuuni ja sen vielä pois sieltä. Jaksoin olla keskittymättä hetkeen.

Tältä näyttää elämä joskus.
Tältä näyttää
sini
kun menee ulos katsomaan onko siellä hengästyttävää (on) ja puhumaan Vellamon äänelle,
harrypotter
kun menee tapaamaan vanhoja ystäviä pitkästä aikaa paikkaan, jossa tee pitää juoda Harry Potter -mukista,
varpaas
kun on hoitanut velvollisuudet ja siivonnut pateettisesti Palmgrenin tahtiin ja tajuaa ilman kalenteria, että tänään on se päivä kun voi kävellä pihalla ensimmäistä kertaa ilman kenkiä ja hymyillä,
rekkak
kun ajaa moottoritien yli pyörällä ja laulaa,
kuusia
kun on herännyt kerrankin aamuun,
kagoa
kun on kuulas,
muummo
kun menee töihin rappiollisen näköisenä ja on hakenut kuvisdiplominsa koululta ja laittanut sen esteettiseen muovipussiin,
aatospuussaa
kun tuomi ja pikkuveli alkaa vihertää ja muistaa edellisen kevään,
maali
kun äitienpäivänä huomaa omistavansa edelleenkin akvarellivärit ja koulun mustepullon.

Mielessä liian monta asiaa.
Kevät on ihana, ajatuksia voi ripustaa tuomen kukkiin ja valoon oman tunkkaisen mielen lisäksi.
Näköjään myös kameraan-

Tästä äänestä tulee mieleen toukokuun kirpeys. Ehkä viime vuoden ja purppuranpunaisen takia, mutta nytkin se kuulostaa juuri siltä mitä on ollut.


Voisin kuvata elämääni useamminkin.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

vedenaliset

eräänä iltana piti käydä nopeasti ulkona syömässä ilmaa mutta sitten-
hevostallien sumu oli upottava. Minä upposin sinne, olisin siellä varmaan vieläkin ellei kengistä olisi tullut läpi niin paljoa vettä että kaikki henkinen katosi
itta
uus_profoiili_kuvaa
pol ku
nmo
linnea_jouskouee
linneakaatuuveteen
näkymätönhevonen Linnea oli kiltti ja hurmaantui kanssani kohmeisista varpaista ja liian pian koittaneesta työpäivästä huolimatta.


ps. Kiitos otsikosta, Maria Peura.
Kiitos myös lasimaisista lauseista ja graniittisesta innostuksesta luoda jotakin helkkyvää.

tiistai 8. toukokuuta 2012

olen rappiolla


(päätin juuri viikko sitten etten selitä enää mutta minä vaadin sitä näköjään itseltäni)

Roikun elämässä,
menen koska on mentävä tai koska luulen niin, istun sohvalla ja liikun jotta menisin toiselle sohvalle,
nukun enintään seitsemän tuntia yössä koska se on teoriassa mahdollista vaikka se pilaa kaikki soittotunnit ja työpäivät,
hereillä ollessa silmiä peittää kalvo enkä jaksa hieroa silmiä tai kääntää päätä katsoakseni ympärilleni ja huomaan tehtäväni vasta kun korvia särkee,
tapan sisäisen muusikkoni ja soitan kaiken ensimmäisestä dessästä viimeiseen keskittyen oikeiden koskettimien painamiseen,
pakenen aistihavaintojen olemattomuutta natriumglutamaattiin, heitän astiat kovaäänisesti tiskialtaaseen ja työnnän polkimen hampaita niin lujaa että kotona huomaa mustelmat ennen ihmisiä tai elämiä,
jotta edes jotain tapahtuisi ja kuuluisi (ei ne edes särkyneet),
teen yhtä asiaa jota ei huvita,
ja siksi kaiken muun toisin päin.

Toisinaan minua suututtaa olla täällä. Etenkin tänään.
Jos olisin kirjoittanut eilen, olisin kirjoittanut jotakin muuta. Olisin kirjoittanut siitä onnellisuudesta, kun tajuaa että täälläkin voi elää. Voi löytää ihmisen ja ihmisen leikkipuistosta ja mennä syömään ravintolaan, voi muistaa ja pelätä vanhoja ja nauraa pelot pois näkyvistä. Tajusin että mun ei tarvitse ikinä olla yksinäinen jos en halua. ikinä.
Viikonlopun voi viettää vailla yhteistaloutta, voi käydä lauantaina töissä ja puhua illalla yllättävän kolmen tunnin puhelun ja olla melko onnellinen että jotakin tapahtuu.
Ei aina tarvitse pateettisia spektaakkeleita,

