Sivut

torstai 19. joulukuuta 2013

kovin palavaa

Pilvinen sää on ihanteellinen valokuvaukseen, sanovat viisaat, sillä se pehmentää valoa ja varjoja.

Mun mielestä aurinko tekee kaikesta kauniimpaa.
Eilen harmaanvihreässä metsässä kävellessäni aurinko paistoi lukiorakennuksen ylitse, keltaisena, niin että sen varmasti huomasi. Se paistoi paksun hiusverhon läpi, suoraan silmään. Ajattelin hyviä ajatuksia.

Mutta huomasi auringon keskellä kesääkin.
valovälkkyy-pieni
sateenvarjoaappo-pieni
Pohjoisessa aurinko laski voimakkaan oranssina. Se värjäsi oranssiksi hiuspilvet ja ystävien olalle lasketut kämmenet. Kauniita hetkiä.

Nyt on joulukuu ja minä haalin huoneeseeni oransseja lakanoita ja oransseja mekkoja ja toivon, että aurinko palaa.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

ikuisuus katosi

Tulin kotiin. Askartelin äidin kanssa joulukortin jossa punaisen metsän päälle sataa ja isoveli lentää kainalosauvoissa taivaalla.
Etsin sitä varten kuvia veljistä istumassa. Löysin monta väriä ja hetkeä, joiden olemassaoloa en muistanut. Mummon lempeän ilmeen syntymäpäivillä ja ystäviä takertumassa kullanhohtoiseen valoon.

Minä rakastan ikuistamista, kameran kantamista mukanani. Saan katsoa ihmisiä ja eläimiä mustalla metallisella silmällä ja silti näen kaikki heidän vihreät ja ruskeat ja siniset ja kullankeltaiset silmänsä. Valita hetken, jossa näkyy mitä täällä maailmassa oikein tapahtuu.
Näitä hetkiä on kovalevylläni kymmeniä tuhansia. Siellä ne ovat, niin ikuisesti kuin tietokoneeseeni syttyy valo. Osaan ajatella vain vuoden eteenpäin, kyllä ne siihen asti säilyy.
Mutta mitä väliä niiden ikuisuudella on, jos en näytä niitä kellekään?
Usein kuvat jäävät koneelle systemaattisesti nimettyihin albumeihin. Minä painan laukaisinta, mutta en kerro, milloin tavoitin oleellisen. Missä kuvassa näkyy elämän tarkoitus.
Voisin opetella näyttämään kuvia.
Näen kuvissani oleellisuuksia. Kesän seikkailuissa oli peilikuvia, joissa isät ja pojat ja gondolinkuljettavat kohtaavat. Mutta oivalluksista en opi mitään, koska en ajattele niitä kauempaa kuin kuvaushetken.

Jos en lähde vahingossa Afrikkaan, mun on pakko opetella ensi vuonna koulussa prosessoimaan kuvia. Mutta haluaisin oppia sen muutenkin; haluaisin kertoa sisaruksille ja ystäville ja kaupungeille, kuinka minä näen heidät.

Oon huono harrastamaan kohujournalismia ja laitan tähän nyt kolme kuvaa, jotka eivät liity mitenkään mihinkään sanomaani, vaan
pikkuveljeen joka tuo huoneeseeni kissoja ja sanoo aamulla herätessään miau,
siihen kuinka en ikinä totu harmaanpunaiseen taivaaseen ja
itsensä näkemiseen kadulla.
kissanjaihmisensuhde
oranssi
tassuja
Kotona on oikein hyvä olla. Tuntuu että olen paikoillani. Istun itseäni korkeamman lasi-ikkunan vieressä ja vilkuilen välillä viereeni, onko siellä joku joka tähyilee,
mutta oma siluetti pimeydestä lukulampun valossa piirtyy.
Vietän ikuisuuksia tehden omiani.
On aikaa syödä piparkakkuja, lukea kirjaa joka kertoo minusta kaiken ja upota vahingossa Schubertin Impromptuihin.

