Sivut

lauantai 25. toukokuuta 2013

korkealle

Voi kun Lahdessa oli kivaa.
Ymmärsin, että ymmärrän. Sen, että minä olen tämän verran ja on aivan hyvä olla tämän verran, sillä mitään muuta en ole. Olen hyvin luottavainen, että minun käy hyvin. Se ei välttämättä tarkoitakaan kaikkien arvostamaa opiskelupaikkaa, vaan jotakin paljon ihmeellisempää, arvaamattomampaa.
Tapasin ihmisiä, jotka puhuivat ilman kenkiä, hymyilivät ja kertoivat, mitä ajattelen.

Nyt olen kotona ja ymmärrän, miksi puutarhanhoito on tärkeää.

Puu kuohuu ja huokuu
sataa valkoisena sisälle
kasvaa kaiteesta lävitse
kolkuttaa ikkunaan
huutaa: minä olen olemassa
minä vastaan: olisinpa kuin sinä.

Haluaisin hypätä oksille, luottaa että maailma kantaa
mutta se on niin heiveröinen
viaton
että kuinka se minut piilottaisi

Linnut ovat kauan sitten syöneet teepussin ja alhaalla murisee ruohonleikkuri
hyttyset syövät jalkapohjat
mutta puu riemuitsee, päästää valon lävitseen, minun silmilleni niin että rivit hyppivät ulos ikkunasta
roskakoriin
minä hengitän vihreää ja kääriydyn punaiseen vilttiin
erotan itseni tuomesta
sillä en voi olla kuin se, kohota taivaisiin, puhjeta kukkaan, elää ja riemuta niin että kuuluu

Metsä on ihmisen luonnollisin olotila, luulen
ylihuomenna muutan paikkaan, jossa ikkunan takana ei ole metsää, vaan seikkailu ja oranssi aamu-usva.

Luulen että kaikki järjestyy
räjähtää kaoottisesti
niin että huomaan tempautuvani mukaan
olevani hallitsemattomassa virrassa
joka tuo mukanaan pehmeitä askelia ja käsiä, jotka sanovat: ole siinä, sinä olet hyvä.
 lehtipuan
Sitten puhelin soi ja seikkailu alkaa kello kuusi.
:---------------------)

ajatukset kiertävät, katse kiertää, jalat vääntyvät, hiukset vääntyvät solmuun
tuomi heilahtaa vasemmalle tullakseen takaisin
mutta minä pysyn.

(ajatusvirran kirjoittaminen vapauttaa ahtaasta)

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

vihreää

minä olen voinut hyvin.

Tiistai-iltana menin Tampereelle, kävelin kostean kaupungin läpi ja sitten menin yliopistoon, jossa kaikki nurkat olivat täynnä tulevan journalistiopiskelijan näköisiä nuoria ja minä vain istuin seinää vasten ja katselin heitä. Kirjoitin paperille jotakin mitä tiesin ja senkin hieman väritettynä, välillä vain erittäin harmaana ja pyöreäkirjaimisena. Konserttikatsomokin näytti kasalta planeetan renkaita.
Tulin pois ja menin rautatieasemalle. Istuin penkillä, tuijotin taulua jossa luki lähtevät junat enkä tiennyt minne pitää mennä. Nykyään usein tuntuu että on hyvä olla juuri tässä, mutta sinne en halunnut jäädä. Soitin äidille ja sanoin että en jaksa valita enää mitään, olen jo valinnut kaikki sanat joita käytän ja kaikki päivät jolloin luen ja kaiken. Äiti sanoi että tee niin kuin tuntuu hyvältä.
Minä menin lippuautomaatille ja siellä luki että voi mennä Jyväskylään.
Junassa otin kengät pois ja sen takia
olin onnellinen.


