Sivut

tiistai 28. tammikuuta 2014

voi taivas

Vuosi sitten otin kuvan, jossa näkyy rauha.
reetataivaasssa-pieni
Kymmenentuntisina koulupäivinä hartiat kohoaa villatakin alla huomaamatta ja salaattia saalistaa lautaselta vihaisesti.
Tuntuu että revitään miljoonaan suuntaan, mutta koskaan ei halkea.
Lopulta kaikkialla on rauha.

Hyvää yötä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

kertomus hunajamelonista

Tänään puin päälle ulkohousut ja laitoin päähän vihreän pipon. Minä ja ystävä käveltiin pihamaalle, äitin veistämien patsaiden ohi.
Kohti niitä kallioita, joilta lapsena hypittiin ja leikittiin lumivyöryjä.
zlipnnea
Lumisten saniaisten alta löytyi hunajameloni.
zuppa
Tuli mieleen kaksi asiaa:

toteamus: if life gives you lemons, keep them, because hey, free lemons

ja

kysymys: miksi seikkailuun hyppääminen tuntuu niin vaivalloiselta, pelottavalta ja turhalta, jos kotipihallakin voi törmätä kirkkaankeltaisiin hedelmiin keskellä talvea?
Voisi muistaa aina kävellä aina vähän pidemmälle ja kurkistaa seuraavan kulman taakse. Ehkä joku voi ajaa pyörällä päältä tai ojentaa ruusuja ikkunasta (sitä minä lähinnä olen syksyllä tehnyt). Mutta jos jää paikoilleen, pää ei tuuletu. Mitään ei tapahdu. Omat ajatukset vain juoksee päätä ympäri ympäri ympäri ja kohta luulee, että muuta ei olekaan.
Ystävä oli juuri palannut Australian auringosta ja minä Tampereelta tenttikirjojen äärestä. Ihmettelin, että eikö ole pelottavaa lähteä yksin vieraaseen maahan.
Kuulemma kaikella on tapana järjestyä.
Kuuntelin tarinoita delfiineistä ja sademetsistä ja mietin, mikä on niin pelottavaa, että uskomattomia asioita ei uskalla lähteä etsimään.

Yleensä en puhu hunajameloneista näin paljoa.
(ilmeisesti noudatan setäni opetuksia tarinankertomisesta)

Eilen täytin kaksikymmentä ja se tuntuu ihan hurjalta. Tuntuu että pitäisi olla aikuinen. Ja samaan aikaan hehkua lapsekasta riemua.
Ennen kaikkea tuntuu, että pitäisi päästä eroon siitä, että pitäisi olla jotakin.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

kaikenlaista sitä

Selasin puhelintani ja löysin asioita, jotka on tehneet Tampereen elämästä värikkäämpää:
saara
Saara ja Vellamon elämänvihreä seinä
jalat
roskakatokset joiden lattianrajasta Knuut mahtui juuri ja juuri ryömimään
valoa
oranssit kynttilät ja Vellamo
pako
täydelliset mustekynät joita saa Stockmannilta koulumatkan varrelta
(mun mielestä on mahtavaa kirjoittaa peloittavaa iillä)
kenkät
keltaiset villasukat ja syyssateet, jotka pilaa nahkakengät
vlaovaloa
Tammerkoskesta välähtelevä aurinko
jälkiiä
yliopisto ja koulutoverit ja kameraseura ja kuunvalokuvausyössä maalatut ankanjäljet.

Kuulostan materialistilta, oho. Syviä hetkiä en oikein osaa kuvata kännykälläni.

Tämä kuva ei ole enää kyllä Tampereelta vaan Helsingistä:
näyttely
Mulla oli valokuvanäyttely, jossa oli maailman kauneimmat tiiliseinät ja oransseja valokuvia ja muita. Unohdin kertoa siitä esim. täällä omassa sosiaalisessa mediassani, hups. Näyttely piilossa.
Ajattelin vahingossa kesätöitä tänään ja sana verkostoituminen tuntuu kirosanalta.
(Tuon sanominen ääneen kyllä pilaa lopunkin verkostoitumiseni)
Kyllä mä selviän tällaisenakin,
mutta riittääkö selviäminen?
Pitäisikö kuitenkin varmuuden vuoksi lyödä itsensä läpi
vaikka väkivalta ei auta ketään?

tiistai 14. tammikuuta 2014

heikko näkyvyys

Hassua
viime viikolla tuli katse kohti kevättä,
keijukaisentuntuiset yöpaidat
ja unelmat paljaista varpaista kesäkuussa.

Heiluin ulkona puiden mukana.
puussa
Nyt pyörän lukko jäätyy kiinni kymmenessä minuutissa
ja kaikki on valkoista.
Ehkä värit pitää päästää pois, että kaiken voi värittää uudelleen. Kesäyötkin.