Lepoa ja rauhaa!

perjantai 13. joulukuuta 2013

vai rauhaa

sänkyni jalkopää näyttää tältä,
ja tältä on syksy tuntunut.
neliö
Välillä olen istunut kolmetoista tuntia kirjastolla opiskelemassa ja välillä unohtanut että yliopistossa pitää opiskella ja lojunut huoneeni lattialla, kaivanut päätäni jos sieltä löytyisi lauseita kirjoitettavaksi pieneen punaiseen kirjaan.
Olen epäillyt aina pitäisikö tehdä juuri toista.

Välillä pidimme onneksi talviunipäivän.
dumbledore
ikkunlaauta
jeejee
sello
oli Sello ja Vellamo ja Knuut ja rauha ja Sibelius ja joulupuuro ja valtavasti koulutöitä, jotka jäivät kotiin kun minä kiiruhdin makaamaan riippumattoon.

nyt
joululoma,
ostan hopeisia kenkiä, luen kirjaa introverttivaikuttajista ja suunnittelen piparkakkutalon.

Hengitän taas, 
hengitän silloinkin kun en ole juuri pyöräillyt kiireessä luentosaliin tai juonut kahvilla itseäni hyperaktiiviseksi.
Huuletkaan ei oo enää kovin rohtuneet, voi hymyillä.

maanantai 11. marraskuuta 2013

katkoksia

jännää, joskus vielä oli aika
urbaani
kun piti pitää turbaania päässä ja syödä jäätelöä, ja silloinkin janosi varjoja
DSC_0335
kun seeprapaita tuntui ihanan viileältä ja samettihousuista pystyi käärimään lahkeet,
jalkat
kun istuttiin ilman kenkiä multaisella maalla ja turkinpippurit olivat sulaneet mönjäksi pussin pohjalle ja vesipulloista loppui vesi aina viidessä minuutissa,
kun oli kesä ja oli vastuuton ja meni minne
uskalsi.

(Nämä hetket näki Topias!)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

katso alas, minä täällä

valo.
Oonko pimeässä huoneessa,
pimeässä huoneessa, jossa sälekaihtimia ei saa kääntää niin että kaikki kylpisivät valossa,
(enhän minä edes osaa käyttää sälekaihtimia) 
pimeässä huoneessa, johon ei saa avata ovea, sillä muuten ilmavirta sammuttaa huoneen ruokapöydällä olevan kynttilän,
pimeässä huoneessa, jossa on paksut seinät tummaa hirttä, joiden kaatamiseen on vaadittu monta miestä, ja paksujen seinien edessä punaisia samettityynyjä joihin voin painaa poskeni ja levätä,
pimeässä huoneessa, jossa joudun pelkäämään ääniä jotka huutavat karhealla äänellä, sillä en näe ketkä puhuvat ja miltä niiden kasvot näyttää,
pimeässä huoneessa, jossa iloitsen, kun näen pilkahduksen, suupielet kiristyvät nauramaan vaikka huulet olisivat rohtuneet.
Keskellä olevan kynttilän näkee vasta kun on tarpeeksi pimeää.

Olenko minä
Säilytettävä valolta suojassa,
kuivassa ja viileässä?
valovaloa
valosadesade Otin nämä kuvat syyskuussa 2011 ja helmikuussa 2012. Olen vieläkin samaa mieltä.

Anteeksi
oikeasti pitäisi keksiä miksi olen valokuvaaja ja millaisena valokuvaajana haluan näkyä.
Tulostaa itsensä seinälle, myydä itsensä, matkustaa vieraiden ihmisten olohuoneisiin kultakehyksiin.
Kaikilla väreillä on sijansa tässä maailmassa, miksi minun pitää sanoa että jotkut ovat kauniimpia?

perjantai 8. marraskuuta 2013

olisipa syöveri

tänään,
hetkellinen näkymä kun pyöräilin: kyllä maailma on kirkas sittenkin.
Häikäisee niin, että meinaan pyöräillä kapeilla kävelyteillä lenkkeilevien mummojen yli ja pylväitä päin.

