Sivut

lauantai 31. elokuuta 2013

uniinkin

pesäpallomailma
maailma on ihan utuinen,
ja täynnä pesäpallomailoja
odotusNäettekö te?

Minä aion opetella pelosta pois.
(tai sitten lähteä jonnekin, jossa en ole ehtinyt veistellä ympäristöstäni pesäpallomailoja)

torstai 29. elokuuta 2013

hurjaa

On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa.

Eilen juoksin Helsingissä ympäriinsä ehtiäkseni junaan. Menin Tampereelle, sillä pitäähän minun tietää, minne olen muuttamassa
(pitäähän minun muistaa välillä miten ihmeellisiä ihmiset ovat)
kävin vähän hiiviskelemässä yliopiston käytävillä, sitten hihitin hysteerisesti konservatorion ruokalassa ja kävelin pitkin katuja joilla oli kauniit nimet.
Istuin lattialla räsymatoilla ja näin riippumatosta pilkistävät varpaat, eloisan vihreän seinän ja muutaman naurun. Näin elämän eikä siinä ollut mustaa eikä valkoista eikä totuuksia. Se on monimutkainen ja minä en aina tiedä kuinka siihen tulisi suhtautua, mutta minä ajattelin elää siinä, hengailla vain.
Viihdyin siellä ja jäin lattialle nukkumaan ja vielä aamulla juomaan teetä, käytin aina vain uudestaan saman teepussin sen sijaan että olisin mennyt hoitamaan tärkeitä asioita.
vellamoriippuu
saaraloikoilee
knuuttiriippumatossa
Mieletöntä,
(no mind)
koulu alkaa kolmen päivän päästä. Sitten minä menen kouluun linjalle, jossa kaikki haluavat opiskella samaa kuin minä, ja minä asun samassa kaupungissa kuin ystäväni. Tuntuu niin hienolta kaikki, että
kyllä se siitä vielä sekavaksi muuttuu.
Voisin useamminkin nostaa katseeni ylös murenevasta aivokirjastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka se tuoksuukin hurmaavalle ja on kiehtovaa opetella tekemään yhä kauniimpia kirjaimia upottavalle paperille,
yhä hatarampia tulkintoja todellisuudesta.
Mutta joskus tulkinta voi olla: minun on hyvä olla Tampereella.

maanantai 26. elokuuta 2013

syystunnelma

puita
kävely
narsk
Purin hampaanjäljet kirjaan
ja hameenhelman lyhyemmäksi

purin maailman lattialle ja järjestin sen.
Elämästä on nyt juuri vaikea sanoa mitään, sillä se on vieressäni matkalaukuissa pakattuna, odottaa että sitä käytettäisiin. Jos istun sängylläni ja pidän vain pientä paperista lamppuani päällä, en näe niitä. Se ei ole hyväksi.
Onneksi kohta minä menen kouluun. (Siellä minä opettelen elämään olemaan täydellinen kirjoittamaan kokonaisen olemaan olemassa - joopa joo)

"Olemme olemassa yhdessä, mutta sisäisyytemme on luonteeltaan yksinäistä. Jotta voisin tietää, mitä toisen tietoisuudessa tapahtuu, minun pitäisi itse asiassa olla tuo toinen. Silloin olisimme kuitenkin yksi, ja olisinkin taas yksin."
kurki
(lainasin Muumeja ja olemisen arvoitusta)

tiistai 13. elokuuta 2013

eloon

Maailma räjähtää
ja minä vain murehdin että en osaa kirjoittaa siitä.
Luulin että elokuussa ei enää aurinko paista ja että käytän kenkiä.
sateenvarjo
Ulkona sataa raikkaasti, vaikka minä kuinka istuisin pimeässä keittiössä yksin. Silti:
Silmät eivät painu kasaan ja niihin mahtuu valo.

Valkoisessa talossa on hyvä hyvästellä.

maanantai 5. elokuuta 2013

säikyin sävyjä

kun vain muistaisin, että oikeasti ihmiset ovat tällaisia:
palataivasta-pieni
(pilviveikkoja)

yöllä heräilin ajattelemaan että mä en halua mennä kuvaamaan mitään, mä en pysty, mun psyyke ei kestä.
Sitten menin isän kyydillä Vantaankoskelle ja kättelin ihmisiä joilla oli hienot nimet ja hienot työhistoriat ja hienot huolettomat hiukset. Ne sanoi että ihana paikka, ihanaa kun tulit, ihanaa kun olet mukana tässä. Minä olin häkeltynyt enkä edes muistanut sanoa että tehän olette niitä ihmeellisiä. Lähetin muutaman tunnin kuluttua tekstiviestin jossa luki kiitos.

