Sivut

tiistai 26. kesäkuuta 2012

puolet pois

kyllä minä olen vielä täällä-
ainakin huomiseen asti

juhannuksessakin olin ja näin pellavatukkaisen tytön, sinisilmäisen tytön ja pyöreähampaisen tytön.
Itse piilouduin väreihin mutta hymyilin kyllä ihan liikaa
eliinna
hiuksi
maumau
Ja sitten olin kyllä vielä Rappiollakin, se oli hauska paikka,
rappio
knuut nukkuu
kotiäiti
nyt menen kyllä jääkaappiin tai töihin tai vaikka elämään, ihan yllättävän kivoja paikkoja kaikki.
En jaksa alkaa purkamaan lankakeriä. Joskus katkaisen vielä tarinat keskeltä, ihan niinkuin hiukset tänään, koska jostain täytyy aloittaa nekin asiat joilla ei ole alkua eikä loppua-
(kuten hiukset, joiden loppupää on jakautunut kahteenkymmeneen seitsemään haaraan)
mutta se jokin päivä olkoon vaikka ensi viikon tiistai.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

kerrassaan nautittavaa

tänä kesänä seikkailen
jennaa
teetän
jalkat
lotta
pyörä
lottatat
kesäkuun ilmassa ehtii.
Nyt on jo kiire seuraavaan.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

tilanvalloittaja

anteeksi
ei minun tuota pitänyt tulla sanomaan.
Vaan sitä, että jos ihmettelette mistä viime kirjoituksessa oli kyse, oli kyse siitä että pelästyin omia tunteitani ja kirjoitin ne ylös, jotta niitä voisi tarkastella.
Ihan tosi, pelkäsin itseäni kun reagoin noin. Okei, numerot olivat masentavan pieniä, mutta en ollutkaan varautunut pärjäämään ihan hirveän loistavasti vaan menin haistelemaan avosilmäisenä. Ja Lahden kokeissa pärjäsin jo tosi kivasti siihen nähden mitä odotin, Taikissa epäonnistuin tehtävien teossa. Niin. Tehtävien teossa. Tulkinnassa tai jossakin muussa. En epäonnistunut ihmisenä vaikka nekin ajatukset mieleeni pistettiin.
Ja vaikka olin odottanut häviötä, mieleni vain reagoi epätoivolla. Se oli pelottavaa. En päättänyt tuntea niin, ne tunteet vain tulivat vaikka järki sanoi muuta. Säikähdin niiden ylivaltaa niin paljon että en uskaltanut koskea tunteisiin, kirjoitin ne tänne vain.
Miksi tänne? Siksi että minä olen löytänyt hakuprosessille niin valtavasti tukea muilta maailman ihmisiltä blogien kautta, haluan tarjota näkymiä hakemisen tunnevaihteluista kaikille muillekin.

Analyyttinen geometria on kyllä lempiasiani. Analysoin torstaina kirjoittamani lauseet ja sitten muka luulen että tiedän enemmän maailmasta. Huh.

Parin päästä into löytyi. En sulkenut sitä rasiaan, päästin sen valloilleen ja nyt tietokoneeni on tukossa siitä. Olen innoissani jokaisesta uudesta kuvausmahdollisuudesta ja kokoan portfoliota, vaikka raskasta se on kyllä. Olen innoissani että mulla on suunnitelma ensi vuoden hakua varten - tajusin mikä yhdistää mun halut käyttää kieltä ja olla visuaalinen loistavasti.
Hymyän. Voi vain yrittää, se on auttanut montaa ja auttaa varmasti minuakin.
normaali5
renghkaat
Portfoliota kootessa löytää myös yllättäviä kuvapareja. On jännittävää löytää samankaltaisia tulkintoja maailmasta monelta vuoden eri päivältä, monista eri olotiloista.

Haluan saada sen valmiiksi jotta tiedän edes että millainen valokuvaaja olen. Omat kuvat sen kertovat kai kaikkein parhaiten.

