Sivut

maanantai 9. marraskuuta 2015

laskelmointia

Marraskuu on ollut kevyt.

marras1

kai se sana varoittaa itsestään niin aggressiivisesti
että täytyy rynnätä pelastusteille
keskittyä huolellisuuteen

en osaa oikein pysyä koossa, ja siksi
lasken
luettuja ja kirjoitettuja sivuja kolmenkymmenen suhde kolmeen,
uituja kilometrejä yksi kerrallaan
jääkylmässä järvessä vietettyjä sekunteja kuusikymmentä
yöunia yhdeksän tuntia
porkkanoita loputtomiin

ja askelia parvelle pakoon kaikkea

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Yksi kysymys on tuntunut aika olennaiselta viime aikoina (kiitos kun kysyit), se menee näin

Mistä puhumme, kun puhumme merkityksellisistä asioista?

marras2

Puhutaanko illoista jolloin kaikki tapahtuva on satua
minä bellatrixina, mustassa samettihameessa
absurdista jatkumosta jossa mikään ei ole totta

päiväkävelyistä, joina järvi
(kirjoitin meri, siltä se tuntu)
kuohuu sukkahousuille
niin että on pakko paeta sisälle juomaan kaakaota

aamuista joina täytyy herätä kahdessa minuutissa pastellisävyisen sisäpihan valossa
joina saa juoda kahvia ystävän vieressä ikuisuuksiin ja kysellä että muistatko miltä tuntui

listalle päätyi ainakin aurinko, hyvät ihmiset ja ajatuksen kirkkaus
lisäisin myös uimahallit

puhutaanko ihmissuhteista, joissa saa miettiä mikä on merkityksellistä (esim toisten ihmisten olemassaolon helpottaminen, katseet tai häpeä)
vai joissa pelataan pingistä vaan

en tiedä, kai kaikki on
paitsi höttö, pehmeä höttö,
(johon jumiutumisesta Chimamanda Ngozi Adichiekin kirjoittaa)
marras3

johon jää kun kaikki muu näyttää liian pistävältä

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

silmäyksiä

On tuulinen maailman tie, edelleen.
tuulee
Oon kiivennyt monta askelmaa. Pään ympärille on kiedottu turkoosi huivi, siinä on peilejä ja punaisia kirjailuja. Vastaantuleva pikkupoika kysyy, miksi tolla on tommonen. En jaksa vastata, katselen vastarannalle. Kylän talojen katot on harmaita ja lapset potkii palloa niillä, pysyy selkeällä maaperällä.
Mun hiukset tuulee suuhun.
Vessajonossa ja laiturilla sanotaan excuse me what are you looking for mutta muukalaisuus ei oo tässä käpertyvässä tukassa vaan muukalaisen katseessa.
Silmät lepää vetten yllä. Jumalan henki liikkui vetten yllä. Katse on lopettanut liikkumisen.

***

Pysähdyn aika usein katsomaan kuvia, joissa ihmisten kasvoilla näkyy lepo ja rauha. Niille kasvoille on tippunut lehtisadetta ja vihaa. Kasvoissa on ryppyjä, kun kaikkia ilmeitä on kokeiltu. Loputtoman liikkeen päätteeksi lihakset ovat loksahtaneet kohdilleen, ne lepäävät. 
Ette varmaan tiedä. Mutta usein, kun haluan muistaa, mikä maailmassa on olennaista, palaan katsomaan teidän kasvojanne, teidän, jotka päästätte syvälle silmiinne.
Katselin kuvia Bulgariasta huhtikuulta, ja hätkähdin, kuinka paljon ystävän katse oli terävöitynyt muutamassa kuukaudessa.
Moniin vuosiin mä en halunnut käyttää silmälaseja. Se sumu jossa elin, oli tosi kotoisa. Moniin vuosiin en uskaltanut katsella ajatuksiani suoraan, ne piti pitää turvallisen sumun peitossa, ja pehmittää sanoja kaikille kelpaaviksi. Vakuutella itselleen, että ei se nyt ole niin tarkkaa, ei mun tarvitse välittää epäilyksistä kun ne voi hyssytellä tällä tavalla pois, voi laulaa päälle Bachin kantaatteja ja tehdä kaikesta heleää.
Enää en kaipaa sumua. Kaipaan kirkkaita värejä ja teräviä muotoja. Räikeänoransseja hedelmiä ja kulmikkaita tiilitaloja.

***

Oon upoksissa ihmissilmämeressä, sammakonkudussa.
Näen joka suunnassa ihmisiä, joiden katse sahaa edestakaisin, ne mittaa etäisyyttä toisiin ja yrittää siepata silmän, silmän silmästä.
Pelkään että olen itsekin sellainen, sellainen, jonka katse ei koskaan lepää, jonka katseessa ei voi levätä.
Uskaltaisko pysähtyä?
Jonkun silmät uppoaa mun matalien luomien alle, katse osuu mustaan aukkoon joka silmien takana on. Se laittaa liikkeelle jotain mitä siellä mustan aukon syövereissä on, se kimpoilee ja kimpoilee ja saa koko ruumiin tärisemään onneks ulkona on muutenkin kylmä niin vapina on hyväksyttävää
Vaikka silmäkipu on epämiellyttävin fyysinen tunne, jonka tiedän, haluan pitää silmät auki ja kulmakarvat koholla. Niin että valo pääsee silmistä sisään, eikä tarvi alati juosta etsimään valoisampia paikkoja.
Toisinaan tuntuu että oon vaan joku katiska, joka päästää kaiken sisään muttei mitään karkuun
mutta wound is the place where the light enters ja muuta sellasta
ja mä oon riisipaperilamppu ja mun sisältä hohtaa valoa.
Silloin pöly ilmassa alkaa kimaltaa ja kaikki näyttää tähtipölystä tehdyltä
ja hengitän niin syvään että olen pökertyä hapen puhtaudesta.
Tuntuu, että jotkut ihmiset tekee reikiä siihen kuoreen joka on ympärillä,
ja jotkut taas kiinnittää paksuja glitterkerroksia mun iholle,
sellasia, jotka varmasti kiiltää, jotka heijastaa toisten ihmisten valoa
ja tukahduttaa virvatulet sisältä hiljaa kyteviksi, sinertäviksi.
Toisinaan maailma vaan hohtaa kaikin keinoin, kauppakassin pohjalta löytyy hopeakynä, ikkunasta kuuluu huuto että saako tulla käymään ja instagramissa saa viestejä joissa tiivistyy kaikki olennainen vallankäytöstä.
Kaikki on selkeää ja vessan keltaisessa valossakin näkee, 
että silmät on syvät ja sydän vahva.
On ihmisiä jotka rakastaa mut uuvuksiin. Niiden kanssa tanssitaan pöydillä ja pidetään teekutsuja, mutta oikeestaan täytyi miettiä muistaakseen, koska olennaisinta oli unohtaa kaikki, huoli ja se että pitäis koko ajan pälyillä ympärilleen.