Tajusin että ei heillä ole mitään ihmeellisiä kykyjä hallita maailmaa: he vain päättivät kertoa valosta jonka näkivät maailmassa. He hymyilivät ja muistivat rohkaista, kysyä miltä tuntuu, huutaa ääneen että tämä kaikki on ihan mahtavaa. On paljon helpompaa nähdä oma valo kun joku osoittaa, että kas, korvalehtesi välkkyy.

onko elämä oikeasti vain niin yksinkertaista?
Tein juuri vahingossa kuvan jossa sataa valoa ja odotan että asun vain yhdellä paikkakunnalla jotta voin askarrella, jotta ajatukseni eivät ole ympäriinsä Tammisaaressa ja Espoossa vaan voin heittää ne vain papereille, niin ettei pää puhkea.

valoa valoa (valoa)

sunnuntai 4. elokuuta 2013

jospa katsoisin vain

sitä vain, että:
punatukkaa-pieni
tänä kesänä olen vähän rakastunut photoshoppiin. On hämmentävää avata kuvia, yhdistellä ja väritellä, ja huomata mitä ajattelee.
(hassua, kaikki nämä kuvat on vuodelta 2011. Oliko mulla muka silloin silmät. Vasemman kuvan otti kyllä knuut)

tänään tuijotin intensiivisesti lamppua kamerani kyljessä, sanoin että älä syty enää, älä välky, ei ole mitään hätää. Aggressiivinen tuijotus ilmeisesti toimii. Mutta pelottaa silti.

Huomenna vien monta ihmistä autiotaloon, tunnen heidät vielä huonommin kuin itseni. Jännittävää - pitää tehdä kuvia, kertoa kuvitelmista joita minulla heistä on. Hullua hullua, tiedän että en ole huono ihminen vaikka en osaisikaan heidän kauniiden hiustensa ja kirkkaiden silmien läpi. Mutta mitä jos yhtäkkiä vain unohdan miten valokuvataan, mikä näyttää järkevältä, mikä on kaunista, mikä on olemassa.
tuskaa
herkkis autiotaloissa on yleensä hurjan kaunis valo, miksei huomennakin?

torstai 1. elokuuta 2013

täällä tuulee

On niin vaivalloista kertoa itselleen kuka on, että en meinaa jaksaa piirrellä tänne kauniita kuvia itsestäni. En pysty kantamaan muita, kaikki käteni kuluvat siihen että halaan itseäni, puristan että en ala murentua. Toisaalta jos käpertyy liiaksi, voi katketa tai muuttua Klonkuksi.
valovaloavaloa
maalasin talvella kolme maalausta, joissa näkyi suhteeni muihin ihmisiin. Maalaan neljännenkin, lopullisen totuuden kaikesta, heti kun ymmärrän mikä se on. Varmaan huomenna.
Joskus kaikkialla on kasvoja mutta en tiedä onko nekin naamareita ja toisinaan kaikki vaan vilisevät sinisenä ja tehokkaana ja määrätietoisena ohi, niin että itse on ainoa joka tuijottaa punakkakasvoisena kohti maailmaa ja kysyy: mitä tapahtuu.

Olen ollut tänä kesänä paljon ihmisten kanssa, mutta tuntuu että olen taas kuusitoistavuotias ja varon ihan liikaa mitä saa sanoa ja mitä ei. Kommunikaatio on ihan hämärä asia. Mutta tuntuu, että näytän ihan eriltä ulkoa ja sisältä, tai mistä sitä tietää, kun ei kuitenkaan molempia näe yhtä aikaa. Kun olen kerta ruvennut rakentamaan, miksen sitten tekisi sellaista julkisivua jonka kaikki hyväksyvät, ei liian huteraa, ei liian terävää. Kyllä ainekset riittävät.

Olen sitonut itseni voimakkaasti kiinni. Jos katkaisen yhden langan, kaikki putoavat. Au!

Tätäkään tekstiä en voinut kirjoittaa suoraan, sillä pelkään.
verhovetakana
(moikka moi vaan! ei mulla muuta)
(oonkohan syyntakeeton)
(onko todellisuudessa kyse vain siitä tuleeko hyväksytyksi)
(vois mennä nukkumaan)
(olen niin epicmelancholicsademotionalgirl_94 että naurattaa melkeen. Mutta ei minun tarvitse ajatella, että on tyhmää haluta tulla nähdyksi sellaisena. Näyttää mitä olen)