Sivut

tiistai 29. huhtikuuta 2014

tilaa silmille

Kiitos kommenteista, kiitos keskusteluista, kiitos hymyistä. Ne ovat olleet arvokkaita.

Uskonnosta kirjoittaminen on tuntunut tyhmältä.
Mutta luulen että se on oikein. Sunnuntaina kuulin toistenkin pyytävän, että kaada ihmiskuntaa jakavat raja-aidat. Niitä raja-aitoja ei saa kaadettua raivolla, ne rakennetaan vain paksummiksi sen myötä. Mutta raivon takia halusin tehdä uskonnon näkyväksi.

Kirjoittamatta jättämällä vahvistaisin sitä ajattelumallia, että kirjoittamisen kuuluukin tuntua tyhmältä. Oon ajatellut, että:
Closing your eyes isn’t going to change anything. Nothing’s going to disappear just because you can’t see what’s going on. In fact, things will even be worse the next time you open your eyes. That’s the kind of world we live in. Keep your eyes wide open. Only a coward closes his eyes. Closing your eyes and plugging up your ears won’t make time stand still. (Haruki Murakami)

Sitä paitsi jos silmät sulkee, ei näe kiipeillä puihin eikä valloittaa tuntureita eikä kävellä kerrostalojen katoilla,
ja sehän olisi varsin ikävää.
lumentaju
lumenäärellä
lumiumi
Nämä kuvat ovat äärettömiltä tuntureilta. Siellä oli puhdasta,
sellaistakin täällä elämässä on.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

värisevistä sieluista ja siitä kuinka niitä murskataan

Maailmassa räjähtelee.

Olen miettinyt miksei uskonnoista puhuta ääneen.
Mikseivät ne ole yhtä luonnollinen osa elämää kuin kaikki muu? Kun uskosta ei puhuta, siitä tehdään summittaisia johtopäätöksiä ja se liitetään hiljaa toisiin ihmisiin. Silloin uskontoihin liittyvät kysymykset kasvavat suuriksi, pelottaviksi ja haavoittaviksi.

Olen nähnyt, kuinka uskonnollinen yhteisö tuhoaa siitä eronneen. Olen nähnyt, kuinka uskonnollisesta yhteisöstä löytyy turva. Olen nähnyt, kuinka ihmiseltä vaaditaan uskonnollisuutta tai sen olemattomuutta, ja kuinka se tuhoaa.
Siksi tuntuu, että on pakko puhua. En halua että ketään sattuu yhtään enempää.
Jotta ihmiset eivät enää näkisi toisiaan uskontojen osina, on pakko puhua. Tunnustella toisia ja huomata että mikään heissä ei uhkaakaan omaa olemassaoloa.

Minä olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja uskon Jumalaan. Se ei ole itsestäänselvää, se ei ole yksinkertaista, se ei ole täydellinen vaihtoehto. Mutta se on totta.
Uskonnollisuuteni hyväksyminen on vaikeaa sekä itselleni että muille.
Haluan hengittää. Tarvitsen tilaa ympärilleni. Niin, että mahdun levittämään käteni vapaaksi. Avaamaan hiukseni nutturalta ja päästämään ne liehumaan merituulen mukana. Tekemään asioita ilman että joudun pelkäämään, että teen jonkun mielestä väärin.
Tarvitsen tilaa, jotta uskallan olla oma itseni. Omassa ruumiissani, kukkamekossani ja ajatuksissani.

Läheisimmät ystäväni kamppailevat uskonnon kourissa. Toiset haluavat pysyä siinä, toiset haluavat juosta kauas pois. Toiset hymyilevät kun kritisoin oppia yksimielisyydestä, toiset hymyilevät kun minulla on lämmin olla seuroissa. Tuntuu mahdottomalta, että joku hymyilisi jokaiselle sanalle.

Minä kritisoin monia vanhoillislestadiolaisten tapoja ja sanoja. Silti hengellinen kotini on rauhanyhdistyksellä. Rauhanyhdistyksen pitkät penkkirivit ovat minulle luonnollisin paikka pysähtyä kuuntelemaan Jumalaa, laulamaan kiitosta. Välillä siellä on hurjan ahdas olla. Välillä sen ulkopuolella on ahdasta. Sellaista tämä on.

Kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä. Ikään kuin tämä kaikki ei voisi olla olemassa kerralla.
Koko ympäristöni odottaa, että venyisin johonkin suuntaan. Venynkin, venyn molempiin suuntiin, niin että muutun itse aivan ohueksi, läpinäkyväksi.

Minulle on sanottu, että "en tiedä onko meidän usko sama" ja "uskonto erottaa meidät". Mielestäni kenenkään ei tulisi kuulla tällaisia lauseita. Ne rakentavat paksumpia kuoria ihmisten ympärille. Olen tullut vihaiseksi puolitutuille ja abstrakteille käsitteille
ja rakkaimmille ystävilleni.
Tästä kärsivät ne, jotka kuuluvat tukevasti yhteisöön, ja ne jotka eivät kuulu. Kaikki kärsivät siitä, että uskonnon varjolla viedään toiselta arvokkuus.

Yritän aina hyväksyä kaiken ja kaikki. Neuvotella diplomaattisesti niin, että kaikkien totuudet saisivat olla olemassa yhtä aikaa täällä maailmassa. Se on itsestäänselvää. Tällainen uskontojen varjolla tuomitseminen ei sovi siihen.
Välillä hyväksyminenkään ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Tuhoan sillä itseni. Yritän mukautua kaikkeen, ja lopulta huomaan olevani pienessä kolossa, jossa pienikin päänkäännös saa aikaan suuria mustelmia.
Yhtä asiaa minä en halua enkä voi hyväksyä: sitä että vaaditaan olemaan jotakin muuta kuin on.

valoonpäin

Mutta minä toivon vielä.

