Sivut

lauantai 24. marraskuuta 2012

uneni ja askeleeni

suljen silmät, en päästä mitään itsestäni ulos
kuulosuojaimet päässä kuljen kultaisin ornamentein koristeltuja portaita
vaneripöytiä ja likaisenvalkoisia näppäimistöjä ei ole enää.
Näen unia kolmestakymmenestä akvarellinapista ja murskaan ne. Astun vaaleanvihreiden kasvien ylitse ja tunnen kodin tunkeutuvan jalkapohjiini, niihin kohtiin joista pääsee läpi. Sanon sanan mutta en muista minkä, silitän kynsillä tummaa tukkaa.

Minulla on jo kirjailijan muisti; vedän henkeä nopeasti kun huomaan että musta kynä ei ole siinä missä luulin. Muutenhan voisin luulla että maailmaa ei enää ole olemassa. Silloin tällöin jätän kameran kotiin ja lähden yöjunalla tänne, jotta muistaisin asiat pyöreinä, syvinä ja kahdensadan kahdenkymmenen asteen katselukulmasta.

Nyt kirjoitan tähän sanoja, jotka auttavat ymmärtämään:
Minä asun Lapissa ja opiskelen kansanopistossa kuvataidetta.

En hallitse muita kokonaisuuksia niin että voisin kirjoittaa jotakin.

Täällä on hetkiä. Kokonaisuus on olemassa vain silloin, jos kertoo joillekin muille tai silloin, kun kerää palaset yhteen ja tutkii niitä.
Minun paitani ja sukkahousuni ovat savessa, opettelen asettamaan pallon täysin keskelle dreijaa ja muotoilemaan geometrisen ympyrän suuaukosta. Keramiikan maailma on toisinaan mukavan absoluuttinen.
Teen asioita ja sitten katson miltä tuntuu. Tämä paikka on hyvä paikka, koska asetan itseni aivan erilaiseen ympäristöön kuin ennen, sitten katson että miltä tämä tuntuu ja mitä minä nyt teen. On vain harmi, että tunteiden värit eivät aina ole kovinkaan pysyviä, ainakaan niin kauaa että niitä ehtisi ymmärtää.

Minä matkustan maailmasta toiseen vielä useammin kuin ennen, junamatkat vietän neljännessä. Maailma on kyllä aika laaja paikka. Menen sinne missä kuljin kerran ja Kjell Westön kirjoihin. Katsomaan onko elokuun seikkailupaikoissa enää yhtään oranssia (ei ollut), katsomaan onko Ruotsissa yhä Valentina ja Hanna ja Elina ja hymyt (oli ne). Konservatorion kellarissa oli mutakakkua ja Amerikan politiikkaa, Aurinkotiellä käsiä joista kuului ääni ja vakavia kasvoja. Sitten tulen takaisin tänne, huomaan että ohhoh, täälläkin on ihmisiä ja sitten nukun onnellisena vaaleanpunaiseen kissapeittoon kääriytyneenä. Välillä pelkään uruista kuuluvia ääniä.

Elän edelleen tarinoissa. Kirjoitan hänestä, joka teippasi elämänsä seinälle jotta maailmaa ei aina vain venytettäisi, hänestä, joka muisti heinäkuun joutsenten äänistä. Erityisesti tänään. Voimme keskustella aiheesta, mutta mielestäni näin on hienoa elää. Traaginen nuori.

Minua harmittaa kun en ole kirjoittanut. Yritän ehtiä useammin. Hankalaa kun ei omista tietokonetta eikä internetiä ja joutuu matkustamaan olotilasta toiseen niin että yhteenkään niistä ei jaksa oikein enää uskoa -
Minulla on ikävä viime talvea, kevättä ja syksyä, silloin elin sanoissa ja kertoen enkä niin, että olisin vain.

Onkohan täällä vielä joku.