Nyt kyllä keskityn elämään ja kesään, ihanaa taas hengittää.

torstai 7. kesäkuuta 2012

tyhjää karttaa tutkimassa

Toisinaan pelkään-

löytäminen tuntuu jaloissa paljon enemmän kuin etsiminen. Silloin pitäisi tietää heti,
enkä kovin usein osaa tietää. Kaiken voi kääntää toisin päin ja katsoa eri kulmasta, jolloin kullankeltainen saattaa muuttua pistäväksi limetiksi ja hammashymyt vampyyrinkaltaisiksi. Kaikesta vain voi löytää Kantin ja kantteja ja samaa rakennusta ei koskaan tunnista etuovelta ja yläilmoista saapuessa. Valo muuttaa kaiken, myös elämiä, mutta myös esineitä ja ongelmia jotka edestä katsottuna näyttävät vain neliökokoelmilta joiden lävistäjienkin pituudet tietää.

Joskus luulen että se mitä näen on vain ainoa kantti ja että siitä pitäisi pitäisi osata ymmärtää. Vaikka tosiasiassa sellainen tietämisen istuttaminen päänahkaansa on tyhmintä mitä voi tehdä. Yrittää nähdä löydetyn esineen kaikki osaset omalta istumapaikaltaan kolmannesta rivistä, vaikka niin ei todella voi. Kaikessa ei aina ole logiikkaa ja logiikkojakin on monia, ja on typerää olettaa että kaikkien asioiden rakenne menee vain niin kuin Mensan testien kolmiontäydennystehtävissä.

Löytäessä pitää reagoida. Useinkaan hiljaisuus ei ole kovin hyvää vaikka harrastankin sitä. Olen hidas ajattelemaan, mutta löytäessä kohtaa niin konkreettisia asioita että niiden miettiminen tuntuu itsestäänselvältä oletukselta täällä. Vaikka ensimmäisen seinämän takana saattaa olla kerroksittain levää, josta kaikki muut ehkä tietävät ja jota he ovat saattaneet jo lakata näkemästä.
kääntäen
Minä löydän itseni aina jostakin minne minut on työnnetty tai toivotusti viety.

Minä löydän paikoista muita ihmisiä ja eläimiäkin. Ajattelen ympäristöä ja kahta ihmistä, joista toinen on kaukana ja jota minun on ihan turha ajatella ja joista toinen on vain ikävän päässä. Tunnistan kasvot jotka ilmestyvät eteeni nostaessani katseen kirjasta bussissa, näen taas tutun paikan jossa on tehtävä tehtävät.

Mutta vaikka olen aika hyvä tunnistamaan paikkoja, en näe itsestäni kyllä kovinkaan paljoa. Löydän ympäristöni ominaisuudet paljon paremmin kuin omani. Minä en tiedä kuka olen tai kuka minun on mahdollisuus olla. Huljun huljun, siellä ne leijuvat ne ominaisuudet siellä virrassa mutta kohta ne värittyvät penkereen väriseksi tai uivat vedessä liian kauaksi ja on taas mahdoton nähdä yhtään mitään, mitä on.
tukkaaa
Ruskeat silmät ja kellertävät hammasvälit, mutta entä sisältä? Minä olen hidas ajattelija ja ulkonäköni voin hahmottaa jos vertailen viidentoista minuutin ajan kasvonpiirteitäni siskooni ja äitiini. Sisimmästä ei saa kuvaa, täytyy nojata vain johonkin inhimillisiin ominaisuuksiin kuten tuntemiseen tai suhtautumiseen. Ja sitä ylianalyyttinen minä vihaa.

Minä en hallitse mitään. Huoneeni levittäytyy ympärlläni vaikka kuinka yritän laittaa viralliset paperit ja hammasrautojen säilytyslaatikon täysin suoraan kulmaan pöydälleni, ja löydän asioita joita pelkään. Ajatuksen sieltä, toisen sängyn alta ja yhden kissan mahasta. Löydän kirjoja joiden pitäisi ehkä kertoa jotain siitä millaisena ihmiset minua pitävät,
kirjo
krijrojro
ja etsin itseäni jokaisen rivin välistä mutta ehkä en vain näe niin pieniä asioita. Löydän vain toisen maailman ja minun pitäisi osata kertoa mitä se kertoo minun elämästäni, olenhan ihminen.
Tästä kirjasta löysin kyllä ajatuksenkin, ja valaistuin paljon enemmän kuin mitä media sanoi
esine
tiedän että joku tuomitsee minut mutta minä en koe tarpeelliseksi välittää siitä.
Löydän esineen, löydän asian, löydän objektin. Huoneessa on jonkun olennon kirjoittamia kirjaimia aika monta, mutta sitä, joka ne teki, ei ole olemassakaan.