Tänään ajattelin, ja Juha Itkonen ja Joel Haahtela ajattelivat joskus aiemmin:
zuppa
Yläkerrasta kuuluu kolinaa, nainen joka ei koskaan nuku. Minäkään en saa unta. Ajatukseni ovat muualla ja muistelen kesää ennen kuin Jan tapasi vaimonsa. Meidän täytyy muuttaa maailmaa, Jan sanoi. On taisteltava joka hetki epäoikeudenmukaisuutta vastaan, osoitettava ihmisille heidän olemassaolonsa tarkoitus. Sitten hän käveli sillankaarta pitkin, tasapainoili kapealla kaiteella ja alla virtasi musta vesi. Oli aamuyö ja pelkäsin. En ymmärtänyt miten maailma muuttuisi jos Jan putoaisi veteen. Enkä minä sitä paitsi tiennyt mikä oli olemassaolon tarkoitus tai miten osoittaa se ihmisille. Halusin vain nähdä maailman.
(Joel Haahtela: Elena)
kuiska
Lapsinainen oli lapsi vasta mutta riittikö se suojelemaan sitä siltä, mielettömyyden tunteelta, joka tuli kun Jumala veti maton jalkojen alta ja ihminen oli äkkiä maailmassa yksin, toisella planeetalla, joka kuitenkin järjettömästi oli sama, samat ihmiset sama aurinko samat talot samat seinät, sama jokapäiväinen tarve ahtaa ruokaa sisäänsä ettei elämä loppuisi vaikkei sillä enää ollut yhtään mitään väliä.
Se mitä kannoin sisälläni ei mahtunut sinne. Se liikkui minussa ja raivasi kaiken tieltään, söi ihmisen jonka tunsin. En oikein edes muistanut itseäni ennen, lyhyessä ajassa minulle oli tapahtunut niin paljon ja niin vähän hyvää. Katsoin ympärilleni enkä nähnyt mitään mihin tarttua, kaikki huoneessa oli tilapäistä ja vierasta. Vihasin valoa, todella vihasin sitä - olin nukkunut ohi lyhyen pimeän ja päivä oli taas keskellä yötä, maailma suistunut raiteiltaan. Polvistuin matolle sänkyjen väliin ja kohotin käteni kohti harmaata kattoa, anoin Jumalalta apua, mutta ehkä olin jo silloin armon ulottumattomissa, ehkä Jumala uskoi herättävänsä minut varmemmin pysymällä hiljaa.
(Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä)

torstai 7. marraskuuta 2013

valonsyöjä

en oikein ymmärrä mitä tarkoittaa lämpö
onko se paikka
missä on oppinut käpertymään kerään
jossa piiloutuu niin hyvin
että kukaan ei löydä
lämminlämmin
mutta onneksi aina voi istua luentosalissa ja juoda lämmintä piparkakuntuoksuista teetä, se ei jäähdy vihreässä termospullossa i k i n ä,
aina silmälasit huurustuu kun hengittää teekuppiin, kielen keskikohdassa tuntuu hassu kipu ja vieressä joku hymyilee silmillä.

(huhtikuussa näytin tuolta, hassua)

maanantai 4. marraskuuta 2013

täältä pimeästä

Eilen juoksin liikennevaloista pyöräilykypärä päässä punaisessa mekonmuotoisessa takissani
ja Knuut sanoi että sä näytät mielisairaalasta karanneelta.
Ikkunasta tuli kylmää ilmaa ja ambulanssi säesti f-molli-balladia. Listasin kalenteriin kymmenen asiaa, jotka pitää tehdä, jotta voisin yliviivata niitä.
plääplää
matossa
valossa
Kahvilassa oli suuret ikkunat pimeään, ja siksi katselin niitä, jotka istuivat sohvalla pimeyden edessä ja joivat mangoteetä.