Muutaman päivän päästä yksi niistä ylittää meren, on kai syy elää sinne asti

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

tukoksissa

Mitäköhän tästä kaikesta kertoisi. Oon vähän tukossa.

Alkoi syksy ja uusi koti ja uusi elämänrytmi.
koti
On uusi ikkuna jossa istuskella, heilutella jalkoja kohti sademetsän peittämää kirjastoa, juoda teetä ja puhella Tukholmaan. Koti ei ole enää niin kaukana maailmasta, kerrostalojen ja taivaan ympäröimä. Katuporien ja kauppareissuilta palaavien perheiden äänet kantaa ikkunasta sisään, tänne yksinäisyyteen asti.

Ympärillä tapahtuvat asiat ovat niin vastustamattomia että antaudun suunnilleen kaikelle, uusille ihmisille, tukehduttaville yskäkohtauksille ja väärään aikaan tehdyille junamatkoille. Nuhaisten korvien läpi mikään ei kuulosta liialta.

Päässä soi jatkuvasti Kerkko Koskinen Kollektiivin Vapaudesta

vaikken tiedä mitä se on

ja juhlissa tuntuu siltä miten Anja Snellman kirjoitti Antautumisessa

Silloin tällöin joku aina kyselee, bileiden tietyssä hiukan riitaa haastavassa tai vaihtoehtoisesti iskuhaluisessa huumavaiheessa: tyttö hei mitä sä oikein pelkäät?
Ja kuten tavallista, käännyn katsomaan taakseni, kuin siellä olisi joku joka vastaa minun puolestani.

(Monia asioita aika vähän verrattuna vuoden takaiseen. Omaa itseäni vähän kai iäti.)

Sanat ovat olleet kadoksissa aika pitkään ja näppäimistö on hajalla. Ehkä ne vielä palaa,

mulla on oma kolo ja silloin tällöin kaikki on aivan hyvin. Ja se on jo hyvin paljon.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

ilman suuntia

En oikein ymmärrä painovoimaa,
ylösalas1

miten nuolet kääntyy kerta toisensa jälkeen ympäri,
miten toisinaan viettää päivänsä punaisilla katoilla vilttiin kääriytyneenä shortsit värjäytyneenä ja toisinaan konttaa maantasolla pölyisellä hiekkakentällä, pelkää saavansa pallon päähän ja yrittää löytää valoa,
miten raskauksia seuraa keveys ja keveyksiä raskaus,
miten lopulta löytää itsensä bussin penkiltä nukuksissa jalat kohti kattoa,
miten ryhtiä on hankala pitää, taustapeilin joutuu säätämään jatkuvasti eri korkeudelle ja hiukset on kippuralla kun herää?

Ravistelen ruumista, niin että asioihin voi tarttua helpommin kun käsistä ei roiku hämäriä säikeitä
(en kyllä uskaltanut pomppia sängyllä vaikka siihen annettiin lupa)
ja poltan ne tunkkaiset vaatteet jotka oon tottunut pukemaan päälleni ennen kuin astun ihmisten eteen. Lopetan anteeksipyyntöihin verhoutumisen ja huudan kirosanoja niiden tilalle.

Hypin kotiin, rikon jalkapohjani niin että ne itkevät verta, mutta ainakin muistaa jokaisella askelella olevansa olemassa ja kantaa jaloissaan Helsingin mustaa multaa ja kirvelevää desinfiointiainetta. Kun tarpeeksi monta kertaa jalkansa kohottaa, turha kuona irtoaa.
Arvioin jatkuvasti väärin millaisia lenkkipolut on, ne on täynnä juurakoita, niin että varmasti tärähtää.

Ehkä se painovoima ei olekaan pelon asteikko. Se on asteikko jonka toisessa päässä on punaisena pallona laskeva aurinko ja toisessa päässä heinäkuu ja kaikki siinä välillä.

Opettelen minkä muotoinen maailma on, tunnustelen hapuillen miltä samettipintaiset hedelmät tuntuu ja miten käsi uppoaa järviveteen, kokeilen mihin tää ruumis asettuu.

Aika pitkään se ruumis oli neliskanttisen kuoren takana,
kulmikkaassa arkussa,
niin ettei se tarttunut mihinkään, se vain kimposi seinästä toiseen.
Nyt otan kiinni ihmisten koloista, sahalaitaisista ruumiinosista, mutta

en tiedä miten löytäisi sellaisen korkeuden jossa tuijottaisi ihmisiä silmiin järkevästä kuvakulmasta, ei alhaalta eikä ylhäältä.
Kun ihmiset vain heiluvat jatkuvasti puolelta toiselle tuntuu mahdottomalta
olla saamatta kohtauksia ja kohdata,
mutta kai tää liike on välttämätöntä, sitä mikä pitää hengissä tässä betonintuoksuisessa maailmassa.
ylösalas3
Oleminen on kai havaituksi tulemista ja pelkään jatkuvasti katoavani. Kai tässä on joidenkin aika suurten voimien ohjailtavissa. Vähän voi vaikuttaa johonkin pidentämällä ripsiään tai lyhentämällä sanojaan, mutta vaikka päättäisi valita jalkoihinsa ne kengät joista löydettiin rippikoulussa pyhä henki ja lentävänsä, omat rajat ei veny rajattomasti,
itsestään ei löydä koko maailman potentiaalia vaikka Paul Auster kuinka sanois niin, eikä sitä halua kertoa kellekään.
Oon kyllä ihan hyvä väistelemään katseita jo nyt, opin sen sillon lapsena kun silmät karsasti,
ja yhtäkkiä huomaa olevansa taas tässä, kiertää Kallion kirkkoa ympäri ja aina vain takaisin

Luulin että murskasin sen kultakaupungin, jonka läpi sanat joutuu tunkemaan,
niin että ne kimpoavat tiilirakennuksien kulmista ja kuluvat ja kadulla kulkevat poliisit tarttuvat vähänkin epäilyttäviin,
ja siksi ne piti muodostaa täsmällisesti, laskelmoiden.
Enää ei oo labyrinttejä joihin tunkee sanansa.
Ihmisiin on helpompi löytää yhteys kun ei voi turvata yhteisiin pilvilinnoihin,
kun ei voi ripustautua kultakaupunkiin pitää ripustautua toisiin.

