Sivut

perjantai 28. helmikuuta 2014

maailman reunoja tutkimassa

Tänään kävelimme autioon tehtaaseen.

Herätys:
maailma on sittenkin absurdi.

Kun asuin vielä Espoossa, murtauduin yksin kesäisin autiotaloihin, joiden ikkunat oli naulattu kiinni. Yllätyin aina. Yllättymisestä tulee nöyräksi ja uteliaaksi.
Muistaa, että piilossa on asioita, joita minä en voi tietää enkä hallita.
Siksi rakastan sumuja, kävelylenkkejä ilman suunnitelmia ja vieraita kirjailijoita.
Toistan varmaan sanoja uskomaton ja ihmeellinen, mutta ihmeet hätkähdyttävät aina, ja se hätkähtäminen saa elämän tuntumaan mehukkaalta ja houkuttelevalta.
ssaara
lottatata
romua
kengät
katto
Juotiin omenainkivääriteetä katolla, varottiin tippumasta savupiippuihin ja ihmeteltiin.

Tampereelle tuli kylään ystävä ja miljoona asiaa, jotka haluan muuttaa tässä maailmassa ja joiden vuoksi tuntuu ihan kivalta olla journalistiopiskelija.

(miksi syön eläinperäistä ruokaa 
miksi nautin siitä että äiti kertoi ostaneensa uuden takin minulle
miksi samaa mieltä oleminen on suurempi arvo kuin se että kaikilla olisi kivaa olla
miksi oman identiteetin kiillottaminen tuntuu tärkeämmältä kuin maailman tuhoutuminen
miksi annan älypuhelimen pilata mun aivot
miksi välinpitämättömyyttä arvostetaan enemmän kuin toisten ajattelemista
miksi haluan matkustaa maailman ääriin vaikka se on vain minulle hyväksi eikä kenellekään muulle
miksi en ikinä kirjoita tänne mitä ajattelen vaan loruilen enimmäkseen
miksen muista mennä nukkumaan)

maanantai 24. helmikuuta 2014

yliopistosta ja superihmisistä

Tähän aikaan vuodesta koulut julkaisevat hakuoppaita ja käskevät kunkin rakentaa unelman.
Päät täyttyvät horjuvista kuvitelmista, joiden pelätään olevan liian mahtipontisia.
Itse ainakin viime keväänä istuin kirjaston lukusalissa pääsykoekirja edessäni, pureskelin kyniä ja mietin mitä mistään tulee.

Tulin sitten Tampereen yliopistoon kuvajournalismin linjalle. Joillakin on varmaan unelmissa tämä yliopisto. Kun itse yritin tehdä järkeviä valintoja viime vuonna, olisin kaivannut että joku kertoisi enemmän opiskelusta. Siksi ajattelin kirjoittaa vähän!

En osaa sanoa koulustamme paljoa, koska kuvallinen opetus alkaa vasta toisena vuonna. Siksi kannattaa olla kiinnostunut myös median analysoinnista ja teoriapainotteisista luennoista. Journalismikursseilla on inspiroivia opettajia ja täällä saa lukea suunnilleen mitä tahansa sivuaineita. Koulukaverit on värikkäitä. Välillä tuntuu, että yliopisto tappaa luovuuden, kun käsketään ajattelemaan mediajärjestelmiä sen sisältöjen sijaan. Toisaalta monet sanovat, että tämä on vain ekan vuoden kärsimystä.

Jos saisin antaa ihmisille yhden neuvon pääsykokeisiin, sanoisin, että älkää kuvitelko, että on olemassa superihmis-kategoria, josta kouluun pääsevät valitaan. Sitä ei ole. Kun katsoo vähän lähempää, huomaa, että kaikki katsovat nimilistoja peläten, tippuuko seuraavassa vaiheessa.
Kun suhtautuu muihin ihmisiin ihmisinä, ei myöskään ajaudu kilpailuun yksin vieraassa kaupungissa muuta maailmaa vastaan. Kun hain Lahden muotoiluinstituuttiin toisen kerran viime keväänä, ajattelin että onpa kivaa olla täällä ja nähdä ihmisiä, jotka on kiinnostuneita samasta asiasta kuin minä. Hengailin innoissani vihreissä maisemissa neljä päivää, ja annoin luovuuden purskahdella sen sijaan että olisin repinyt sitä itsestäni esiin.

