Sivut

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

väliinputoaja

Olen taas kotona. Täällä on hyvä.
Tipuin läpi avarista tiloista ja lämpimän värisistä seinistä, mutta onneksi on futon ja onneksi se on kovin kova. Pysyn paikoillani, ajatukseni eivät pääse minnekään.
En enää muista mistä katkaisijasta valot sammuu, mutta juuri siksi tulinkin.
Voi vaikka nojata seinään, eikä pää hajoa.

Uneksin tiloista joissa on valo kuin avaruudessa
mutta avaruudessa ei kyllä ole valoa
valo kuin mandariineissa huhtikuun aamuina.
Usein.

Uskallan sanoa nykyään enemmän, mutta sanon silti sen, mitä toisen korva odottaa. Tänään kuulin ranskankielisiä sanoja ja huomasin, että en koskaan päästä itseäni loppuun asti, en kokonaan, lähden aina takaisin. Tännekin. Onnellisuus on aina vähän viipaleista, ja se huurrustaa kaiken niin että koskaan onni ei ole kirkasta, selkeää. Ehkä sen takia on aina ulkopuolinen, aina ja kaikkialla, silloin kun yrittää muistaa kaiken silmien jo levätessä yöllä.

Ajattelen ensi kesää ja niitä syksyn päivä, kun kävelen Tampereella, tiilenpunaisia ja kirkkaanvihreitä
(niissä maisemissa joita kannan mukanani, niissä jotka muuttuvat ehkä aineellisemmiksi)
jotta olisi enemmän mielikuvia, joista pitää päästä eroon.

En tiedä halusinko maalata tänään, sillä yritin mutta sitten mietin taas mitä tarkoittaa haluta ja sitten kirjoitin sanoja ylös. sitten tunsin suurta tyytyväisyyttä, koska hallitsin itseäni.

If nothing is sure, then everything is possible.
Enkä siltikään uskalla lähteä huomenna. En tiedä kuinka olisin onnen kukkuloilla, mutta ehkä vain olen tietämätön ja tiedän sen.

Tässä sanat joita ajattelin tänään,
emmää oikeesti mittää tarkoita

Niin sanoo se, jota luulette melankoliseksi, joka ei itsessään viihdy.

usvaa

Aina vaan ajattelen että sitten joskus kirjoitan kunnolla. Kokonaisuuden. Joskus on ei koskaan, sillä ei ole muuta kuin tämä hetki - ja toivo.
Ajattelen, että alan ajatella, mutta sitten mikään ei kyllä ole todellista.