Mutta nyt kultakaupunki on vain kääntynyt ylösalaisin. Tornit tuntuu köysiltä joita pitkin pujotella eteenpäin ja kaikki tippuu alas,

ja siksi on hurjaa että toisinaan voi löytää itsensä sudenhetkenä tupakoimasta kattoparvekkeilta,
puhua kotimaastaan ja ihmetellä kun viereiset ihmiset alkaa yhtäkkiä puhumaan japania,
että mun naama ei huuda että tuo on kotoisin kaivosta.
ylöalas4
Kai tää maailma huolehtii
silloin kun meinaa oksentaa keittoonsa, valo välähtää ja valkoisilla kirjaimilla lukee mikä on arvokkaampaa kuin keskustelut sinun kanssasi
ja kun on ryöminyt pimeään huoneeseen nukkumaan ystävä avaa oven ja sanoo muista olevasi ihana

en tiedä olenko
lähinnä helvetin epävarma tästä todellisuudesta ja sen tarkoitusperästä
sanon itselleni että have a heart mutta toisaalta jos ei ole sydäntä niin en mä tiedä

Ainakin tunnen paljon ja se tuntuu hyvin hyvältä. Pukeudun neonvärisiin kissoihin ja juon liikaa vettä ja joskus löydän tasapainon siitä kun sormet tanssii näppäimistöllä.
Öisin ylistän ystäviä, päivisin kahvia.

Jos haluatte olla mulle kivoja,
pyytäkää mut kanssanne tanssimaan

lauantai 4. heinäkuuta 2015

verenpunaisia

viikko sitten matkustin asuntovaunujen täyttämille pelloille
kurasin kenkäni koska saappaat ei enää sopineet jalkaan
svuikset5
oli hämmentävää millainen maailma se on, elämän kiertokulku, kaikki
oli hyvin selkeää kun katsoi ympärilleen lippurivistön ja seurateltan välillä
suvikset4
on teinejä jotka lojuvat kasoissa värikkäissä vaatteissaan
on nuoripareja jotka kulkee käsi kädessä ja joiden nimettömissä renkaat kimmeltää
on parikymppisiä jotka työntävät kaksosrattaita eteenpäin mutavellissä
on isovanhempia jotka myyvät jäätelöä pellavapäiden kanssa styroksisista kylmälaukuista

se maailma oli joka puolella
onneksi oli ympärillä ystävämuuri jonka läpi en nähnyt pistäviä katseita
ja tupakkapaikka jossa ei törmää sukulaisiin joille pitäisi selitellä
ja pehmeitä koiria ja yöpaikan pihalla uima-allas jonka lasikaton alle ei kuulunut mitään
suvikset2
suvikset5
suvikset6
siinä maailmassa tunnetaan ylintä iloa ja syvintä surua, aivan kuten muuallakin. Laulujen ja samannäköisten ihmisten keskellä on koti. Tulin kotiin hämmentyneenä ja ystävä kysyi että mietitkö koskaan että pitäisikö palata.

Kyllä minä voisin, ellei kaikki muu olisi väärin. Se elämäntapa on ihan hyvä.

se ulkonäkö ei saa muodostua liian tärkeäksi asiaksi, miehetkin haluaa päästä taivaaseen

mutta ulkonäkö ei ole tässä se tärkeä asia.
svuikset1
Kun puhun kynsilakasta, en puhu punaisesta väristä jota levitetään sormenpäähän.
Puhun siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisten pitää näyttää tietynlaiselta kelvatakseen toisille
ollakseen aiheuttamatta hämmennystä
itsemääräämisoikeudesta, rajojen rikkomisesta, siitä miten pieneen asiaan on liitetty primitiivisiä pelkoja,
siitä, kuinka me olemme itse ajaneet itsemme kuoriin, niin että se hetki kun aloimme puhua oli ihmeellistäkin ihmeellisempi
(syyslomalla sörnäisten fafasissa pitkä keskustelu jonka jälkeen käveltiin bussipysäkille falafelrasia kädessä ja hihkuit onnea vastaantulevalle tutulle ja sanoit että me puhutaan uskonnosta se on maailman parasta)

on hassua että jostakin on tullut maaperä joka vain pysyy ja pysyy, joka ei muserru syntiseksi tuomitsemalla
lähinnä tulen surulliseksi siitä, että pelolla aiheutetaan pahoinvointia
Olemassaolostaan ei saa käydä kauppaa koska sitä pitää istua huutokauppakamarissa lopun ikänsä, odotella tarjoaako joku vielä vähän enemmän jos olisin vähän värittömämpi

niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
suureksi revähtäneet silmät näkivät paremmin

Mua pelotti että ihmiset ajattelee punaisten kynsien valuneen sormiin suoraan paholaisenvaltaamasta sydämestä. junassa laskin asioita että sillä sydämellä olisi joku rytmi jossa pysyä, ettei se kiihdy ihan holtittomasti
0,5 tuntia matkaa
4,9 miljoonaa yhteisöön kuulumatonta
10 punaista sormea
4 rakasta ystävää
2 yötä
30-vuotias sadetakki
15 astetta lämmintä
liian vähän kahvia ja liikaa tukkaa

mutta kaikkein kivointa oli huomata että raja ei olekaan ollenkaan niin terävä. Että moni halasi lämpimästi, kunnioittaen. Että moni klisee rakkaudesta joka voittaa pelon on totta.

suvikset3

Toisinaan pursun kiitollisuutta, tällaisina yksinäisinä aamuinakin.
Olen onnellinen sinusta, joka olet löytänyt vapauden sisäpuolelta, sinusta joka ulkopuolelta ja sinusta joka elät jossain siinä välillä. Olen onnellinen sinusta, joka muutat samaan kaupunkiin, olen onnellinen sinusta, joka saat opetella kuplimaan vielä lisää yliopistossa. Olen onnellinen sinusta, joka jaksat puhua rauhallisesti, onnellinen sinusta joka uskallat näyttää itseltäsi. Olen onnellinen sinusta, joka saat minut uskomaan hyvyyteen pienillä sanoilla, olen onnellinen sinusta, joka puhut pitkiä puheluja niin että unohdetaan molemmat mennä nukkumaan, olen onnellinen sinusta jonka kanssa voi ihailla kultaista aurinkoa laivan kannella iltavuoron jälkeen

on aika hassua että kun muuttaa kaupunkiin josta ei tunne ketään
tuntee itsensä vähemmän yksinäiseksi kuin moneen vuoteen

hyvää kesää! menkää uimaan järviin ja tuulemaan koivikkoihin.

torstai 25. kesäkuuta 2015

hujan hajan

tää kesäkuu

Heittelehdin ympäriinsä. Helsingissä, Lohjalla, Tukholmassa, Keski-Suomen ja Taalainmaan pikkukylissä.