Pyöräilin vihreissä housuissa vihreällä pyörällä, nautin kesätuulista
söin jäätelöä käytävillä
istuin vihreässä valoisassa lasitornissa ja kirjoitin ajatuksia ylös
kuuntelin alhaalta ja joka suunnasta kuuluvaa viulunsoittoa
käveleskelin lammikon vieressä ja piirsin kaaren
kiipesin koivuun
söin jäätelöä illalla
sanoin kissoille ja äideille hei
olin.

Tuntui tältä:
tuntuitältä
--------------------------------
tulin kotiin ja isä oli nostanut pyöränpenkin ja ostanut appelsiinimehua. Kissa hymyili, ihan varmasti,
ja tajusin, kuinka hyvissä paikoissa voinkaan olla.

Nyt menen vieraaseen kaupunkiin tyhjään asuntoon ja koitan sanoa: olen tällainen ja minä ajattelen näin. En koita näyttää kuinka hyvin osaan arvata päättäjien mielipiteet vaan koitan kertoa kaikesta mikä on minulle arvokasta.

maanantai 13. toukokuuta 2013

siellä täällä

Paikkoja, joista pidän:

Keskiviikkona kävimme Emmassa ystävän kanssa pitkästä aikaa.
Emmaan on hyvä mennä ja ystäviä nähdä - on ilahduttavaa kuulla ääni, joka on ollut poissa vuoden, mutta joka on ihan yhtä elävä ja hypähtelevä.
Emmassa Per Maning oli huikea - muistutti, että valokuvan ei tarvitse olla spektaakkelimaista tai värikkäästi koristeltua, vaan yksinkertaisuus on monesti paljon vaikuttavampaa.
Keksiminen on eri asia kuin luominen. Välillä minua inhottaa, kun tuntuu että monet valokuvaajat yrittävät keksiä sisältöä kuvilleen, vaikka usein jokin intiaanipäähine tai kultakimalle ei tuo kuvalle mitään sisältöä, merkityksiä, vain kummallisen tunteen, että on yritetty keksiä jotakin tylsyyden poissapitämiseksi. Toki usein tulee sisältöä yllättävistä elementeistä, mutta erikoisuuden tuominen sinänsä ei mielestäni nosta valokuvan arvoa.
Per Maningin kuvissa eläimet ja ihmiset olivat läsnä.
Läsnäolo on niin kummallinen asia että se ihastuttaa - aina siitä huomaa jotakin uutta.
Kerran lähdin pyöräilemään Zupan kanssa ja yritin kuvata Zupan persoonan. Oli kivaa kokeilla eri näkökulmia, kokeilla mikä tuo Zupan pysäytettyyn valokuvaan silloinkin kun se on jo rynnännyt puiden väliin metsästämään kuvitteellisia jäniksiä.
zupahaistelele
zupakatsoo
zuppaloukussa
Mielestäni Zuppa näyttää tältä (paitsi ei viimeiseltä kuvalta, sillä autoon se tulee vain äitienpäivinä kun koko perhe lähtee kotoa eikä se halua jäädä yksin). Jännittävää että koirankin kanssa katsekontakti ja ilmeet vaikuttavat niin paljon.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Perjantaina olin kirjastossa lukemassa ja sitten tuli nälkä. Menin veripalveluun, ja:
veripalvelu
On yllättävän kivaa ottaa kuvia älyttömällä puhelimella!!
Aina kun olen ollut Veripalvelussa, on ollut seesteää ja valoisaa. Konsepti on hyvä: kaikki tulevat vapaaehtoisesti, joten kukaan ei valita ajanhukasta tai inhottavuudesta. Minä saan maitokaakaota, mandariineja, hymyjä henkilökunnalta ja hyvän mielen auttamisesta, ja veren taas saa joku joka sitä tarvitsee. En uskalla vieläkään katsoa neulaan ja kotiin pyöräillessä käsi tuntuu hieman ontolta, mutta silti on olo on ihan keltainen.
Ainakin Sanomatalon pisteessä ilmapiiri on ihanan veikeä! Hah, tuo on yksi mun lempikahviloista. Menee yhtä kauan kuin lounastauossa yleensäkin, mutta tuo on ilmaista ja avuksi monille.
:-----------------------------)

Hassua kertoa näin konkreettisista asioista.

