Sivut

tiistai 8. toukokuuta 2012

olen rappiolla


(päätin juuri viikko sitten etten selitä enää mutta minä vaadin sitä näköjään itseltäni)

Roikun elämässä,
menen koska on mentävä tai koska luulen niin, istun sohvalla ja liikun jotta menisin toiselle sohvalle,
nukun enintään seitsemän tuntia yössä koska se on teoriassa mahdollista vaikka se pilaa kaikki soittotunnit ja työpäivät,
hereillä ollessa silmiä peittää kalvo enkä jaksa hieroa silmiä tai kääntää päätä katsoakseni ympärilleni ja huomaan tehtäväni vasta kun korvia särkee,
tapan sisäisen muusikkoni ja soitan kaiken ensimmäisestä dessästä viimeiseen keskittyen oikeiden koskettimien painamiseen,
pakenen aistihavaintojen olemattomuutta natriumglutamaattiin, heitän astiat kovaäänisesti tiskialtaaseen ja työnnän polkimen hampaita niin lujaa että kotona huomaa mustelmat ennen ihmisiä tai elämiä,
jotta edes jotain tapahtuisi ja kuuluisi (ei ne edes särkyneet),
teen yhtä asiaa jota ei huvita,
ja siksi kaiken muun toisin päin.

Toisinaan minua suututtaa olla täällä. Etenkin tänään.
Jos olisin kirjoittanut eilen, olisin kirjoittanut jotakin muuta. Olisin kirjoittanut siitä onnellisuudesta, kun tajuaa että täälläkin voi elää. Voi löytää ihmisen ja ihmisen leikkipuistosta ja mennä syömään ravintolaan, voi muistaa ja pelätä vanhoja ja nauraa pelot pois näkyvistä. Tajusin että mun ei tarvitse ikinä olla yksinäinen jos en halua. ikinä.
Viikonlopun voi viettää vailla yhteistaloutta, voi käydä lauantaina töissä ja puhua illalla yllättävän kolmen tunnin puhelun ja olla melko onnellinen että jotakin tapahtuu.
Ei aina tarvitse pateettisia spektaakkeleita,

Joskus vielä vien rappion pois huoneestani. Nyt siihen sisältyy mukavia muistoja joten en tee mitään, säilytän vieraiden ihmisten tuoksut lautalattioilla enkä tajua kuinka ne jo sekoittuvat kuolleiden kärpästen ruumiisiin ja kirjaston kirjojen painomusteeseen. Elän haavemaailmassa enkä jaksa ymmärtää että velvollisuudet ovat konkreettisia, niitä voi tarttua hiuksista kiinni ja naulata seinään, mutta minä vain kuvittelen että asiat kävelevät itse esiin kun minä vain vähän hymisen ja otan pillipiiparin roolin. Pelkään että säikähdän ja että en ehdi ajatella, joten on ihan mukavaa vierittää vastuu alakerran portaita pitkin vain eteenpäin. Ajattelen että ehkä ei haittaa, että kuukausi, että viikko, että oksat hiuksissa, että silmät ruskean lasin takana.
Onpa inhottavaa olla Aikuinen.

Joskus vielä vien rappion pois elämästäni.
Ehkä se tapahtuu ennen kesää.

neuvooteelaEilen olin reunalta iloinen kun sain kirjeen Lahdesta ja tajusin että ainakin jotkut asiat voivat olla totta. Aion olla siellä kahden viikon päästä ja yrittää. En uskonut että viikossa tehdyillä ennakkotehtävillä mennään yhtään mihinkään kun aikaa on annettu kolme kuukautta mutta näköjään jonnekin edes. 


Jotta mikään ei liittyisi mihinkään,
tässä kaksi kuvaa maailman älykkäimmästä kissasta:


ksisisia
Kiitos teille,  tiedätte kyllä ketkä. kiitos hypotenuusa kiitos reiät violeteissa kengissä kiitos auringon sokaisemat silmät kiitos kiitos kiitos


ehkä vielä ryhdistäydyn. Selkä suoraksi
huomenna yritän uskaltaa.

Kunpa joskus ehtisin kirjoittaa kunnolla enkä sanoisi vain että

mau

5 kommenttia:

  1. voi että sinäkö pääsit lahteen valokuvalinjallekko? Onneksi olkoon vain! Uskon että todellakin pääset valintakokeesta läpi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin siis pääsykokeeseen pääsin! Kiitos vain, olin iloinen kyllä tosi iloinen tuosta itsekin. Ei voi tietää mitään, mutta nyt tajuan kyllä konkreettisen mahdollisuuden olemassaolon.

      Poista
  2. And if somebody's going to make it
    then this somebody ought to be you

    VastaaPoista