Sivut

torstai 7. kesäkuuta 2012

tyhjää karttaa tutkimassa

Toisinaan pelkään-

löytäminen tuntuu jaloissa paljon enemmän kuin etsiminen. Silloin pitäisi tietää heti,
enkä kovin usein osaa tietää. Kaiken voi kääntää toisin päin ja katsoa eri kulmasta, jolloin kullankeltainen saattaa muuttua pistäväksi limetiksi ja hammashymyt vampyyrinkaltaisiksi. Kaikesta vain voi löytää Kantin ja kantteja ja samaa rakennusta ei koskaan tunnista etuovelta ja yläilmoista saapuessa. Valo muuttaa kaiken, myös elämiä, mutta myös esineitä ja ongelmia jotka edestä katsottuna näyttävät vain neliökokoelmilta joiden lävistäjienkin pituudet tietää.

Joskus luulen että se mitä näen on vain ainoa kantti ja että siitä pitäisi pitäisi osata ymmärtää. Vaikka tosiasiassa sellainen tietämisen istuttaminen päänahkaansa on tyhmintä mitä voi tehdä. Yrittää nähdä löydetyn esineen kaikki osaset omalta istumapaikaltaan kolmannesta rivistä, vaikka niin ei todella voi. Kaikessa ei aina ole logiikkaa ja logiikkojakin on monia, ja on typerää olettaa että kaikkien asioiden rakenne menee vain niin kuin Mensan testien kolmiontäydennystehtävissä.

Löytäessä pitää reagoida. Useinkaan hiljaisuus ei ole kovin hyvää vaikka harrastankin sitä. Olen hidas ajattelemaan, mutta löytäessä kohtaa niin konkreettisia asioita että niiden miettiminen tuntuu itsestäänselvältä oletukselta täällä. Vaikka ensimmäisen seinämän takana saattaa olla kerroksittain levää, josta kaikki muut ehkä tietävät ja jota he ovat saattaneet jo lakata näkemästä.
kääntäen
Minä löydän itseni aina jostakin minne minut on työnnetty tai toivotusti viety.

Minä löydän paikoista muita ihmisiä ja eläimiäkin. Ajattelen ympäristöä ja kahta ihmistä, joista toinen on kaukana ja jota minun on ihan turha ajatella ja joista toinen on vain ikävän päässä. Tunnistan kasvot jotka ilmestyvät eteeni nostaessani katseen kirjasta bussissa, näen taas tutun paikan jossa on tehtävä tehtävät.

Mutta vaikka olen aika hyvä tunnistamaan paikkoja, en näe itsestäni kyllä kovinkaan paljoa. Löydän ympäristöni ominaisuudet paljon paremmin kuin omani. Minä en tiedä kuka olen tai kuka minun on mahdollisuus olla. Huljun huljun, siellä ne leijuvat ne ominaisuudet siellä virrassa mutta kohta ne värittyvät penkereen väriseksi tai uivat vedessä liian kauaksi ja on taas mahdoton nähdä yhtään mitään, mitä on.
tukkaaa
Ruskeat silmät ja kellertävät hammasvälit, mutta entä sisältä? Minä olen hidas ajattelija ja ulkonäköni voin hahmottaa jos vertailen viidentoista minuutin ajan kasvonpiirteitäni siskooni ja äitiini. Sisimmästä ei saa kuvaa, täytyy nojata vain johonkin inhimillisiin ominaisuuksiin kuten tuntemiseen tai suhtautumiseen. Ja sitä ylianalyyttinen minä vihaa.

Minä en hallitse mitään. Huoneeni levittäytyy ympärlläni vaikka kuinka yritän laittaa viralliset paperit ja hammasrautojen säilytyslaatikon täysin suoraan kulmaan pöydälleni, ja löydän asioita joita pelkään. Ajatuksen sieltä, toisen sängyn alta ja yhden kissan mahasta. Löydän kirjoja joiden pitäisi ehkä kertoa jotain siitä millaisena ihmiset minua pitävät,
kirjo
krijrojro
ja etsin itseäni jokaisen rivin välistä mutta ehkä en vain näe niin pieniä asioita. Löydän vain toisen maailman ja minun pitäisi osata kertoa mitä se kertoo minun elämästäni, olenhan ihminen.
Tästä kirjasta löysin kyllä ajatuksenkin, ja valaistuin paljon enemmän kuin mitä media sanoi
esine
tiedän että joku tuomitsee minut mutta minä en koe tarpeelliseksi välittää siitä.
Löydän esineen, löydän asian, löydän objektin. Huoneessa on jonkun olennon kirjoittamia kirjaimia aika monta, mutta sitä, joka ne teki, ei ole olemassakaan.