Äää. Kuinka olisin, kuinka keksisin otsikoita, kuinka osaisin vielä lukea tekstejä yhtä hyvin kuin viime vuonna, kuinka osaisin tiivistää sanottavani tarpeeksi konkreettisesti mutta haluamiani teemoja sisältäviksi, kuinka omaksuisin kuusi artikkelia ulkoa kahdessa vuorokaudessa, kuinka muistaisin kaiken, kuinka eläisin

mutta joka tapauksessa on kai hyvä olla. Hyvyys vain lisääntyisi.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

kuvitteellista

tuhansia kuvia tuhansissa kansioissa tuhansia ihmisiä tuhansia merkityksiä-- - ---- ----

Viimeisen vuoden ajan olen elänyt varsin sekavaa elämää. Välillä olen maannut lumihangessa pohjoisen järven rannalla ja välillä olen hytissyt tuulessa Hangon kallioilla. Minä olen ollut kaikkialla, sama minä. On ollut hauskaa katsella mitä tapahtuukaan.
Sen takia oli vaikea kirjoittaa syksyllä. Olin aina matkalla, joko tullut juuri hengästyneenä kiehtovista soittotunneista ja laukkujen kantamisesta tai sitten etsimässä jo bussikorttia ja kumisaappaita, valmistautumassa lähtöön. Mikään ei ollut pysyvää, mistä olisin siis kertonut. Liike oli niin arvaamatonta että en oikein uskaltanut sanoa mitään, jos vaikka seuraavana hetkenä paiskautuisin turvallisuuden oranssina hehkuvaan aaltoon.
Nyt minulla on hirveästi tarinoita, joita haluaisin kertoa. Kuvia, joita haluaisin näyttää. 
Haluaisin soljua vikkelästi, laulavasti, mutta olen vielä abstraktien käsitteiden vanki.
Ehkä kesällä Tammisaaressa minä elän niin vahvasti etten osaa kertoa siitä muuta kuin sekavin aistihavainnoin, jalkapohjatkin alkavat nähdä ja korvat haistaa. Toivon niin, sillä välillä uuvuttaa nähdä maailma filosofisten käsitteiden ja mustavalkoisten mielikuvien läpi ja unohtaa kaikki mitä minun ulkopuolellani on. Tammisaari on kyllä aina yllättänyt, uskon että en totu siihen nytkään vaikka tutkimiseen on aikaa kuukausia.

Luotan siihen, että minä selviän siitä, vaikka tuntuukin yhteiskunnan normien vastaiselta.
Ei maailma ole vielä koskaan kaatunut.
Minä vain olen.
------------------------------------------------------------------------
Eräs päivä menneisyydessä:
Lokakuussa menin Taalainmaalle tapaamaan mystisiä turbaanipäitä.
elina
lottapiano
En tiedä mitä tapahtui, mutta hymyilin ja otin kuvia.                             Lotta on onnekas lottavasilmä saaraurbaani
Huhtikuussa tein Lahden muotoiluinstituutin ennakkotehtäviä valokuvaukseen. Eräänä maanantaiaamuna turhauduin ja päätin, että nyt lähetän nämä ja sitten en enää ikinä ajattele. Mun ennakkotehtävät oli suurimmilta osin vanhoista kuvista koostettuja, sillä olin jonkin lukitsemuksen vallassa kun niitä piti alkaa tehdä. Koostin myös parhaat työni -sarjan intuitiolla ja kärsimyksellä ja lopulta vain laitoin kuvat kirjekuoreen ajattelematta. Mua kadutti pari viikkoa jälkeenpäin kun heitin vaan koko homman leikiksi, ja laitoin sinne mm. ylläolevan turbaanikuvan, jossa Saaran päästä kasvaa pino elintarvikkeita. Ilmeisesti muotoiluinstituutti arvostaa kyllä jotain luovaa hulluutta sillä sain kutsun, nauratti pitkään.
Mun mielestä tuo on ihan hieno kuva ja kuvaa hyvin mun mentaliteettia valokuvaukseen - sellaista kamera kädessä kuljeskelua ja sattuman arvostamista. Silti en oikein vakavissani ehkä pystyisi kertomaan, että tämä on kymmenen parhaan kuvani joukossa.