On syitä toivoa paljon maailmalta ja on syitä miksi toiveet ei toteudu, esimerkiksi siksi että läheisimmät ystävät asuu satojen kilometrien päässä, siksi

en osaa elää mutta mulla on alibi

aina on häivähdyksiä paremmasta todellisuudesta. Kaikki jää aina vähän kesken, kutkuttamaan,
sumu voisi olla tiheämpää ja ystävät lähempänä, mutta on juostava bussipysäkille vaaleanpunaisten taivasten alla, jätettävä letit kesken ja kukkaseppeleet epämuodostuneiksi,
todellisuus jää kesken,
kukkahanna
hannamötrkö
kukkajenna
jotta on joku paikka minne palata täydentämään asioita

the one thing you could never have still keeps you going on

on unelmia, on toivoa. On asioita, joita voi pitää sellaisen etäisyyden päässä, että niihin saa tarkennettua selvästi, juuri sopivan kaukana että erottaa lukea mitä niissä lukee, muttei pieniä likatahroja. Niitä kohti voi tuijotella, voi tuijottaa kuuta harmaiden rakennusten välillä ja saada kuvan samasta kuusta Ruotsista peltojen keskeltä, ja on selkeä suunta minne kulkea.
Tähtiä pitkin kotiin.

On unelmia siitä, että maailmankuvaansa voi muuttaa.
Isä puhui ykköstiellä nopeasti ja hitaasti ajattelemisesta. Että moottoritiellä on helppo ajatella hitaasti, koska luottaa siihen että maailma on tietynlainen. Luottaa siihen että joka puolella on samat ärsykkeet, aina samassa kohdassa kolmio ja kahdeksankympin rajoitus ja tyhjä metsä ja niin sitä vaan tottuu siihen että kaikki toimii niillä moottoritien laeilla
vähän niinku ajattelee että kaikki ihmiset toimii niinku ne muutama johon on tähän mennessä elämässä törmännyt
ja sit hämmentyy kun joku ei noudata sitä lakikirjaa jonka minä kirjoitin äkkiä lapinvuonna kun yritin sopeutua ihmiskuntaan

jotkut vaan juoksee ihan sikin sokin, ihan niinku ei näkis maahan punaisella maalattuja ratoja,
tarkennusalueen ohi niin että en oikein pysty katsomaan
juoksee suoraan asteroidivyöhykkeen läpi kohti aurinkoa
ihan niinku ne ei näkis kuinka monen planeetan päässä oon,

keskellä pimeää ylösalaisin

mutta kiitos. Ei kuva maailmasta muutu, ellei joku osoita että olen ihan väärässä.

Pajtim Statovci kirjoittaa että

Puistelin päätäni ja aloin miettiä, mitä voisin unelmoimisen sijaan toivoa. Ja niin minä toivoin, että tuleva aviomieheni olisi minulle hyvä. Ja minä toivoin, että hän olisi komea, järjestäisi mahdollisimman suuret ja kauniit häät, ja että hänen perheensä kohtelisi minua yhtä hyvin kuin hän itse, ja kun peilin edessä olin luetellut nämä toiveet itselleni, juoksin keittiöön, tartuin taikinavatiin ja oksensin.

Oon ehkä alkanut toivomisen sijaan unelmoida. Unelmoida ihan kaikesta sen sijaan että toivoisin selviäväni.

Jyväskylästäkin löytää vain uusia kattoja joilla vilvoitella vaikka toisinaan maailmassa sataa eikä huppu pysy päässä. Järvestä noussut ihminen on ilmeisesti helposti lähestyttävä, silloin pääsee helposti iholle, on helppo kysyä oliko vesi kylmää (ei oo enää), ja taas on yksi uusi ihminen jota katsoa silmiin. Ehkä se maailma tästä muuttuu.

Huomenna lähden Vaasaan, juurille. Pitää kai sulloa makuupussi kokoon ja lakata kynnet. En tiedä voiko se paikka jonne joka vuosi on kulkenut muuttua aurinkokaupungista kuravelliksi, mutta juuri siksi haluan nähdä, miltä suuret perheet, lippurivistöt ja joka rivissä istuvat puolitutut näyttävät nyt.

nähdään!

torstai 11. kesäkuuta 2015

kesä ja kuita

Jyväskylässä on hyvä olla, mutta on hyvä että täältä pääsee myös pois toisinaan.

Olin kuukauden poissa kotoa, poissa niiden silmien luota jotka tuntee minut. Äänet löysi mun asuntoon mutta silmät on hankala tuoda kolmensadan kilometrin päähän.

Alkuviikosta kävin retkellä auringontäyttämässä kaupungissa. Junassa pysyin vielä juuri ja juuri koossa, mutta kun astuin ulos junasta rautatieasemalla läväytin kaikki asiat levälleen rinkastani ja heitin ihmisiä niillä. 

Puhuin paljon paljon paljon, 
yhden kanssa vihattiin yhdessä kaikkea rautatientorin pitkien varjojen ympäröimänä vaikka meidän piti kävellä eri suuntiin,
yhden kanssa söin jäätelöä kansalaistorilla ja revin nurmikkoa irti, revin kuoren ympäriltäni ja puhuin rakastumisesta ja kasvusta. Ihmettelin miten me ollaan revitty samanlaisia polkuja ruohoon eri puolilla maailmaa,
yhden kanssa join vettä ja mietin ketä olisi järkevää inhota,
yhden kanssa sanoin kaikesta en tiedä mutta harvasta asiasta tiedänkään,
yhden kanssa istuttiin ikuisuuksiin kunnes valot laitettiin pois, istuttiin lisää rautatieaseman kiveyksillä ja puhuttiin synnyttämisestä ja muista kriisitilanteista keskellä yötä

eikä koskaan tullut pimeä. Yössäkin saattoi kävellä kohti vaaleansinistä, poimia koiranputkia ja hypätä takaa pyöräilevän pikkuveljen tarakalle.

Otin busseja kohti auringonlaskua ja halasin ystäviä auringoksi muuttuneiden talojen edessä.

kesäyössä

Aika hassu tämä maailma jossa usein vain taistellaan paikasta auringossa vaikka kaikki on ihan hyvin. Onneksi kesäkuussa aurinkoa on ihan yllättävissä paikoissa, katonrajassa tikapuilla, pienissä lätäköissä kävelyteillä ja keskellä yötä taivaanrannassa kodin yllä. Ehkä siitä saa jaettua kaikille palan.

Eilen heräsin verhottomasta asunnosta ja mietin kuinka kivoja on sellaiset aamut jolloin herää janoisena ystävän lattialta eikä halua ryhtyä pomminpurkajaksi
vaan enimmäkseen elää.