Ensi vuosi, mitä sitten. Ajattelin että menen etsimään itseäni ympäristöstä jossa ehtii ajatella turvallisuutta ja sellaista elämää jota on elänyt. Mutta mitä musta tulee, se vielä täytyy löytää. Menetin uskoni itseni valokuvaajana eräänä surullisena iltana jona en osannut edes itkeä. Luulen että löydän sen uskon vielä, niin kuin olen löytänyt monestikin uskon. Mutta mitä minä sillä sitten teen kun löydän? Voiko sitä suojella sulkemalla 216 kuutiosentin lasilaatikkoon?

Säilytänkö sen siellä ja jätän sieluni kanssa samaan ahtaaseen tilaan, niin että kumpikaan ei vahingoitu? Juuri nyt tuntuu että haluaisin jotakin jossa minun perfektionistiluonteeni voi tarttua konkreettisiin kirjaimiin ja muotoihin. Voisi tarkastella asioita ja sitten vain tehdä johtopäätöksiä. Kaikkein loogisin ratkaisu olisi hakea lääketieteelliseen ja jättää vapaa kaikkeen muuhun. Mutta minä haluan myös taistella vastaan, taistella taistelua vastaan. Meidän rehtori sanoi ylioppilasjuhlan puheessaan että ei tarvitse olla vahva ja ajattelin kokeilla mitä siitäkin tulee. Seikkailla heikoilla lasipinnoilla ja luvata elää vaikka kaikki särkyy.

Minä vain ajattelen visuaalisuutta ja sanoja koko ajan. Pöytälaatikkokirjailijan identiteetti muotoutuu kulmikkaaksi jossakin päin ruumista ja minä en osaa sanoa sanoisinko sille tervehdyksen vai jäähyväiset. Sama koskee kaikkia taidelajeja joita olen koskaan yrittänytkään. Aina on käynyt niin että on innostunut ja sitten innostus on muuttunut raastinraudaksi joka tekee taiteellisista ominaisuuksistani käyttökelvottomia. Valokuvauksessa, pianonsoitossa, maalauksessa, taidegrafiikassa, sanattomassa viestinnässä.
Sen takia en uskalla yrittää. Tähän asti olen saanut hämmentävän kannustavaa palautetta kielenkäytöstäni ja ajan kanssa kai se muserrus iskee jossain muodossa. Ehkä jo tämän kirjoituksen jälkeen.
En tiedä mistään mitään ja sen toivon vain että aika on-

Minä pelkään.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. upeeta tekstiä, älä luovuta!

      Poista
    2. mau mau vain! ääää voiko ahdistus olla upeaa.

      Poista
  2. älä jätä millekään jäähyväisiä!
    vaikka taiteelle pystyy ehkä sanomaan hyvästi mutta hetken päästä se palaa koska ilman sitä on liian vaikea olla ja se vaan lopulta tursuaa jos sitä päättää pidätellä

    taiteen kanssa kai pitää olla rauhallinen, ei saa pakottaa
    mutta välillä on pakko pakottaa ja se on kamalaa

    taide on myöskin ihan tosi ristiriitainen ammatti
    joku muusikko sanoi joskus että jos oikeasti rakastaa soittaa niin sitten ei saisi elättää itseään sillä koska silloin siitä tulee Pakko
    mutta silti kaikki vaan haluaa

    eikä taidetta voi laittaa paremmuusjärjestykseen
    niin en voi sanoa että olisit yksi parhaimmista valokuvaajista joita tiedän
    tai varmaan parhain
    mutta jos vaan sanoisin ilman ajattelua niin sanoisin kyllä noin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ristiriitaa! Mutta se vain on pointti että jaksaako oma psyyke tällasta harhailua. Koska se kuitenkin sisältyy siihen ammattiinkin, että joutuu taistelemaan ja olemaan häikäilemätön saavuttaakseen. Ja sitten jos ei halua sitä.
      Jos jos jos jos sitävaan sanon. Mutta ehkä se tulee jos on tullakseen. En vaan tiedä kannattaako se!

      Poista
  3. moi! t. kasvi. saara miks jätät sun bloggerin kirjautuneena sisään konsalleeeee

    VastaaPoista
  4. tuntuuko sinusta että maailma on kubistinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no joo!!! Tuntuuko sustakin, erityisesti sillon kun soitat William Telliä?

      Poista
  5. Ubba tuu meille. Pulputetaa mansikkateetä

    VastaaPoista