Haluan kertoa menneisyydestä, sillä iloitsen sen olemassaolosta. Tulevaisuudestakin, mutta siitä kertoessa on hyvin vaikeaa olla täsmällinen. Koska tahansa voi kuitenkin tapahtua jotakin hyvää.
Toivon, että keskiviikkona tapahtuu jotakin hyvää.
Hyvää äitienpäivää! Hyvää Lotanpäivää!

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

hetkiä

olen niin iloinen, että olen ottanut kameran esille useammin viime viikkoina. Ensin se on tuntunut tyhmältä, sitten sitä ei ole enää huomattu ja siitä on tullut luonnollinen silmän jatke.
Tämä on aivan luonnollinen tapa olla minulle.
knuutsavussa
Eräänä maanantaiaamuna lähdin vahingossa Tampereelle. Koska minulla on kuvia, muistan miksi:
vellamojakitara
vellamo
knuutjavilulu
Ilmeisestikin menin tuonne, koska piti polttaa suitsukkeita Vellamon keittiössä ja nähdä että seinillä on kitaroita ja että konservatorion luokissa on hurmaava valo iltaisin ja kuulla että minun ystäväni soivat.

Olin myös kolme tuntia portaikon alla väärässä koulussa, luin sivun artikkelista ja kuuntelin kymmenen ihmisen harjoittelevan soittoläksyjään. Varsin elämyksellistä. Oli kivaa harjoitella tarpeettomuutta ja olemista ja muistaa, miksi haluan muuttaa Tampereelle.
(Varmaan etenkin jotta voin pyöräillä Hämeenkadulla ja käydä kuuntelemassa konservatorion ääniä useammin)

tiistai 7. toukokuuta 2013

voi riemu

tänään tuntui tältä: valossa-pieni yokomina-pieni
(eräänä päivänä löysin Yoko Onon kuvan ovesta ja isoveli sanoi että katso, me löydettiin sun kuva lehdestä)


tuntuu että kaikki on mahdollista.
Ainakaan ei tarvitse pelätä ja varoa ja estää itseään tekemästä mitään,

minulla on oikeus olla täällä.

---------------------------------------------
Koko kevään olen miettinyt miksi menestystä ja kunniaa tarvitaan ja se on tuntunut ihan järjettömältä. Nyt iloitsen kun saan sitä - anteeksi paradoksaalisuuteni.
Ehkä menestystä tarvitsee, jotta voi tehdä sitä mitä haluaa. Jotta saa valtaa eli mahdollisuuksia saada oma tahto läpi, vaikka en minä tiedä miksi minun tahtoni olisi parempi kuin kovin monien muiden. Minä en halua että käsitykseni itsestäni valokuvaajana muodostuu muiden ihmisten näkemysten perusteella, mutta on kivaa kuulla, että olen välittänyt jotakin toisille ihmisille asti.

Mediayhteiskunta sanoo:
"Menestystä tavoitellaan, koska se tuo mukanaan paitsi minuutta hivelevää kuuluisuutta myös vaurautta ja sosiaalisen aseman nousun."
Onneksi olen oppinut tuon kirjan melkein ulkoa. Mielessäni on säntillisiä lauseita yhteiskunnan olemassaolosta silloinkin kun hautaudun ajatuksiini ja koko maailma on ihan suuri illusioni.