Että unohtaa että maailma olisi joku kahden planeetan välinen rajapinta joiden välillä pitää juoksennella puristuksissa, vaan näkee vain muutaman ihmisen joita kohti voi juosta ja se riittää.

ihan kiva juttu tää elämä

lauantai 23. toukokuuta 2015

päätelmä

Monet kysyy, että mitä sun vanhemmat sanoo ja mitä sun ystävät ajattelee siitä kun olet murroksessa.
Kaikkein suurimmat asiat tapahtuu kuitenkin päässä.
Kaikkein suurin muutos elämässä on se, kun huomaa, että omaa ääntä saa kuunnella eikä sitä tarvitse pusertaa äänenvaimentimen läpi.

Tämä on vain päänsisäinen silmänkääntötemppu, joka toistuu samanlaisena kaikkialla.
Tukholmalainen ystävä ja iisalmelainen iltauintia katselemaan jäänyt ohikulkija puhuvat ihan samoista kuvioista. Pyöräilin hiekkatietä ja toinen kertoi erilaisuudesta pikkukaupungissa, ja hihkuin että anteeks kun oon näin innostunut. En tiedä onko hurjempaa löytää samoja ajatuksia tuikituntemattomista vai ystävistä, jotka on tuntenut kuusi vuotta, mutta joista avautuu yhä uusia tasoja pitkissä puheluissa.

Kaikki on päiden sisällä.
pääkuva
Tää on pää josta puhun. En tiedä mikä omakuvablogi tästä on tullut, mutta just nyt vähän kaikki on omakuvaa niin ehkä nää on ihan luonteva jatkumo
Unohdan, että samaan aikaan kun mä kiedon rautalankoja pois pääni ympäriltä, jotkut muut asettelee niitä sievemmille solmuille. Toisten päitä ei oo silputtu tehosekottimella vaan niissä on kokonaisia ajatuksia. On kokonaisia ajatuksia siitä, että epäilykset kannattaa eliminoida tai että ihminen on heikko jos se haluaa näyttää naiselta.

Kun minä puran itseni ympäriltä vaatimuksia, minä puran sitä kaikkea mitä minulle on ihmisyydestä opetettu. Sitä kuvaa joka on muodostunut hiljaisten katseiden ja kylmien äänten perusteella. Ei kukaan ole sanonut että älä rakasta, että älä lähesty. Oon varmaan lukenut ihmisiä ihan väärin kun en ole jaksanut ostaa kattolamppua.
Mutta vahva kuva päähän on muodostunut.

Oon maalaillut kuvia maailmasta pään sisälle, ihan kuin muumimamma maalasi majakan tornin sisäpuolelle ruusupuutarhan. Muste on pinttynyt seiniin, sitä ei saa irti sanomalla että en minä enää pelkää mörköjä enkä ihmisiä. Yritän pestä sen pois mäntysuovalla mutta oon aika laiska siivoamaan.

Kaikissa maailman paikoissa kerrotaan mitä saa maalata, minkälaisten kuvioiden läpi ihmiset muuttuu rumiksi. Älä piirrä viiksiä pyhille, älä otsaryppyjä nuorille. Ehkä helpointa olis ostaa kaleidoskooppi niin kaikki menis sekaisin,
mutta tämä on minun pesuhetkeni, joku toinen kuuraa päänsä seinämiä jossakin toisessa tilanteessa.

Olisi helppoa, jos tässä olisi vain kyse siitä, miten muut suhtautuu itseen. Mutta ennen kaikkea kyse on siitä miten itse suhtautuu itseen ja muihin. Olisi helppoa jos olisi jotain hengellisiä johtajia joille huutaa, mutta itselleni minä joudun huutamaan.
Huudan itselleni että en halua että haluan ja haluan että en halua.
Oon opetellut haluamaan oikeita asioita ja ajattelemaan oikeita ajatuksia, ja nyt yritän löytää itseäni niiden sanojen alta.

Se minä itse pihisee jossakin ja sanoo, ettei halua kunnioittaa toisten rakentamia valtarakenteita, joita ei voi perustella. Se saa maailman näyttämään ihan erilaiselta. Mahdollisuuksien meri ei olekaan vain Tanskassa Peter Høegin kirjoissa vaan metsikössä ylioppilaskylän takapihalla.

Kaikki on ihan sekaisin ja olen onnellinen siitä että on. Välillä mietin, että mitä jos kaikki olisikin turvallista ja tuttua, istuisin taas kellertäville penkkiriveille liikuttamaan suuta samaan tahtiin muiden kanssa ja olisin oikeanvärinen. Mutta sitten muistan että en halua juuttua yhtään enempää sellaisiin paikkoihin mihin en kuulu. Se maailma oli suppilo josta yritin kiivetä ylös. Liu'uin aina takaisin keskelle. Kierähdin sinne missä muutkin ihmiset on, litistyksissä toisiaan vasten. Join kahvia ja kiedoin hiekkapaperia käsiin ja lähdin kiipeämään, mutta aina tipuin takaisin.
Kiipeämään pitää lähteä aina yksin, muuten toinen voi vetää mukaansa horjahtaessaan.

Ei kukaan koskaan sanonut että jossakin on ovi muualle. Tai edes kiipeilyköysi käytävän päässä siivouskomerossa. Tuntui vaivalloiselta saada kulttuurishokkeja, matkustaa maailmaan jossa puhutaan eri kieltä ja kosketetaan eri lailla. Mulla oli ryppyinen passi taskussa, sillä voi vaihtaa maailmaa astumalla lentokoneeseen tai baariin.
Passikuvasta katsoo surullinen tummasilmäinen lapsi, joka mietti, että jos en olisi syntynyt tähän maahan, en kyllä muuttaisi tänne. Mutta silmiään ei voi vaihtaa. Kulmakarvat kaartuu samalla tavalla kuin isän ylioppilaskuvassa. En minä voi valita mitä minä näillä silmillä näen.

Tuntui, että jos on yksi ryhmä jonka toimintalogiikkaa ymmärtää edes vähän, pitäisi pitää siitä kaikin voimin kiinni. Mutta kun muistaa säännöllisen lamaantumisen, tuntuu tärkeältä tehdä ihan mitä tahansa.
Kirjoitin maaliskuussa että en ikinä löydä paikkaa maailmojen väliltä, ja että se repii minut kappaleiksi. Yksi ihminen ei halunnut repiä minua vaan tuli kulkemaan mukaan, saattomieheksi, ymmärtämään. Hassua että tärkeä käänne voi kävellä elämään sellaisessa ruumiissa, joka on kotoisin toiselta puolelta maata ja elänyt kaksi kertaa pidempään kuin itse. Mutta niin vain se käveli, ja siitä lähtien kaikki muutkin ihmiset ovat kävelleet kohti.

Kaikki on hyvin sekavaa ja niin on hyvä. Kaikkien ajatusten pitää irrota vähäksi aikaa että uusia paikkoja löytyy. Tässä välitilassa voi vaikka syödä verigreippejä ja tiskata. Kyllä asiat muotoutuu.