Ja sitä paitsi: vaikka tuntuisi, että joku katsoo ilkeällä silmällä, "lannistajalle riittävä rangaistus on lannistaja itse. Älä sinä erehdy pitämään ilkeyttä älykkyyden merkkinä. Se kun on juuri päinvastoin. Ilkeys on niitä harvoja asioita, jotka eivät vaadi vähäisiäkään älyllisiä tai muitakaan ponnistuksia", kuten Arno Kotro kirjoitti kerran.

Minulle ennakkotehtävät aiheuttivat sekavia päiviä ja levottomia öitä. Siksi ajattelin näyttää, että tänne voi päästä täysin inhimillisillä kuvilla.
Ensimmäinen tehtävänanto oli ottaa kasvokuva ja kokokuva aiheesta Intohimo. Arviointiperusteina oleellisen tiivistäminen, tunteiden esittäminen, omaperäinen näkökulma, kuvien ilmeikkyys ja vaikuttavuus ja kuvien ja otsikon soveltuvuus journalistiseen esitykseen.
Otsikkoni liittyi jotenkin järviveteen. Nämä kuvat on kesäillalta Espoosta. Elina ui ja yhtäkkiä aurinko laski.
kasvokuva-pieni
elinau-pieni
Toinen tehtävä oli kuvareportaasi nimeltä Työn sankari. Sarjaan kuului 4-6 kuvaa, taittosuunnitelma, otsikko ja ingressi. Arviointiperusteena ideointi, valokuvakerronnan kiinnostavuus, kuvien vaikuttavuus ja taittosuunnitelman toimivuus ja kuvien ja tekstin soveltuvuus journalistiseen esitykseen.
Äitini huiskii näissä käsillään työpajassa Keniassa.
Taittosuunnitelmassa laitoin katseet järkeviin suuntiin, ensimmäinen kuva oli pääkuva ja pystykuva pikkuriikkinen.
äitiheittäytyy-pieni
äitinkädet-pieni
äitijapaul-pieni
pojatkuuntelee-pieni
äitijalapset-pieni
Kokosin molemmat tehtävät vanhoista kuvista, koska se tuntui aidommalta.

Lisäksi kannattaa opetella pääsykoekirja ja artikkelit huolellisesti! Tänne pääseminen oli lopulta aika yksinkertaista.

Kaikki menee hyvin.
:-------------)

lauantai 22. helmikuuta 2014

mene ikkunasta, se on auki

Kesällä annoin itseni olla vaatimuksista vapaa viikon ajan.
Enimmäkseen istuskelin järven rannalla Italiassa.

Siellä näytti mielenrauhalta.
mielenrauhaaaa
Mutta olo on tuollainen myös tänään. Avasin oven.
Kävin juoksemassa metsässä, jonne en mene ikinä, vaikka sinne on matkaa puoli kilometriä. Löysin sumuisia maisemia, koiranulkoiluttajien hymyjä ja rähjääntyneitä autiotaloja. Hengitin valoa ja halusin sanoa kaikille ihmisille, että menkää ulos.
Huomasin, että ei ole kiire minnekään. Minulla on vapaus valita mitä teen.
Voin käydä uimahallissa, maalata, upota kirjoihin, viettää kolme tuntia ruokalassa keskustellen, letittää tukkaa yksin kotona perjantai-iltana ja ihailla kirkasta taivasta, joka heijastuu vihreälle päiväpeitolle. Niin on hyvä.
Aina tuntuu että pitäisi olla vähän varuillaan. Pitäisi hallita kaikkea, ohjailla tapahtumat selkeisiin uomiin. Maailma ei mene kuitenkaan rikki vaikka irroittaisin katseeni. Ei vaikka taloni alla räjäytellään tunnelia ja toisinaan sydän räjähtää. Ihmiset jatkavat kulkemista kiertoradoillaan ja aurinko pysyy taivaalla.
Kun en katso jokaiseen suuntaan ja vilkuile niskan taakse joka hetki, voin keskittyä siihen mikä on tärkeää.
(Kaikkeen?)