Joskus vielä vien rappion pois huoneestani. Nyt siihen sisältyy mukavia muistoja joten en tee mitään, säilytän vieraiden ihmisten tuoksut lautalattioilla enkä tajua kuinka ne jo sekoittuvat kuolleiden kärpästen ruumiisiin ja kirjaston kirjojen painomusteeseen. Elän haavemaailmassa enkä jaksa ymmärtää että velvollisuudet ovat konkreettisia, niitä voi tarttua hiuksista kiinni ja naulata seinään, mutta minä vain kuvittelen että asiat kävelevät itse esiin kun minä vain vähän hymisen ja otan pillipiiparin roolin. Pelkään että säikähdän ja että en ehdi ajatella, joten on ihan mukavaa vierittää vastuu alakerran portaita pitkin vain eteenpäin. Ajattelen että ehkä ei haittaa, että kuukausi, että viikko, että oksat hiuksissa, että silmät ruskean lasin takana.
Onpa inhottavaa olla Aikuinen.

Joskus vielä vien rappion pois elämästäni.
Ehkä se tapahtuu ennen kesää.

neuvooteelaEilen olin reunalta iloinen kun sain kirjeen Lahdesta ja tajusin että ainakin jotkut asiat voivat olla totta. Aion olla siellä kahden viikon päästä ja yrittää. En uskonut että viikossa tehdyillä ennakkotehtävillä mennään yhtään mihinkään kun aikaa on annettu kolme kuukautta mutta näköjään jonnekin edes. 


Jotta mikään ei liittyisi mihinkään,
tässä kaksi kuvaa maailman älykkäimmästä kissasta:


ksisisia
Kiitos teille,  tiedätte kyllä ketkä. kiitos hypotenuusa kiitos reiät violeteissa kengissä kiitos auringon sokaisemat silmät kiitos kiitos kiitos


ehkä vielä ryhdistäydyn. Selkä suoraksi
huomenna yritän uskaltaa.

Kunpa joskus ehtisin kirjoittaa kunnolla enkä sanoisi vain että

mau

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

hermosolujen värikkyys on suurta

Joskus viime päivinä (en jaksa enää laskea päiviä ja ajattelen sen positiivisena koska se on ehkä kontrollista poispääsemistä) oli seuraa ja pidin siitä,
koska oli Saara,saaara
saipua
saaraa
ja oli Lotta, otoa
saaralota
klotaepäiale
ja lisäksi Vellamo, velamo
velmao
velvmoa
ja Jenna joka tuli vain harvaan kuvaan ja siinäkin työnsi linssin eteen saippuakuplarenkaan -urpo jena
(oli tänäänkin koska pojat olivat kiltisti ja puhuin ensimmäistä kertaa suomenruotsalaisäidille ja osasin olla normaali vaikka olinkin hiljaa ja hakiessani esikoista esikoulusta jäin juttelemaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi työharjottelijapojan kanssa yhteiskunnan odotusten järkevyydestä ja siitä mistä tulee onnelliseksi ja omavaraistaloudesta ja ihmettelin miten joku kohtaaminen voi piristää päivän täysin)
lupasin että olen tässä siihen asti että Kol Nidrei loppuu ja se loppui kolmekymmentä sekuntia sitten. Voisi lupailla useamminkin-
Ehkä minä kirjoitan tänne päivistäni. Niistä normaaleista.
Hyvää yötä sinulle

tiistai 1. toukokuuta 2012

poistuma

tykkäsin
Vapusta ja yhtäkkisestä kokoontumasta,
on aivan hyvää vain löytää ihmisiä ja kutsua ne kylään ja herätä kollektiivisesti tiistaiaamuina ja soittaa kitaraa auringonpaitseessa
tähtii
en tykkää
yhtään kirjoittaa tänne koska kaikki vain lukee tätä ja tekee viestinnäntunnilla analyysin. En kirjota yhtään hienosti vastedeskään, en julkaise yhtään kuvaa, näytän vain kasvottomalta, en sano mitään, vaikenen jossette mee pois
enkä huomiosta, sain jo aivan tarpeeksi koska kommuunin huomionantamiskyky on hurmaava

oon kuullut niin monesta paikasta jotain juttuja blogini lukemisesta, että vetoan kyllä nyt ilmiantamaan itsensä jos omistaa jotain konnektiiveja minuun.,,,,,
koska en kestä kun kaikkialta vaan tulee joku palaute, kaikilta joilta ei pitänyt