Silti on tärkeää muistaa, mitä Eino Leino ajattelee:
Kunniata kiitetään -
sepä vasta kaunis kalu!
Voisko tuota syödäkään,
jos ois sulla ruoan halu?

maanantai 6. toukokuuta 2013

nyt minä olen mainos

Kuten tiedätte, minä valokuvaan.
En ole kuitenkaan yleensä periaatteesta harrastanut itseni markkinointia. Olen halunnut olla kilpailematta, taistelematta.
Sitten ymmärsin että ei minusta tule valokuvaajaa, jos minä vain odotan kotona, että joku huomaa minut ilman että edes näytän kuviani kenellekään.
Olen valokuvannut ihan hirveästi, mutta en ole oikeastaan paljoa harrastanut photoshoot-ajattelua enkä mennyt varsinaisesti kuvaamaan minnekään kenenkään (paitsi itseni) kanssa. Olen halunnut vain elää ja havainnoida ympäristöäni, löytää aiheeni huomaamalla. Minulla ei ole samanlaista valokuvaajaidentiteettiä kuin monilla, sillä olen löytänyt reittini aika kummallisista raoista. Kuitenkin koen että olen valokuvaaja ja että minulla on silmät päässä.
Kesällä otin parin ystävän ylioppilaskuvat ja huomasin kuinka mukavaa se onkaan. Ja kuinka haluaisin oppia lisää toisen ihmisen kuvaamista. Haluaisin pystyä tekemään sitä yhtä vapautuneesti kuin itseni kuvaamista, oppia eläytymään vielä enemmän ja kuvaamaan paineetta toisillekin.

Siispä;
jos valmistut ylioppilaaksi tai ripityksi tai miksi tahansa, tai vaikka olisit keskeneräisiä, haluaisin ottaa kuvia sinusta! Olisi hauskaa kuvata kaikenlaisia ihmisiä. Lisäksi olisi kivaa jos maksat minulle hieman, sillä olen köyhä ja haluan ostaa kameran jotta en joudu stressaamaan teknisistä ongelmista ja vajavaisuuksista niin paljoa. :)
Jos kiinnostaa, lähetäthän minulle sähköpostia osoitteeseen usva @ olen.to ilman väli- tai ylilyöntejä!
Tässä muutama kuva viime vuodelta. Annin kuvauspäivänä Espoon metsät oli täynnä hyttysiä ja Linnean kuvauspäivänä Suomenlinnassa oli tukahduttavan kuuma ja välillä oli vaikeaa rajata turistit kuvista ulos. Kuitenkin aurinko paistoi ja valo oli kaunista, se oli tärkeintä.
annipellolla-pieni
linneamerellä-pieni
annivalaistuu 2-pieni
linneaheinässä-pieni
annijalupiinit-pieni
linneakukkapellossa-pieni
anninauraa-pieni linnealuolassa-pieni
oksallaylimmällä-pieni en ole edes pelottava joten suosittelen itseäni jos kuvaustyylini miellyttää.
Ja oikeasti otan ihan hyvälaatuisia kuvia, flickr vain lisäsi kummasti rakeita näihin.
:------------------------)

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

monikon ensimmäinen persoona

Viikko sitten sain vieraita!
Kun on kauan yksin, alkaa kuvitella, että muut ihmiset ovat ihan erilaisia. Luulee, että ei ole mahdollista nähdä toisen silmistä läpi, että kaikki on vain oman pään sisällä joten ei ole mitään väliä mitä sen ulkopuolella on. Että kaikki on vain pintaa, teeskentelyä, jotta tuntisi itsensä hyväksytyksi ja olemassaolonsa oikeutetuksi.
Luulee, että sosiaalinen elämä on ihan turhaa, pitäisi selvitä itse ja kasvattaa kuori, kuin passionhedelmän kova ruskea kuori joka suojaa minut niiltä, jotka sanovat kommenttinsa hieman tunkkaisella äänensävyllä. Hautautua syvälle ajatuksiinsa, jonne ei näe piikittelyä eikä niitä, jotka keräävät kevään ensimmäisen leskenlehden ja haluavat hymyillä minulle.
Niin tapahtui,
ja sen takia on hyvä että ystävät tulivat.
jenna
knuutio
lootta
Seisoimme rautatieasemalla ja minä käännyin välillä hymyilemään poispäin. Pelasimme tervapataa Esplanadin puistossa ja mietimme, miksi kulutushysteria vallitsee ihmiset. Menimme syömään hampurilaisia, koska sillä ei ollut mitään väliä, ja ihmettelimme teemakuja, taidetta ja sitä kuinka muodostimme brändiheimon.