Toivon, että ihmiset voisivat katsella toisiaan silmiin ja korviin, ja kuunnella miltä tuntuu olla olemassa. Nähdä toisensa subjekteina joilla on sydän sen sijaan että ihmiset pelkistyvät järjestelmän osiksi. Arvostaa ihmisiä sen takia että ne on ihmisiä, eikä sen takia että ne osaa kuulua tai olla kuulumatta johonkin uskontoon. Että ihmiset voisivat antaa oikeuden toisille olla mitä ovat, sillä sitä minä toivon itselleni.

Toivon, että uskonnot auttaisivat ihmisiä olemaan armollisempia toisilleen sen sijaan että niistä tulee terävä miekka jolla vedetään viivoja ihmiskunnan läpi.

Toivon, että uskonnot auttaisivat näkemään maailman ja hyvyyden merkityksellisenä.
"Koetan usein kuvitella, millaista olisi olla intiaanina maailmassa, jossa kaikki on pyhää. Jossa maisema on raskas esi-isien hengistä. Jossa veden heijastukset ovat viestejä näkymättömästä maailmasta. Koetan myös kuvitella, millaisen järkytyksen tämä muukalainen kokisi, jos hän hyppäisi hetkeksi minun kehooni ja näkisi itsensä niin kuin minä näen itseni. Silloin paljastuisi, että pohjimmiltani olen pelkkä laboratoriorotta”, kuten Jani Kaaro kirjoitti kolumnissaan.

enkelikuoro

Pitkäperjantaina istuin ystävien keskellä Engelbrektskyrkanissa Tukholmassa. Valo tulvi lapsikuoron ylle ja ajattelin että musiikki on uskonnollisuutta aidoimmillaan. Orkesteri soitti Matteus-passion salamoita ja rakkautta. Musiikkia ei tarvinnut kuunnella, se tuli sisälle itsestään. Se oli puhdasta, siihen ei ollut ehtinyt tulla ihmistä väliin sotkemaan.
Heikkoa, olemassaolostaan epävarmaa ihmistä, joka yrittää puolustautua myrskyävää maailmaa vastaan.

Puolustautuminen on normaalia, ja rajattoman ymmärryksen ja hyväksynnän saavuttaminen on mahdotonta.
Mutta uskon että täällä maailmassa kaikilla olisi parempi olla, jos itse kukin malttaisi katsella hyväksyvästi, tunnustelevasti.

Tommy Tabermannin sanoin:
"On vain yksi ehto, elinehto: Värisevää sielua ei saa tallata."

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämän tekstin julkaiseminen on pelottavaa. Toivon että jaksatte katsella tunnustelevasti minuakin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänään kävelen ensimmäistä kertaa tänä vuonna kengättä Tampereella. Kevät on valoisa ja puistelen mattoja. Kerään lattialta tippuneet valokuvat pinoon ja laulelen avatessani ikkunat.

Maailma on hyvä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

kävin huviretkellä

Pääsiäinen oli eloisa. Mistä kaikesta kertoisinkaan?

Kirkkomusiikin valoisuudesta, yhtäkkisistä keskusteluista, tupakanhajusta ympärillä, kirsikkapuihin kiipeämisestä, lettukesteistä, ruotsalaisista lähiöistä, tanskalaisesta liftarista, harmonisen värisistä taloista, pikaruoasta, auringonlaskuista, rakkaista

Kuusi päivää vieraassa kaupungissa ja vieraissa ajatuksissa.
hanna
kallio
katu
knuutti
lippu
lottavauhti
Tänään aamulla retkikumppaneista viimeinen lähti kotiin ja sanoi ovesta lähtiessään, että ei kai tässä enää mitään sanoja voi käyttää...

No, ainakin
olen ollut olemassa.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

kuulumattomuuksia

Tampereella ei ole enää lunta vaan kevätmyrskyjä.

"Toiset meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."
Tätä mietti Tua Harno ja tätä mietin minä.

Kokeilin lähtemistä.
Kiipesin makuuhytin ylimpään sänkyyn keskellä yötä ja heräsin Lapista.
vainihmi
Hiihdin yksin tunturin laelle ja äitin kanssa puurajan ylle. Ihailin auringossa pöllyävää puuterilunta ja kuuntelin hiljaisuutta.
Tänä talvena en nähnyt lumen valoa muualla.

Tulin takaisin kuudelta aamulla ja kävelin läpi sateisen kaupungin. Myöhemmin kävin istumassa puistossa suojelevien puunrunkojen keskellä. Jalat nojasivat puunrunkoon ja osoittivat kohti kattoa. Tuntui, että näin taas kaikki värit. Anorakin vihreän, kellastuneen maan ja kultaiset ajatukset. Ehkä pohjoisen valkoinen puhdisti.
Maailma hehkuu.
varjoi
Eräänä aamuna leikkasin hiukset keittiösaksilla, koska oli mukavaa muistaa että maailmassa on niinkin merkityksettömiä asioita kuin hiusten pituus.

Aika usein lähden ulos auringonlaskun aikaan, ja tunnen hymyn, tunnen, että
tämä on paras aika vuodesta.
parasaikavuodesta
Huomenna lähden taas.
Tukholmassa kirsikkapuut ovat kuulemma kukassa.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

läpivalaiseva

taas niitä samoja tarinoita:
maaliskuun viimeisenä päivänä ikkunan ohi käveli oranssina hohtavia päitä ja paloauton ikkuna heijasti koko auringon.
Valo tuntuu aina yhtä uskomattomalta.
jeevaloaaa
jeevwllamo
jeeananijeesaarajeekädet
Avasin ikkunan ja nojasin kevääseen.
Terveisin,
jeejee