Sivut

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

häivähde

hattupieni
hei
haluaisin vuotaa, jotta tietäisitte kaikesta. Jotta osaisin taas järjestää kirjaimia oikeaan järjestykseen mutta nyt ne tuntuvat kummallisilta, hyvin kummallisilta.

Minä asun pohjoisessa järven rannalla, puhun kielillä joiden luokse en löydä. Aurinko paistaa usein ikkunasta haaleankeltaisena siellä ja minä ihmettelen alkuperäiskansojen toimintamalleja. Vein sinne palasia näkemästäni,
pinon kirjaston nuotteja,
keltaiset sukkahousut,
yksikonsonanttiset sanat
ja kertomukset riippumatoista.

Mutta riippumatoa en ikinä ripusta, en mitään niin pysyvää.
Tarrakuvia seinille joskus.

Palatessani olen usein onnellisimmillani.
Silloin kun menen kolmen metrin päähän pianistista kuuntelemaan Star Warsia, kun muistan kirjojen maailmat jotka yhä ovat siellä, samoilla sanoilla. Kun juon sateenmakuista teetä ja pohdin yhä likaisenruskean kerrostalon kolmannessa kerroksessa Mozartin sointuasteita, kun muistan miksi halusin olla taiteilija. Kun muistan millaista oli seikkailla värikkäässä ympäristössä.

On yleensä kivaa kyllä olla toisaallakin mutta siellä en muista mitään, en ole mitään,
vailla objekteja, joita heijastimina itseeni ripustin.
Olen vain. Ihan hyvää opettelua mutta kaikki muut olemisen muodot jäävät vajaiksi siellä.
Ehkä vain pelkään, mutta en kerro siitä enempää.

Kerron seikkailuista, kesästä, siitä jolloin vielä näin kokonaisuuksia ja ehdin ajatella ne jotenkin.
saarahämypieni
riipumatopieni
saadrapieni
Mutta ehkä tarkoitus on nähdä tärkeysjärjestys. Jos ei tiedosta toisenlaisen olemassaoloa, ei osaa.
Tuntuu vain hirveän tärkeältä todistaa itselleni että elämä oli kerran tuollaista niinkuin yläpuolella.

Kerron joskus lisää olomuodoistani, ne ovat hyvin hämmentäviä
nyt menen pois tästä