"Ihmiselle on väsätty niin laaja pää, että sinne voi hävitä, siis sinne pään sisään", sanoi Alfred Supinen Kari Hotakaisen Ihmisen osassa.
"Entä jos tämän epäsuhdan korjaaminen on avain kaikkeen? Että kykenemme unelmoimaan ja tekemään rinta rinnan, samanaikaisesti", sanoi Saku Tuominen kirjassaan Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä.
"Valoa valoa valoa", sanoin minä päiväkirjalleni eilen.
mielenrauha
Toivon jokaiselle rauhaa.

otsikon antoi ystäväni Lotta, joka puhuu sanoilla.

lauantai 15. helmikuuta 2014

elämä

tuntuu
sellaienn
siinä
valkoisista laatikoista kaapin päältä löytyi tuhat muistoa
tai kuvitelmaa ainakin.

Unelmoin voimauttavaan valokuvan menetelmiin perehtymisestä. Aloitan katsomalla itseäni silmiin.

kuvat on ottanut kauniisti näkevä äiti

maanantai 10. helmikuuta 2014

kultaa säteet auringon

seikkailuja odotellessa
voisin kertoa joululoman seikkailuista, koska näissä kuvissa on kivaa valoa.
tuon punatakkisen kanssa me useimmiten puhutaan
maailmanvalloittamisesta
kasvissyönnistä
kesästä
vaateteollisuudesta
siitä, miksi jotkut tuntemattomat yksityiselämästään kirjoittavat bloggaajat on niin kiehtovia
ja kaikesta muusta yhtä tärkeästä
(voisin kyllä puhua täälläkin tärkeistä asioista enkä vain maalailla eeppistä maisemaa elämästäni)
(voisin kyllä käyttää vähän vähemmän konditionaalia)

Taikavuorilla vuoden viimeisimpinä päivinä kiipeiltiin kalliolla ja hytistiin kylmästä.

Nyt luen vähän listeriasta ja yritän olla kunnon kansalainen.

lauantai 8. helmikuuta 2014

tämä talvi

katse
Kun elämä tuntuu mutkikkaalta,
ensimmäiseksi kadotan värit ja hankin mustia, valkoisia ja pölynvärisiä mielipiteitä.

Siivosin.
Löysin lattialtani öljyvärit pahvipaketissa. On tuntunut mahdottomalta maalata. Kadotin luovuuden, kun yritin kelvata toisille. Tuntuu että en voi kokeilla mitään korkealentoista, koska onnistuminen on tärkeintä.
Minun pitää maalata kesäkodin vuokranantajalle, enkä anna itselleni lupaa maalata mitään ennen sitä. Minun pitäisi luoda, ja luomisen pakko on ristiriitaista.
Sekoitin paletilla ruosteenoranssia ja siniharmaata. Vedin siveltimellä vetoja entisten päälle, ne sopivat paikoilleen. Maalasin kasvot sormet sinisenä ja posket punaisena.
Järjestin kirjahyllyn värijärjestykseen ja matkustin Helsinkiin valokuvaamaan trooppista puutarhaa.
Kotona katselen kameran läpi pikkuveljeä ja kissaa oranssissa huoneessa.
Virtaan hiljalleen kohti värejä.

Unelmat ovat edelleen värikkäämpiä kuin tämä päivä.
Mutta mustavalkoisuuskin tuntuu hyvin kauniilta, kun se ei ole ainoa mitä on.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

katsoppa

kävin Ruotsissa unelmoimassa ja nukkumassa.
jalat
puu
hanna
uhkaava
Tulin takaisin yöllä ja myöhästyn aina koulusta. Pyöräilen joka päivä sen katulaatan ohi, jossa lukee, että elää sinun pitää, ja tajuta se, että elät,
ostan erivärisiä hedelmiä ja
lojun lattialla kotona, vaikka olisi täällä kyllä tuolejakin.

(Anteeks mutta tekeekö flickr teidänkin kuvista haaleamman värisiä ja rakeisia???????)