Yöllä satoi niin kovaa että oli pakko ajatella.

Silti aamulla keitin ruusunnupuista teen,
kävelin kouluun ja huomasin perillä että koko matkan on satanut ja posket ovat punaiset ja harmaa baskeri tuoksuu märälle lampaalle,
kieritin päälaelle nutturan
ja kirjoitin.

perjantai 1. marraskuuta 2013

hometta kasvaa

väsyttää.
omena
(Tsaari, jääkaapin rytmi ja keltainen keittiö. Sielläkin nojailin seiniin.)
Haluaisin olla puhdas, mietin.

Ihan kuin silmien edessä olisi joku likainen suihkuverho, jonka läpi en nää miten ihmiset toimii. Pitää keskittyä tutkimaan sen rosoisuutta niin että en ehdi huomata miten kaikki kävelevät hymyillen ohitseni. Enkä tiiä näenkö mitään kunnolla, koska näen kaiken mustien länttien läpi. En tiedä onko ihmisissä tahroja vai roikkuuko kaikki lika minkä minä heissä näen oikeesti mun silmäripsissä.

Haluaisin puhdistua, enkä tiedä miten sen tekisin. Odotellessa valaistumista syön ruokalusikalla metsämarjajäätelöä ja täytän pääni googlettamalla puolituttuja ja laittamalla levyjä kuulumaan.
Siivoan huomenna perusteellisesti.

maanantai 28. lokakuuta 2013

kultainen

e-pic
rummuti
selloriippuu
saaramau Tampereen iltoja. Niitä joissa menen aina viideksitoista minuutiksi juomaan teetä ja lähden kotiin seitsemän tunnin kuluttua. Mutta jos tiedän että vihreän seinän vierellä on hyvä, miksi pysyisin poissakaan? Luulen että on parempi nojata ystävien olkapäihin kuin nurkkaan jossa valokuvat rapisevat selkää vasten ja kylmä kuunvalo herättää öisin.
Haluaisin oppia sukeltamaan pitemmälle.

torstai 17. lokakuuta 2013

terveisinkoira

eeppinentaivas
lämpöä
ändi
syysloma,
enkä ole vieläkään kadonnut.
Tulin kotiin ja meidän talossa oli kuusitoista astetta lämmintä, siksi äiti antoi mulle villasukat ja sytytti takkaan tulen ja kaikki puhuvat pehmeillä sanoilla ja istuvat keittiönpöydän ääressä pitkään,
yksin nurkassa olisi kylmempää.
Sitä ennen kävin Tikkalassa ihailemassa auringonlaskuja ja keinuja ja kahvia ja hopeatussia ja muusikoita
ja koiria
koirakoira
koira
koirakoirakoira
koirakoirkoiooirkora
koirakoirakoiokroaior
koirakoirakoiraoirkoakori tekis mieli kirjoittaa tähän että elämä on kivaa mutta oon tainnut sanoa sen jo.

maanantai 30. syyskuuta 2013

kolme kesästä

kesässä oli niin paljon asioita, että siitä on vaikea puhua,
kun puhuu keltaisesta seinästä tuntuu että pitää puhua siitä kissasta joka istuskeli sen vieressä ja sitten pitäisi puhua siitä kun Hanna kaatoi sen päälle vettä ja sitten pitäisi puhua siitä keskiviikosta kun puhuimme luovista ihmisistä Hannan kanssa keittiön sohvilla ja sitten pitäisi puhua luovuuden ilmenemisestä kaikkialla muualla ja sitten pitäisi olla kertomatta mitään sillä ei haluaisi kertoa kaikkea.

Ei oikeasti tarvitsisi ajatella kokonaisuutta nimeltä kesä,
voi ajatella vain yhtä päivää tai yhtä sinapinväristä lattiaa tai yhtä ylivieskalaista ystävää.