Maanantaina lähdin vahingossa Tampereelle mukana, sillä en halunnut olla yksin.

Kosmisen yksinäisyyden tunne tuntui koomiselta - koska saatoimme nauraa sille yhdessä, se menetti merkityksensä.

He ovat arvokkaita.

lauantai 4. toukokuuta 2013

maailman ääressä

Tänään en tiennyt kuinka tekisin ennakkotehtäväni, sitten menin pyöräilemään.

Huomasin, että tänään voi kävellä ilman kenkiä ja lyödä varpaansa korkeisiin kallioihin. Istuin kalliolla samettihousuilla ja hiuksissa tuuli, tuntui että näin koko maailman.
Siellä me olimme. Minä iloitsin, sillä maailma oli kaunis vieläkin, vaikka välillä saatan unohtaa sen ja murehtia vain abstrakteja käsitteitä joiden luulen määrittävän elämääni. Käsitteitä jotka eivät kuulosta miltään, kun ne kuulee kymmenesti: teknoutopisti tai markkinointikanavana. Tai sitten mietin, mitä minusta ajatellaan yliopistolla tai missä ikinä kun olen näin valetunteellinen tarinoija, joka huijaa kaikkia yrittämällä valokuvata vaikka ei ole syytä.

Silloin on hyvä ottaa kamera käteen (tiputtaa se viiden metrin korkuiselta kalliolta, hups) ja lähteä kävelemään ja huomata, että tämä riittää. Minun tapaani olla kuuluu kamera ja maailman ihmettely. Se tapa millä teen sen, on aivan riittävä, sillä se on se, mikä minun sisältäni tulee. Tietenkin jos haluan kaupallistua, minun täytyy olla jotakin mitä muut haluavat. Mutta nyt minä voin olla juuri tätä, ja tähän kuuluu kamera.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Joskus minua epäilyttää, haluanko valokuvaa laisinkaan. Olenko halunnut sitä vain sen vuoksi, että on kivaa näperrellä, että saan huomiota, että ympäristöni on olettanut niin. Sen takia olen ollut hiljaa. Olen halunnut kuvata vain itselleni, kokeilla haluanko todella. Kyllä minä haluan. Vaikka minä en ole löytänyt luontaista olomuotoani heti, enkä osaa vielä nauttia kaikista tilanteista, joissa haluaisin valokuvata, olen löytämässä reittiäni enkä minä halua lähteä pois nyt.
Äiti täytti viisikymmentä ja minä valokuvasin. En stressannut, koska minun ei ollut pakko olla siellä ja kuvata. Minä vain halusin. Halusin saada hetket vangittua, nähdä valon, ilmeet, tilanteet ja kaiken kauneuden. Otin parempia kuvia kuin moneen kuukauteen ja ajattelin, että jos minä paineettomana pystyn tällaiseen, haluan kyllä siitä paineesta eroon täysin.
Huomasin, että en minä halua lopettaa valokuvaamista. Joskus vain on suorituspaineita, jotka hämärtävät tarkoitukseni - ei toisinpäin.
Toki taiteeseen liittyy se, että ilmaisee itseään niin, että se välittyy muille asti. Mutta minusta tuntuu, että oma itse löytyy vain silloin, kun tekee edes hetken itselleen.
minäjamaailma
nukkumassa1 Minusta tuntuu, että minä olen näissä kuvissa, minä ja maailma.
Olin läsnä.

Voisin mennä tuonne kalliolle aina, kun haluan muistaa, miltä elämä tuoksuu. Miltä sammal ja pöly tuntuvat kasvoilla ja miten maailma onkaan kummallisen värinen.

On kivaa olla olemassa.