Sivut

lauantai 18. elokuuta 2012

uskoisinkohan todellisuuteen

eräänä päivänä löysin ihmiset vasemmalta, hymyjen takaa
auringon oikealta
itseni meren äärestä. Meri, se oli tullut takaisin mutta nyt se oli arvaamattomampi kuin aikoihin, tahtoi yllättää. Se lähti pois ja tuli takaisin, paljasti aukion, jolle teki mieli hypätä, saadakseen saaliiksi muutakin kuin kaloja
ja minä vain sanoin samoja sanoja kuin muumipappa usein.
ringonlasku
knuutio
Ystävät. Oli ystäviä jotka kurkistivat alas maailman laidalta, oli ystäviä jotka saivat kultakruunun hiuksistaan. Tykkäsin kaikista,
heinähatuista, valokuvaavista, nauravista,  oransseista,
pianisteista:
maumau
elinajavellamo
vellamojaelinaa
siloiutit
kirjoitin tuolla kallioilla että en halua unohtaa miltä tuntuu,
mutta kuvittelen muistavani vain koska näen sattuman värejä tässä näytöllä.

En muista. Muistan vain että se tuntui ihan hirveän suurelta, paljolta. Niinkuin loppukesä yleensäkin, silloin imee koko maailman itseensä jotta pystyisi olemaan mahdollisimman paljon jotakin mitä nykyhetki ei ole, vaikka silloin juuri muuttuu vahingossa siksi mitä on. Nykyiseksi.
Muistaa koska tietää että on pakko.

Loppukesän tuoksu ja tuulet hurmaavat edelleen.
eliiina
topias
minä täällä siivoan, yritän pakata elämäni kolmeen laukkuun. Minä löydän unohtuneita esineitä, esineitä jotka eivät olleet enää olemassakaan minun tietoisuudessani, aina vain lisää. Yritän päättää haluanko moisia kohtaamisia vielä joskus elämässäni. On vaikeaa tietää mitä haluaa tuntea loppuelämänsä ajan.
Sanoja en löydä vieläkään. Ikävää.

tiistai 14. elokuuta 2012

astellakin, ajatellakin

ehkä tästä lähtien kerron yhdestä seikkailusta päivässä. Ainakin viikon ajan, sen jälkeen tulee uusien seikkailujen aika ja seikkaillessa ei voi kertoa menneistä, tulevasta vain.

Olenkohan muumilaaksossa? Tuntuu välillä, että tuntemattoman kohtaamista ei voi välttää. Tänään minä olen yrittänyt olla rauhassa ja tehdä juuri niin kuin huvittaa, käydä keskellä päivää suihkussa ja soittaa kaksi tahtia Bachia ohikulkiessa. Mutta sekin tuntuu taas ihan uudelta, silmäni eivät enää hahmota seuraussuhteita tässä harmaaseinäisessä talossa, en voi ikinä aavistaa mitä seuraavaksi korvaani asetetaan.

Ja kas, päiväinen kävely metsässäkin muuttui seikkailuksi, ihmettelin sammalen tuntua jalkapohjissa ja hyppelin yli hämähäkinseittien hyräillen Mozartia ja poimin mustikoita varvuista. Hymyilin mutta hämmennyin sillä en lainkaan muistanut kuinka ihanaa tuollainen voi olla. Ja päätin että en aio unohtaa sitä tunnetta pitkään aikaan.
-----------------------------------
Nyt en keksi sanoja kuvaamaan elämää.
Sanat ovat niin pysyviä ja elämä vain kulkee.

Mutta,
eräänä iltana oli metsässä nuotiopiiri, ihmisiä vieri vieressä. Alinan syntymäpäivä, lämmintä valoa. Turvallisia sanoja, ja minä uskoin taas maailmaan.
Tänään muistin taas tuon, erään seikkailun kymmenistä, kun löysin kuvia.
Suurin osa kuvista oli tällaisia, tuollaista siellä olikin, pehmeää ja kaarevaa:
nuotiopiiri

mutta sitten siellä oli tämä.

Ja minulla tuli ikävä. Ihan hirveä ikävä, sellainen että haluaisi nähdä taas kaikki yhtäkkiset eleet, käsien huitaisut ja suupielien nousut, kuulla ne sanat jotka nousevat arvaamatta---
En tiedä mistä nuo vakavat katseet parhaiden ystävien kasvoilla kertovat,
en kuule sanoja,
mutta tätä kuvaa en vain meinaa kestää.
Olen katsonut sitä minuutteja mutta en voi lopettaa.
knuut ja lotta
Vaikka aina en usko tunteiden olemassaoloon, tänään uskon. Tänään ne näkyvät paljon oikeampina kuin  seinien värit tai etäisyydet kappaleiden välillä. Ne vain leijuvat ilmassa, täyttävät tilan niin etten meinaa nähdä konkreettista ympäristöäni niiden läpi-

Vaikka yleensä olen ollut toisinpäin.