Joskus ihmiset näyttää valokuvissa aivan siltä miltä ne näyttää mun mielessä.
Kesällä näin ainakin Hannan,
ylösalaisin-pieni
Knuutin
karkinsyönti-pieni
ja Lotan.
lottajalilli
Jännää, tuntuu että nää kuvat kertoo paljon enemmän ku kehtaisin sanoa.
Mutta en mä tiedä minne asti kertomukset kuuluu, ehkä joku näkee vain kauniita värejä ja silmäripsiä ja hämmentävän valon.

maanantai 23. syyskuuta 2013

onko täällä ihmeitä

Mietin usein että oonko tyhmä kun kirjotan aina ihmeellisyydestä
mutta sitten muistan että ihmeellisyyden unohtaa niin helposti että en kyllä halua alkaa unohtaa sitä tietoisesti.
plaaplaa
Minä olen huomannut paljon hyviä asioita viime päivinä. Täällä esimerkiksi:

Oranssit puut hehkuu tummanharmaalla taivaalla ja minä pyöräilen ylläni sininen mekko ja villapaita. Makoilen riippumatossa enkä meinaa päästä ylös koska siellä on niin pehmeää. Valo tulvii ja hyökyy ikkunoista sisälle valaisten monta tukkaa. Löydän roskiksesta kymmenen passionhedelmää ja viisi kimppua ruusuja, pyöräilen Hämeenkadun ruusutarha korissani ja hymyilen vastaan käveleville ihmisille, joita en edes näe. Kuulen ystävälliseltä hipiltä missä on avaruusaluksen muotoinen biojäteastia.
Katselen kuinka sateella maisemat eivät muutu harmaiksi vaan kirkkaiksi, valoksi.
Teen aika usein tämän kaiken ystävän kanssa.

On varmaan aika itsestäänselvää että nämä asiat on hyviä,
mutta mun mielestä on hyvä, että hyvät asiat ovat tiedettävissä, että ainakaan jotkut niistä eivät ole täysiä mysteerejä.

Oikeasti ongelmia on. Mutta en tiedä pitääkö minun sanoa niille että tulkaa takaisin, kun ne ovat menneet pois edes hetkeksi?

Näinkö käy jos katsoo ympärilleen sen sijaan että puristaa silmänsä kiinni jotta voisi huutaa lujempaa?

maanantai 9. syyskuuta 2013

valoa sataa

valoasataaa
Pitääkö pitää pitääkö pitää pitääkö pitää pitääkö pitää pitääkö pitääkö pitääkö pitää pitääkö pitää pitää pitää pitää pitääkö?????????????
Mun aivokirjassa joka toisessa kappaleessa kysytään pitääkö.
Useimmiten kysymyksiin vastataan pitää.

Pitääkö olla valokuvaaja jos vain pystyy olemaan sellainen?
Pitääkö kissat neniä?
Pitääkö kunnioittaa sitä, että joku ei kunnioita minua?

Pitääkö istua avaruudessa ja katsella kun päälleni pirskahtelee valoa.
Valo ei riko minua, se jää minuun.
Pitää.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

enimmäkseen vihreää

jeejeeeee
jejejeojeojeoe
jejejejee
Tiedän jo millä suojateillä useimmiten palaa vihreät valot ja missä on Tampereen vihreimmät seinät.
Täällä istutaan piknikeillä ja syödään viinirypäleitä, talutetaan pyörää ilman kenkiä kotiin lämpimissä pimeissä öissä.
Lauantai-iltana juoksin naapuriin ja ripustin esineitä seinille, sitten saavuin omaan huoneeseeni ja ihailin pyykkinarua katossa, sängyn päädyssä olevaa oranssien kuvien seinää ja sängyn viereisestä raosta löytyvää Antti Nylénin Tunnustuskirjaa. Söin omenapiirakkaa lattialla ja sulatin lautaselle seitsemän kynttilää, heräsin ystävän viereltä.
Joskus en jaksa kuunnella enkä katsoa ketään, silloin makoilen lattioilla silmät kiinni ja tuijotan hehkuvaa oranssia silmäluomillani. Kukaan ei voi viedä minulta aurinkoa.
Kokonainen maailma on ympärillä.
Koulussa hymyilen aika paljon.
Hyvin hyvää.
(jos haluatte tietää elämästäni: instagramissa olen usvakasvo!)