Puhun vaan säästä kun en jaksa ymmärtää muuta

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

tätä on nyt

Tänään istuin oranssilla sohvalla suitsukkeentuoksuisessa asunnossa
ja haasteltava kertoi, kuinka liika rationalisointi ei johda mihinkään.
On kivaa olla kuvajournalismin opiskelija, jos se tarkoittaa, että menen bussilla kaupungin toiselle laidalle, juon rooibosta ja valokuvaan puuhun kiipeävää äänitaiteilijaa.

Pyöräilin äkkiä keskustasta kotiin, mutta seinien ulkopuolella oli niin helppo hengittää, että käännyin kotitiellä ympäri ja menin rantaan. Hengitin vähän lisää, kunnes ilmasta tuli tummansinistä ja lopulta mustaa.

Otin kuvan siitä, joka teki tämän kaiken.
Tampereella näytän nörtiltä tai graafiselta suunnittelijalta, mutta eksyneeltä en niin paljoa. Näen tienviitat ja bussien numerot.
onki_niemi
silmälasit
Teki mieli vain kuvata tämä aika. Tänään, tammikuun kahdeksantena päivänä, Onkiniemen kalliot olivat keltavihreän sammalen peitossa enkä nähnyt Näsinneulaa sumulta. Minä hypin kallioilla ja pää oli selkeämpi kuin aikoihin.
polkuja
näsinneula
Voisi muistaa, että ovesta pääsee ulos.

maanantai 6. tammikuuta 2014

arkistoista

tällaista joululoma oikeasti on:
kissa
kulutin suuren osan lomastani piirtämällä väritystehtäviä aivokirjoihin: Save the Arctic
kengät
seikkailin kirkon pihalla punaisissa ballerinoissa neljäs tammikuuta
kirja
ihmettelin kuinka Haruki Murakami ymmärtää kissoja
koira
vakuutuin siitä että äitini on maailman paras valokuvaaja, lapsuuskuvissa näkyy sielu
päläläläpl
oivallukset periytyivät yksitoistavuotiaille pikkuveljille
vasar
piparkakkutalon leipominen muistuttaa välillä väkivaltaa
silmä
mietin elokuussa, kuinka Valo saa kuulostamaan kaikki maailman muut nimet turhilta
Teki mieli näyttää konkreettisia asioita, koska pelottaa, että muuten uppoan omaan maailmaani vielä syvemmälle. Puhelimen arkistoista löytää niitäkin hetkiä, jotka eivät ole olleet tarpeeksi tärkeitä minun aivoilleni, kuten mummu totesi eilen.
Onko puhelimella otetut kuvat kaikki samanlaisia vai juuri elämästä parhaiten kertovia? Vai onko elämä kaikilla oikeasti samaa mutta kaikki naamioituu? Onko näitä ikävystyttävää katsella?

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

auringonmetsästysretki

Hankoniemessä paistoi viikko sitten aurinko
metsästys1
metsästys2
metsätys4
metsästys3
ja se oli ainoa mikä oli tärkeää.
Nyt en enää ehdi rakentaa pilvilinnoja.
Juhlin kihlajaisia, häitä ja kotiinpaluita ja haukottelen.

perjantai 3. tammikuuta 2014

aika pimeää

Kun vuosi 2013 alkoi, nojailin kotona kirjahyllyihin ja mietin, kuinka ei voi yhtään tietää, mitä asioita tulee ajattelemaan. Mietin, minne kaikki sinkoutuvat.
Lopulta kuitenkin samat ihmiset istuivat kinuskinvärisen keittiönpöydän ääressä Hangossa. Ja muutama muukin.

Rakastin merta, dyykkasin kinuskikakkua, luin alkovissa kirjoja jouluvalot päässäni.

Kun vuosi vaihtui, taivaalla leijui punainen silmä joka kulki yli Hangon. Taivas välähteli ja pitkien puiden lomasta kuului pauketta. Tuntui ydinsodalta. Istuin tykin juurella kalliolla ja villakangastakin läpi tuuli. 
Juoksin pimeän metsän läpi helikopterin laskeutumispaikalle. Luotin maahan, tömähtelin kallioon ja juuriin. Käännyin välillä kuuntelemaan, missä ystävät tulevat.
Kävelimme pitkälle Taikavuorilla. Paikkaan, johon kaupungin valot eivät enää näkyneet. Oli vain mustan eri sävyjä ja valkoisia vaahtopäitä. Majakan valo rannan toiselta puolelta oli kirkas.
meri
maa
Sitten menin kolmen ystävän kanssa pieneen alkoviin höpöttämään kahvinmakuisia lauseita. Tein lupauksia eläinten syömisestä ja vaatteiden ostamisesta ja hyväksymisestä ja sellaisesta.

Kerron niistä valoisista hetkistä myöhemmin.

En osannut sanoa äidille mitä teimme päivisin, mutta kerroin että öisin ratkoimme ongelmia.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä vuosi tuntuu houkuttelevalta. Toivottavasti huomennakin. Silloin katselen etsimen läpi vieraassa kirkossa ja yritän miettiä, mitkä asetelmat ovat ikuisuuden arvoisia.

Hyvää vuotta.