Kiitos ja hyvää yötä, minä lähden kuuntelemaan musiikkia, ehkä se löytää tien aivoihini.

maanantai 13. elokuuta 2012

palaan hiljaa

valoonmvpieni
mistäköhän aloittaisin.
Minä olen ollut elossa, niin oudosti elossa että en uskonut että näin käykään. Olen kokeillut olemassaolon eri muotoja ja värejä, harmaita, pyöreitä ja keltaisia. Välillä olen hengästynyt kun puhe täyttää keuhkot ja muiden sanat vain tukkivat kurkkua entisestään, niin ettei meinaa nähdä läpi, mutta sitten taas olen paennut kirjapinoni yläreunalle, istuskelemaan hengittäen vihreää ilmaa. Tai saareen, keskelle merta, pidemmän ajan päähän kuin välimeri, sinne ystävien viereen, istuskelemaan hengittäen sinertävää ilmaa.
Valtasin tilan itselleni reunoilta, eteläkärjistä. Siellä oli ensin tyhjää mutta minä toin tunteita, onnellisuutta, huolettomuutta ja yksinoloa, meri eli varpaissa. Sai nimiä.

Kävin kaupungeissa, yksin, vaelsin vailla määränpäätä ja leikin aikuista. Muistin Maria Peuran Mirjan ja löysin kuvatut tunteet itsestäni, niinhän siinä käy aina, näkee ne tunteet toisissa jotka itse on sattunut jo kohtaamaan ja konkreettisen yhteyden löytää erisnimestä.
Kirjoitin ylös oranssiin kirjaan kauniita lauseita, kulmakarvojen kohotuksia ja lämpöä. Sitä mitä haluan muistaa syksyllä, sitten yksinäisyydessä yhdestä kokonaisuudesta ainakin. Kymmeniä sivuja, kirjaimia, kirjoitin kaiken kategorisoimatta ja mietin että Paul Auster puhui kirjailijoiden muistista ja todellisuuden muodosta aivan oikein. Minä en muista enää mitään koska minulla on mustekynä.
Elin tarinaa ja dramatisoin kaiken, yksinolostakin tuli symboli ja jalanjälkiin pystyi aina yhdistämään lukemattomia adverbejä, melankolisesti, hiljaa. Luin Riikka Pulkkista ja vakuutuin että Elina Hirvonen puhui yhden tarinan totuuksia----

Taasko tämä meni tähän, en kyllä puhu enää yhtään mitään koska suustani livahtaa vain kirjallisuusviitteitä ajatusten sijaan.

Toisaalta ihan sama. En minä usko että ajatukseni ovat sitä miltä näyttävät, eivät ne ole yhtä leijonankeltaisia tai kaltaisia tai ohrantähkin koristeltuja. Eihän pöydässä oleva heijastuskaan ole kaikkialla totta, sitä miltä näyttää. Miksi ajatukseni olisivat yhtä ilmiselviä, koska niiden luonne on niin epäilmiselvä? Ehkä minä puhun lopun ikäni sitten kirjallisuudesta.

Heinäkuun elin keskellä. Väreissä minua ei näy, mutta kirjoitin itseni tuonne. Niin moneen ihmiseen.

Ja sitten sanoin että hyvästi, nähdään joululomalla. Mielet leikattiin kahtia, juuri kun aloin uskoa siihen että ne voivat kasvaa lähemmäs toisiaan, kurottaen kohti kasvoilta heijastuvaa valoa. Violeteilla Fiskarsin saksilla, niillä joiden terissä on vieläkin punaista paprikaa.
Sanat pakenevat minua, olen ajatellut liikaa ajatuksia, järjestämättä sanoja kirjaimiin ja tavuihin. Väreinä ja tuoksuina.

Vielä hetki sitten he kelluivat maailmassa mutta enää en näe ketään. Kyllä veljiä, kissoja, ystäviäkin ehkä tällä viikolla. Mutta näitä ystäviä en vain näe. En yhtään tuulentuivertamaa päätä tai naurahdusta. En kuule hymyjä enää, vain joitakin kirjaimia sieltä kaukaa jotka säilyvät toivottavasti samoina tullessaan tännekin. Mihinkään ei voi luottaa, onneksi on tuhansia kuvia joissa on kasvoja ja melkein voi tuntea toisten ihot taas.

He lähtivät, yksi Ylivieskaan, toinen Jyväskylään ja kolmas meren taakse Taalainmaalle. Yhden jätin Tampereelle (kuulemma löysi takaisin lähemmäs tosin), toisen Hämeenlinnan aurinkoon.
Monet muut jäivät ja menivät, rutistin, päähän jäi kuvia ja ranteisiin toisten käsien tuntu.
Sitä ennen lukemattomia seikkailuja jotka tuntuivat ihmeellisiltä.
uiva
moikkapieni
Oli ihanaa palata kotiin. Kuukausia olen nähnyt uusia asioita, nyt kotiinpalaaminenkin oli uusi ja kaunis, päänsisäinen jatkoi samaa matkaansa kohti seikkailua kokiessaan taas erilaisen tunteen. Jollain tavalla kivaa palata kaipuuseen mutta samalla ikävä on jo nyt, koska olettaa ikävän. Ehkä uppoan taas jälleen uuteen maailmaan, kirjaan joka kertoo tuhansista tarinoista ja Bachista kertovaan dokumenttiin.
Koetan muistaa missä kohtaa olen omassa elämässä, jotta osaan taas jatkaa tarinaa. Kertoa niistä mistä ennenkin, siten kuin ennenkin, niin että kaikki löytää merkityksensä ja sattumaa ei olekaan. Löytää oman tarinani, oman merkitykseni.
Mutta hymyjen ääntä, sitä minulla on ikävä.