-----------------------------------------------------------------

En tiedä mistä nää sanat nyt taas tuli, mutta Maria Peura sanoo että kirjoittaminen on uloshengittämistä, ja nyt tuntuu siltä että voin taas vetää henkeä ja sukeltaa pitkään.

-----------------------------------------------------------------

ps. tekisi mieli varmuuden vuoksi sanoa, että toivottavasti en puhu vihaavasti kenenkään uskonnosta. Lähinnä yritän puhua kokemuksesta, joka mulla oli uskonnon keskellä.
ja lisäksi teille toisille tekisi mieli sanoa, että en koskaan oo ymmärtänyt miksi kukaan lukisi mun tekstejä. Kannattaa miettiä miksi

torstai 21. toukokuuta 2015

räpiköintiä

harjoittelen pinnalla pysymistä tässä järvientäyttämässä kaupungissa.

Täällä on laitureita joita pitkin voi kävellä suoraan auringonlaskuun. En tiiä saisko vieraissa rannoissa mennä uimaan, niissä voi olla pinnan alla polkupyöriä tai muita teräviä esineitä. Odotin että auringonkultaama poika lähtee pois ja riuhtaisin itseni irti laiturista. Unohdin silmälasit kuudennen kerroksen kämppääni enkä jaksanut mennä hieltähaisevaan hissiin hakeakseni ne

uima

Aurinkoon päin on helppo uida, valoa kohti. Muutamalla potkulla niin pitkälle ettei yllä pohjaan. Järvissä ei oo suuntaviittoja vaan äärettömästi tilaa joka puolella. En näe mitään, en tiedä mikä on sumua mun silmissä ja mikä usvaa ympärilläni.

Huudan rannalle, joku vastaa että kyllä kaikki menee hyvin. Mutta on uitava itse, valittava oma ratansa. Olispa joku rajannut reittejä edes vähän oransseilla kellukkeilla, nyt jalat tarttuu vaan kalaverkkoihin. Toisinaan toivoo että kukaan ei vaatisi mitään mutta toisinaan tuntuu mahdottomalta mennä eteenpäin ennen kuin joku sanoo että kyllä siellä jotakin odottaa

vaikka kai nyt aina vedet päättyy johonkin, etenkin sisämaassa

Äärimmäiset lämpötilanvaihtelut tuntuu elintärkeiltä. Kohta järvivesi ei oo tarpeeksi kylmää, se ei pistele säärissä ja saa unohtamaan kaikkea muuta.

Jos vain oppisi kellumaan niin että kaikki energia ei kuluisi siihen että yrittää olla uppoamatta syvyyksiin. Että voisi levätä silloinkin kun on eksyksissä. Voisi katsella vaaleanpunaisia pilviä yllään ja laulaa vastarannalle asti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Toistaiseksi oon aina löytänyt takaisin. Tänne turvallisen pieneen asuntoon, joka täyttyy äkkiä sanomalehdistä, pyykkitelineistä ja Jens Lekmanin äänestä. what's fixed will always be broken ja the world just shrugs its shoulders and keeps going sanoo hän, ja sit selitän sille ihmisistä jotka mun päästä tulvii.

Siinä on jo monta asiaa joiden keskeltä voi löytää tasapainon.

maanantai 11. toukokuuta 2015

kompurointia

olla teflonin päällystämä
vai aina mustelmilla?
Sitä minä pohdin.
voikukka
voiusva

Toistaiseksi mustelmat tuntuvat hyvältä, koska on ihmisiä, jotka silittää niitä. On ihmisiä jotka näkee mustelmaiset nilkat ja sanoo että hei, minullakin on arpi tuossa.
Katso kämmeniäni ja tunnustele. Haavat on totta, minä olin siellä
Maailmassa on ihmisiä joita on lyöty samoihin kohtiin, ja se on äärimmäisen tärkeää. Ihmisiä, joiden päät ovat kallistuneet kaksi astetta oikealle, joiden silmiin on helppo katsoa koska painumme samaan tapaan vinoon. Kukaan muu ei oikein voi ymmärtää tätä mieltä, joka reagoi kosketukseen pelolla ja hylkäämiseen ilolla. On helppo puhua siitä mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Mutta kuinka hirmumyrskyjä sisällään kuvailisi ymmärrettävästi? Kiitos teille, joiden kanssa puhumme samoista asioista.
Kiitos teille, kiitos teille ystävät jotka asutte facebookin postilaatikoissa, aamuisessa ahdistuksessa ja kummallisissa kattohuoneistoissa.

Mut on vallannut halu rikkoa kaikki. Kai toivon, että maailma odottaa jonkin hauraan munankuoren takana. Että kun ovea hakkaa tarpeeksi niin pääsee ulos, vaikka ehkä siitä pääsee vain seuraavaan huoneeseen, seuraavaan huoneeseen, jossa toimii myöskin ihmisyyden lait, niin kuin kaikkialla missä ihmiset vievät tilaa toisiltaan.
Sovinnaisuutta ja hymistelyä on vaikea kestää. Eräs viisas ihminen totesi, että on tosi ymmärrettävää miksi en kestä jatkuvia kompromisseja itseni kanssa. Hymistelyllä yritetään usein pehmentää kirkuvat äänet. Mutta jos yritetään vain suojella näkemästä, peitetään samalla koko maailma, ja pitää vain arvailla, mikä teko johtaa mihinkin.
Haluan olla norsu posliinikaupassa ja riiviö lastentarhassa. 
Haluan repiä sen puuterinvalkean harson, jota yritetään kietoa silmien ympärille, jotta musta ei olisi mustaa eikä valkoinen valkoista. Kun kävelee harso silmillä, jalkaterän päältä viistää nastarengas suojatiellä. Varpaiden ympärille voi kääriä lisää harsoa, niin ettei edes varpaiden rusentumista huomaa. Aivot voi täyttää vaahtokarkilla, ja sitten oikeastaan millään ei ole mitään väliä.
Suojatiellä harsoon käärittyjen muumioiden rinnalla minä mietin, pitäisikö ostaa matkakokoinen ensiapupakkaus, jottei satu taas. Sitten muistan, että laukussani on Haruki Murakami ja sateenkaarenvärisiä karamelleja. Muistan, että ei tämä yksi ihmiselämä ole sitä varten että sopeutuisi kaikkeen mahdolliseen ja eläisi mahdollisimman oikein. Elämä on hyvin kummallinen, eikä kukaan muistuta siitä tehokkaammin kuin Murakami. Perjantaina kellahdin ystävän sohvalle puoliunessa ja höpötin siitä kuinka Murakamin kirjat antaa mulle tulevaisuuden ja toivon, ja ystävä sanoi että on hyvä että on jumalia

