Sivut

maanantai 13. elokuuta 2012

palaan hiljaa

valoonmvpieni
mistäköhän aloittaisin.
Minä olen ollut elossa, niin oudosti elossa että en uskonut että näin käykään. Olen kokeillut olemassaolon eri muotoja ja värejä, harmaita, pyöreitä ja keltaisia. Välillä olen hengästynyt kun puhe täyttää keuhkot ja muiden sanat vain tukkivat kurkkua entisestään, niin ettei meinaa nähdä läpi, mutta sitten taas olen paennut kirjapinoni yläreunalle, istuskelemaan hengittäen vihreää ilmaa. Tai saareen, keskelle merta, pidemmän ajan päähän kuin välimeri, sinne ystävien viereen, istuskelemaan hengittäen sinertävää ilmaa.
Valtasin tilan itselleni reunoilta, eteläkärjistä. Siellä oli ensin tyhjää mutta minä toin tunteita, onnellisuutta, huolettomuutta ja yksinoloa, meri eli varpaissa. Sai nimiä.

Kävin kaupungeissa, yksin, vaelsin vailla määränpäätä ja leikin aikuista. Muistin Maria Peuran Mirjan ja löysin kuvatut tunteet itsestäni, niinhän siinä käy aina, näkee ne tunteet toisissa jotka itse on sattunut jo kohtaamaan ja konkreettisen yhteyden löytää erisnimestä.
Kirjoitin ylös oranssiin kirjaan kauniita lauseita, kulmakarvojen kohotuksia ja lämpöä. Sitä mitä haluan muistaa syksyllä, sitten yksinäisyydessä yhdestä kokonaisuudesta ainakin. Kymmeniä sivuja, kirjaimia, kirjoitin kaiken kategorisoimatta ja mietin että Paul Auster puhui kirjailijoiden muistista ja todellisuuden muodosta aivan oikein. Minä en muista enää mitään koska minulla on mustekynä.
Elin tarinaa ja dramatisoin kaiken, yksinolostakin tuli symboli ja jalanjälkiin pystyi aina yhdistämään lukemattomia adverbejä, melankolisesti, hiljaa. Luin Riikka Pulkkista ja vakuutuin että Elina Hirvonen puhui yhden tarinan totuuksia----

Taasko tämä meni tähän, en kyllä puhu enää yhtään mitään koska suustani livahtaa vain kirjallisuusviitteitä ajatusten sijaan.

Toisaalta ihan sama. En minä usko että ajatukseni ovat sitä miltä näyttävät, eivät ne ole yhtä leijonankeltaisia tai kaltaisia tai ohrantähkin koristeltuja. Eihän pöydässä oleva heijastuskaan ole kaikkialla totta, sitä miltä näyttää. Miksi ajatukseni olisivat yhtä ilmiselviä, koska niiden luonne on niin epäilmiselvä? Ehkä minä puhun lopun ikäni sitten kirjallisuudesta.

Heinäkuun elin keskellä. Väreissä minua ei näy, mutta kirjoitin itseni tuonne. Niin moneen ihmiseen.

Ja sitten sanoin että hyvästi, nähdään joululomalla. Mielet leikattiin kahtia, juuri kun aloin uskoa siihen että ne voivat kasvaa lähemmäs toisiaan, kurottaen kohti kasvoilta heijastuvaa valoa. Violeteilla Fiskarsin saksilla, niillä joiden terissä on vieläkin punaista paprikaa.
Sanat pakenevat minua, olen ajatellut liikaa ajatuksia, järjestämättä sanoja kirjaimiin ja tavuihin. Väreinä ja tuoksuina.

Vielä hetki sitten he kelluivat maailmassa mutta enää en näe ketään. Kyllä veljiä, kissoja, ystäviäkin ehkä tällä viikolla. Mutta näitä ystäviä en vain näe. En yhtään tuulentuivertamaa päätä tai naurahdusta. En kuule hymyjä enää, vain joitakin kirjaimia sieltä kaukaa jotka säilyvät toivottavasti samoina tullessaan tännekin. Mihinkään ei voi luottaa, onneksi on tuhansia kuvia joissa on kasvoja ja melkein voi tuntea toisten ihot taas.

He lähtivät, yksi Ylivieskaan, toinen Jyväskylään ja kolmas meren taakse Taalainmaalle. Yhden jätin Tampereelle (kuulemma löysi takaisin lähemmäs tosin), toisen Hämeenlinnan aurinkoon.
Monet muut jäivät ja menivät, rutistin, päähän jäi kuvia ja ranteisiin toisten käsien tuntu.
Sitä ennen lukemattomia seikkailuja jotka tuntuivat ihmeellisiltä.
uiva
moikkapieni
Oli ihanaa palata kotiin. Kuukausia olen nähnyt uusia asioita, nyt kotiinpalaaminenkin oli uusi ja kaunis, päänsisäinen jatkoi samaa matkaansa kohti seikkailua kokiessaan taas erilaisen tunteen. Jollain tavalla kivaa palata kaipuuseen mutta samalla ikävä on jo nyt, koska olettaa ikävän. Ehkä uppoan taas jälleen uuteen maailmaan, kirjaan joka kertoo tuhansista tarinoista ja Bachista kertovaan dokumenttiin.
Koetan muistaa missä kohtaa olen omassa elämässä, jotta osaan taas jatkaa tarinaa. Kertoa niistä mistä ennenkin, siten kuin ennenkin, niin että kaikki löytää merkityksensä ja sattumaa ei olekaan. Löytää oman tarinani, oman merkitykseni.
Mutta hymyjen ääntä, sitä minulla on ikävä.

7 kommenttia:

  1. "Hymyjen ääni", hienosti sanottu. Kaikki tässä on niin valtavan hienosti sanottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos!!! Minä en meinaa löytää sanoja kaiken kuvailuun, niin paljon on tapahtunut kuvailematta. Ehkä tämä on alku.

      Poista
  2. oi, oi ja vielä kerran oi.

    oot niin lahjakas kuvaamaan ja kirjoittamaan että ihan kateeksi käy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ et tiedäkään kuinka paljon ilahdun kun saan tällaisia kommentteja. Epävarma minä voi huonommin, se joka tykkää itsestään paljon terveemmin.

      Poista
  3. oi ihanaa että tänne on tullut uusia postauksia ja peräti kaksin kappalein! :) näille teksteille vaan pitäisi antaa enemmän aikaa kuin nopea silmäily töiden lomassa.

    VastaaPoista
  4. Eksyin blogiis joskus kauan sitte, mutta hukkasin tän samantien. Harmitti suunnattomasti, koska muistin että täällä on ihan järisyttävän kauniita kuvia! Mutta nyt eksyin takasin ja aion taatusti eksyä jatkossaki! :)

    VastaaPoista