lauantai 31. elokuuta 2013

uniinkin

pesäpallomailma
maailma on ihan utuinen,
ja täynnä pesäpallomailoja
odotusNäettekö te?

Minä aion opetella pelosta pois.
(tai sitten lähteä jonnekin, jossa en ole ehtinyt veistellä ympäristöstäni pesäpallomailoja)

torstai 29. elokuuta 2013

hurjaa

On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa.

Eilen juoksin Helsingissä ympäriinsä ehtiäkseni junaan. Menin Tampereelle, sillä pitäähän minun tietää, minne olen muuttamassa
(pitäähän minun muistaa välillä miten ihmeellisiä ihmiset ovat)
kävin vähän hiiviskelemässä yliopiston käytävillä, sitten hihitin hysteerisesti konservatorion ruokalassa ja kävelin pitkin katuja joilla oli kauniit nimet.
Istuin lattialla räsymatoilla ja näin riippumatosta pilkistävät varpaat, eloisan vihreän seinän ja muutaman naurun. Näin elämän eikä siinä ollut mustaa eikä valkoista eikä totuuksia. Se on monimutkainen ja minä en aina tiedä kuinka siihen tulisi suhtautua, mutta minä ajattelin elää siinä, hengailla vain.
Viihdyin siellä ja jäin lattialle nukkumaan ja vielä aamulla juomaan teetä, käytin aina vain uudestaan saman teepussin sen sijaan että olisin mennyt hoitamaan tärkeitä asioita.
vellamoriippuu
saaraloikoilee
knuuttiriippumatossa
Mieletöntä,
(no mind)
koulu alkaa kolmen päivän päästä. Sitten minä menen kouluun linjalle, jossa kaikki haluavat opiskella samaa kuin minä, ja minä asun samassa kaupungissa kuin ystäväni. Tuntuu niin hienolta kaikki, että
kyllä se siitä vielä sekavaksi muuttuu.
Voisin useamminkin nostaa katseeni ylös murenevasta aivokirjastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka se tuoksuukin hurmaavalle ja on kiehtovaa opetella tekemään yhä kauniimpia kirjaimia upottavalle paperille,
yhä hatarampia tulkintoja todellisuudesta.
Mutta joskus tulkinta voi olla: minun on hyvä olla Tampereella.

maanantai 26. elokuuta 2013

syystunnelma

puita
kävely
narsk
Purin hampaanjäljet kirjaan
ja hameenhelman lyhyemmäksi

purin maailman lattialle ja järjestin sen.
Elämästä on nyt juuri vaikea sanoa mitään, sillä se on vieressäni matkalaukuissa pakattuna, odottaa että sitä käytettäisiin. Jos istun sängylläni ja pidän vain pientä paperista lamppuani päällä, en näe niitä. Se ei ole hyväksi.
Onneksi kohta minä menen kouluun. (Siellä minä opettelen elämään olemaan täydellinen kirjoittamaan kokonaisen olemaan olemassa - joopa joo)

"Olemme olemassa yhdessä, mutta sisäisyytemme on luonteeltaan yksinäistä. Jotta voisin tietää, mitä toisen tietoisuudessa tapahtuu, minun pitäisi itse asiassa olla tuo toinen. Silloin olisimme kuitenkin yksi, ja olisinkin taas yksin."
kurki
(lainasin Muumeja ja olemisen arvoitusta)