Sivut

torstai 19. joulukuuta 2013

kovin palavaa

Pilvinen sää on ihanteellinen valokuvaukseen, sanovat viisaat, sillä se pehmentää valoa ja varjoja.

Mun mielestä aurinko tekee kaikesta kauniimpaa.
Eilen harmaanvihreässä metsässä kävellessäni aurinko paistoi lukiorakennuksen ylitse, keltaisena, niin että sen varmasti huomasi. Se paistoi paksun hiusverhon läpi, suoraan silmään. Ajattelin hyviä ajatuksia.

Mutta huomasi auringon keskellä kesääkin.
valovälkkyy-pieni
sateenvarjoaappo-pieni
Pohjoisessa aurinko laski voimakkaan oranssina. Se värjäsi oranssiksi hiuspilvet ja ystävien olalle lasketut kämmenet. Kauniita hetkiä.

Nyt on joulukuu ja minä haalin huoneeseeni oransseja lakanoita ja oransseja mekkoja ja toivon, että aurinko palaa.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

ikuisuus katosi

Tulin kotiin. Askartelin äidin kanssa joulukortin jossa punaisen metsän päälle sataa ja isoveli lentää kainalosauvoissa taivaalla.
Etsin sitä varten kuvia veljistä istumassa. Löysin monta väriä ja hetkeä, joiden olemassaoloa en muistanut. Mummon lempeän ilmeen syntymäpäivillä ja ystäviä takertumassa kullanhohtoiseen valoon.

Minä rakastan ikuistamista, kameran kantamista mukanani. Saan katsoa ihmisiä ja eläimiä mustalla metallisella silmällä ja silti näen kaikki heidän vihreät ja ruskeat ja siniset ja kullankeltaiset silmänsä. Valita hetken, jossa näkyy mitä täällä maailmassa oikein tapahtuu.
Näitä hetkiä on kovalevylläni kymmeniä tuhansia. Siellä ne ovat, niin ikuisesti kuin tietokoneeseeni syttyy valo. Osaan ajatella vain vuoden eteenpäin, kyllä ne siihen asti säilyy.
Mutta mitä väliä niiden ikuisuudella on, jos en näytä niitä kellekään?
Usein kuvat jäävät koneelle systemaattisesti nimettyihin albumeihin. Minä painan laukaisinta, mutta en kerro, milloin tavoitin oleellisen. Missä kuvassa näkyy elämän tarkoitus.
Voisin opetella näyttämään kuvia.
Näen kuvissani oleellisuuksia. Kesän seikkailuissa oli peilikuvia, joissa isät ja pojat ja gondolinkuljettavat kohtaavat. Mutta oivalluksista en opi mitään, koska en ajattele niitä kauempaa kuin kuvaushetken.

Jos en lähde vahingossa Afrikkaan, mun on pakko opetella ensi vuonna koulussa prosessoimaan kuvia. Mutta haluaisin oppia sen muutenkin; haluaisin kertoa sisaruksille ja ystäville ja kaupungeille, kuinka minä näen heidät.

Oon huono harrastamaan kohujournalismia ja laitan tähän nyt kolme kuvaa, jotka eivät liity mitenkään mihinkään sanomaani, vaan
pikkuveljeen joka tuo huoneeseeni kissoja ja sanoo aamulla herätessään miau,
siihen kuinka en ikinä totu harmaanpunaiseen taivaaseen ja
itsensä näkemiseen kadulla.
kissanjaihmisensuhde
oranssi
tassuja
Kotona on oikein hyvä olla. Tuntuu että olen paikoillani. Istun itseäni korkeamman lasi-ikkunan vieressä ja vilkuilen välillä viereeni, onko siellä joku joka tähyilee,
mutta oma siluetti pimeydestä lukulampun valossa piirtyy.
Vietän ikuisuuksia tehden omiani.
On aikaa syödä piparkakkuja, lukea kirjaa joka kertoo minusta kaiken ja upota vahingossa Schubertin Impromptuihin.

Lepoa ja rauhaa!

perjantai 13. joulukuuta 2013

vai rauhaa

sänkyni jalkopää näyttää tältä,
ja tältä on syksy tuntunut.
neliö
Välillä olen istunut kolmetoista tuntia kirjastolla opiskelemassa ja välillä unohtanut että yliopistossa pitää opiskella ja lojunut huoneeni lattialla, kaivanut päätäni jos sieltä löytyisi lauseita kirjoitettavaksi pieneen punaiseen kirjaan.
Olen epäillyt aina pitäisikö tehdä juuri toista.

Välillä pidimme onneksi talviunipäivän.
dumbledore
ikkunlaauta
jeejee
sello
oli Sello ja Vellamo ja Knuut ja rauha ja Sibelius ja joulupuuro ja valtavasti koulutöitä, jotka jäivät kotiin kun minä kiiruhdin makaamaan riippumattoon.

nyt
joululoma,
ostan hopeisia kenkiä, luen kirjaa introverttivaikuttajista ja suunnittelen piparkakkutalon.

Hengitän taas, 
hengitän silloinkin kun en ole juuri pyöräillyt kiireessä luentosaliin tai juonut kahvilla itseäni hyperaktiiviseksi.
Huuletkaan ei oo enää kovin rohtuneet, voi hymyillä.