Ensi vuosi, mitä sitten. Ajattelin että menen etsimään itseäni ympäristöstä jossa ehtii ajatella turvallisuutta ja sellaista elämää jota on elänyt. Mutta mitä musta tulee, se vielä täytyy löytää. Menetin uskoni itseni valokuvaajana eräänä surullisena iltana jona en osannut edes itkeä. Luulen että löydän sen uskon vielä, niin kuin olen löytänyt monestikin uskon. Mutta mitä minä sillä sitten teen kun löydän? Voiko sitä suojella sulkemalla 216 kuutiosentin lasilaatikkoon?

Säilytänkö sen siellä ja jätän sieluni kanssa samaan ahtaaseen tilaan, niin että kumpikaan ei vahingoitu? Juuri nyt tuntuu että haluaisin jotakin jossa minun perfektionistiluonteeni voi tarttua konkreettisiin kirjaimiin ja muotoihin. Voisi tarkastella asioita ja sitten vain tehdä johtopäätöksiä. Kaikkein loogisin ratkaisu olisi hakea lääketieteelliseen ja jättää vapaa kaikkeen muuhun. Mutta minä haluan myös taistella vastaan, taistella taistelua vastaan. Meidän rehtori sanoi ylioppilasjuhlan puheessaan että ei tarvitse olla vahva ja ajattelin kokeilla mitä siitäkin tulee. Seikkailla heikoilla lasipinnoilla ja luvata elää vaikka kaikki särkyy.

Minä vain ajattelen visuaalisuutta ja sanoja koko ajan. Pöytälaatikkokirjailijan identiteetti muotoutuu kulmikkaaksi jossakin päin ruumista ja minä en osaa sanoa sanoisinko sille tervehdyksen vai jäähyväiset. Sama koskee kaikkia taidelajeja joita olen koskaan yrittänytkään. Aina on käynyt niin että on innostunut ja sitten innostus on muuttunut raastinraudaksi joka tekee taiteellisista ominaisuuksistani käyttökelvottomia. Valokuvauksessa, pianonsoitossa, maalauksessa, taidegrafiikassa, sanattomassa viestinnässä.
Sen takia en uskalla yrittää. Tähän asti olen saanut hämmentävän kannustavaa palautetta kielenkäytöstäni ja ajan kanssa kai se muserrus iskee jossain muodossa. Ehkä jo tämän kirjoituksen jälkeen.
En tiedä mistään mitään ja sen toivon vain että aika on-

Minä pelkään.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

päiviä

eräänä lauantaina juhlin
oranssissa mekossa kiharat hulmuten ystävien keskellä kakkua syöden spontaaniutta kuunnellen ja
ihmetellen
jeejeejono
tässä kuvassa olen hämmentynyt saamani huomion määrästä;
anteeksi mutta miksi minä sain kaksi stipendiä yli kahdensadan euron arvosta, hesarin tilauksen vuodeksi ja kolmen aineen kirjapalkinnot? Huoh.
lotajanina1111
tässä kuvassa olen hämmentynyt ystävien ympäröinnistä,
tai sitten henkimaailmasta joka takanani oleilee.
Mutta enää en juhli, nyt ajattelen vain viittätoista kirjainta jotka taideteollisen korkeakoulun ovesta saattavat tällä hetkelläkin löytyä.

JÄNNITTÄÄ.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

vihreässä valossa

välimeri jäi jalkoihin
jalka
ja hiuksiin
pörrö
mutta kun vähän rasvaan ja harjaan, kaikki on niin kuin ennen,
sitten voi olla se joka oli ennen ollakseen se,
ja pitää juhlat.

Kun tulin kotiin, ovessa roikkui oranssi mekko. Lensin yläkerrassa unikonkukkana, lensin kauas mutta en päässyt lasikatosta läpi ja palasin.
Olin melko onnellinen. En halua ostaa sukkahousuja, haluan olla vapaa.