Elin kolme päivää vieraassa kaupungissa ja matkustin Tampereelle. Tulin nähdyksi ja toivon että ääriviivani säilyvät seuraavat kuusi päivää. On niin hassua kun en yhtään tiedä millä Jyväskylän kadulla on mun muotoinen kolo. On minulla 17,5 neliötä omaa tilaa ja oma jääkaappi ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta ei sielu viihdy jääkaapissa. Kai pitää vain juosta ulos ja haavoittaa itsensä, juosta päin liikennemerkkejä ja kaatua kadulle nurinniskoin niin ehkä joku tulee auttamaan. 
Ehkä pysyn vain liikkeessä koko ikäni, kun tuntuu että en kuulu minnekään. Kesästä oudossa kaupungissa voi kai aloittaa.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

porttiteoria

sotilaat


Me seisoimme viivasuorissa riveissä. Minä olin viidennessä rivissä. En nähnyt johtajaa, mutta matkin muilta asennon. Selkä suorassa ja kasvoille kovetettu ilmeettömyys. Välillä selkäni notkahti kyyryyn, ja ihmiset kysyivät että mikset huolehdi itsestäsi.


Kaikille oli määrätty oma paikka, tilaa oli yksi neliömetri. Maailman lait olivat selkeät.

Vilkaisin oikealle. Siellä oli tuntematon mies, jolla oli punaiset vaatteet kuten meillä kaikilla muillakin. Hän alkoi laulaa vieraista suurkaupungeista, ja tajusin, että ei ne kaupungit ole vieraita. Olin käynyt niissä useasti, usein vain suljin silmät astuttuani tunnelista ylös.

Laulu oli keveää, kesäistä. Aloin hymyillä ja tanssahtelin paikallani. Käteni osuivat vahingossa viereisiin punapukuisiin. He alkoivat kaatuilla kuin dominopalikat. Noustuaan pystyyn he alkoivat tanssia mukana. Pyörähtelimme ympäriinsä tiiviissä riveissä. Kasvot sulivat, niiden takana oli rosoisia ihoja ja hymyileviä kasvoja.

Kaikki ei ollutkaan hakattu kiveen vaan ihmisiin.

*

Käytän ihmisiä porttina toiseen todellisuuteen. Välillä tuntuu että olen hyväksikäyttäjä, mutta yleensä ihmiset pyrkivät näkemään toisten toiminnan mahdollisimman loogisena niin ehkä ne ei tajua.

Ruumiit taipuvat siltakaatoon ja minä ryömin alitse. Toiset kaareutuvat jonoissa ja nostavat kätensä ylös. He laulavat lastenlaulua kuninkaista. Keisarilla ei ole vaatteita.

Monen ruumiin kautta kuljen kohti kentän reunaa. Joihinkin kolhin sääriluuni ja toisiin hiukseni takertuvat kiinni. Kaikki vie kuitenkin minua eteenpäin, ja tekee saa ymmärtämään kehoani paremmin. Tiedän miten pääsen seuraavistakin porteista lävitse. Niissä pitää kulkea ihmisten ihoissa kiinni.

Teidän ruumiinne eivät olleet huonompia portteja. Teidän ruumiinne läpi en päässyt, en osannut kulkea ohitsenne. Piti etsiä kiertotie. Niiden ihmisten läpi, jotka eivät ole osa minua. Itsensä läpi ei pääse.

Ympärillä on niin monta ihmistä, niin lähellä riveissä, että en pääse kaatumaan terävään sorakenttään yksin. Välillä saan sydänkohtauksia ruokakaupassa tai hätäännyn kadulla pyöräillessäni. Olen kiitollinen siitä että joudun kohtaamaan pelot. Koska ei siitä pelosta koskaan pääse pois ellei joudu katsomaan sitä suoraan silmiin. Sitä paitsi useimpien silmät ovat hyvin kauniita ja niitä katselee mielellään.
huntupää

Toivon että tavataan toisella puolella kuitenkin.

*

aivo_kirja

Oon onnellinen kaiken muun ohella siitä, että sanat palasivat. Koko talvena en saanut ajatuksia itsestäni ulos. Keväällä kirjoitin kuukaudessa pienen oranssin kirjan täyteen ajatuksia.

Elämä ei oikeastaan konkreettisesti ottaen ole mitenkään erityisen loistokasta joka hetki. Toisinaan itken koulussa iltaisin tai kiroan ihmisiä öisin. Mutta yksin se, että mulla on kirkas mieli ja selkeä yhteys itseeni, pitää elämän huumaavana ja mielekkäänä. Mulla on oma maailmani, ja siitä minä voin huolehtia, vaikka kaikista ohikulkevista statisteista en.

torstai 23. huhtikuuta 2015

karnevaaleja

Kohta Tampere lakkaa olemasta ja mä muutan mustaan aukkoon. Mut elämä on juhlaa viimeisinä hetkinä.

Juhlia kaikkialla,

juhlia konfettitykkien sateessa keskustelutilaisuuksissa kylpytakki päällä,

juhlia aamulla hampaita pestessä koska tuntuu niin hyvältä herätä aina omaan elämään,

juhlia jotka venyy valoisaan asti ja tuntuu ihan kesältä,

juhlia lintukengissä ja muissa punaisissa asioissa.

Juhlia vapaudessa. Vapaudessa, kun on päässyt kuminauhan päästä irti ja tanssii ympäriinsä riippumattomana. Enää ilmiöitä ei mittaa sen mukaan kuinka kaukana ne on siitä, mitä saisi olla. Ilmiöt vain ovat, värikkäinä ja mehukkaina. Verigreippejä saa kymmenen viidellä eurolla ja puiden varjot siirtyy päivän mittaan seinältä toiselle.

Että mikäs tässä todellisuudessa.

karnevaalikuva
Suurinta juhlaa lienee se, että ihmisiä on helppo kohdata.

Luulin että tuhoan mun viimeiset ihmissuhteet näyttämällä vääränlaiselta ja puhumalla ääneen, mutta mulle sanotaan vaan että oot ihmeellinen. Ihmisiä ilmestyy ympärille, yksi tuli keskustelemaan naiseudesta mun vihreälle päiväpeitteelle ja toinen puhumaan elämästä kotimatkan ajaksi kun palasin ruokakaupasta auringonlaskun aikaan. Moni sanoo pieniä sanoja, jotka kertoo, että elämää voi jatkaa juuri näin.

Maailma ei toimikaan yhtään niin ku koko elämän ajan on kerrottu, en nyt oikein ymmärrä,

mut kiitos teille kaikille, olemassaolostanne, huomiostanne, hyväksyvistä silmistä ja tarjoamastanne kahvista.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

soi kiitoslaulu

Tämä on jatkokertomus. Näkymiä viime ajoilta.

Oon edelleen kuullut räjähdyksiä. On sodittu ja on vetäydytty juoksuhautoihin. On sanottu teräviä sanoja, jotka viiltää rakastavat katseet verisiksi.

Jossakin vaiheessa kiipesin puuhun piiloon yksin. Toivoin että joku näkee pilkahduksen mun punaisista kuulokkeista ja tuo eväitä. Yksin ihmeellisessä puussa odotin, että taistelun äänet katkeavat. Että on turvallista kiivetä taas alas.

Seuraavaan puuhun olikin yllättävän lyhyt matka, oksaa pitkin. Irrotin jalkani vain hetkeksi, ja pääsin jo eteenpäin. Ei tarvinnutkaan kävellä sieltä alhaalta missä kaikki taistelevat ja vartioivat toinen toistaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Istun metallisessa, koverassa paikassa ystävien kanssa.

Koko ajan näkökentän ohi hujahtaa suuri musta paino. Kellon kieli on suurempi kuin muistin. Sen ääni peittää kaikki muut äänet alleen. Hetken on hiljaista, mutta sitten humahtaa taas. Ääni kaikuu jokaisesta seinämästä ja peittää alleen kaiken muun.

Täällä me ollaan, tuulensuojassa. Me ollaan lähellä toisiamme. Kyllä happea riittää vielä vähän aikaa. Sukelluskello vedetään ylös sitten kun sen aika on, pitää vaan luottaa lujemmin.

Kellon kieli laulaa taas, olkaa hiljaa ja kunnioittakaa.

Kieli väistyy taas. Näkyy häivähdys vihreää. Täytyy odottaa, että tulee tarpeeksi pitkä tauko. Kuin lapsena, sillon kun juostiin keinun alta toiselle puolelle sopivalla hetkellä.

Nojaudun eteenpäin. Kellon kieli hipaisee olkapäätä. Tipahdan auringonpaisteeseen, ensin koville kattotiilille. Kierin alas katolta ja jokainen ruumiinjäsen kolhiintyy. Posket ovat punaiset ja ne hohtavat vihreää nurmea vasten. Värejä ei ole hierottu mustaan, ne loistavat niin kirkkaina että silmäni revähtävät auki.

Kävelen kauas. Ääni vaimenee. Se oli niin voimakas vain sen takia että istuin kellossa. Enää elämä ei kuljekaan kirkonkellon kumahdusten sykleissä.

ruohikko

Ja yhtäkkiä olenkin maailmassa jossa painoa ei ole. Käsissä on taisteluhaavoja ja sukkahousut on rikki. Voin hyvin. En halua enää taistella. Haluan elää.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olen kiitollinen kaikesta.

ruohikko111

Olen äärimmäisen kiitollinen menneisyydestä. Siitä että synnyin minne synnyin ja sekoilin monta vuotta maailman rajoja etsiessäni.

Nyt kaikki tuntuu ihan hirveän voimakkaalta ja merkitykselliseltä, eikä se varmastikaan tuntuisi siltä, jos maailmassa olisi aina ollut minunmuotoiseni kolo.

Kiitos kaikki jotka olette taistelleet eri puolella, kiitos kaikki samoissa tuvissa levänneet. Kiitos kaikki jotka jätitte kylmään yksin, kiitos kaikki jotka toitte teetä termospulloissa sen jälkeen.

Kiitos siitä maailmasta, joka tarjosi sanat kiitoslaululle.

On tuulinen maailman tie.

Tuuli on yksi mun lempiasioista. Sota on ohi nyt, jäljellä on vain tuuli, joka kuljettaa hiuksia suuhun ja tuuliviirejä oikeaan suuntaan.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

voi elämän kevät

On tapahtunut niin paljon että ei oo tarvinnut paeta tähän virtuaalitodellisuuteen vähään aikaan. Oon levinnyt moneen suuntaan.

Maanisen maaliskuun päätteeksi pakenin Itä-Eurooppaan viettämään pääsiäistä. Makoilin hostellien nurkissa ja junien kömpelöillä penkeillä. Kävelin pitkin ränsistyneitä katuja ilman karttoja, luotin siihen, että aina löytää takaisin. Välttelin viestejä Suomesta, koska oli hyvä alibi piiloutua tavoittamattomiin. Kiipeilin puissa ja muissa korkeissa paikoissa.

puussa

Luulin, että kuolen Kiovan lentokentällä tai viimeistään kun palaan Suomeen. Mutta sitten: oli vaihtunut kesäaika. Oli vaihtunut vaaleanpunaiset illat, ilma hyytävästä silittelevään. Eilen koko maailma hymyili ja mä hymyilin ruokakaupassa kurkkuja valikoidessani, ja tuntematon mies sanoi näytät säteilevältä mennäänkö kahville

Luulin, että Tampere haluaa murskata minut, mutta se ottikin vastaan kovin rakastavasti.

Herään useimmiten kuudelta auringonnousuun, kun en malta pitää sälekaihtimia kiinni. Iltaisin pyöräilen kaupungin länsireunalle katselemaan kultaista hetkeä. Puistoista on tullut yleisiä olohuoneita, niissä voi katsella ihmisiä ja kauniita kirjaimia. Talvella maailma oli kaventunut kuudennen kerroksen kerrostalokaksioon, yliopiston kuvankäsittelyluokkaan ja rautatieasemaan. Paikkojen välillä oli kapeita polkuja, mutta pimeyteen en uskaltanut lähteä harhailemaan.

Nyt on paljon avoimia teitä ja suuntia joihin kulkea.

Vaikea sanoa mistä kaikki alkoi. Viikosta Brysselissä tuntemattomien kanssa, sellaisten ihmisten jotka sanoi että rehellisyys on tärkeintä maailmassa ja mietin että mitä olenkaan unohtanut. Vai Orwellista jonka lauseet totalitarismista kertoo suoraan omasta elämästä. Vai hiihtolomasta, kun koululla oli vaan muutama ihminen joiden oli pakko löytää toistensa luo. Vai syvääluotaavista facebook-viesteistä, jotka sai tajuamaan että olen totta. Ihmisistä, jotka katsoo suoraan silmiin, ihmisistä jotka sanoo että tuossa on kaunis ihminen.

Jossain vaiheessa kuitenkin siis elämä muutti perussävynsä. Tai yhtäkkiä elämästä tuli joku värityskirja jota saan värittää niin paljon oranssilla kuin vain ikinä haluan. Lopullinen harmonia ei oo mahdollinen, kaikkiin kokonaisuuksiin ei sovi punaviininpunainen ja toisiin ei liturginen violetti, mutta kai täällä pitää vaan pujotella omalle paikalleen penkkirivistössä, pyytää ihmisiä väistämään hetkeksi.

Ja kun käännyt pois pesen otsasta leimaa ----

On oikeus vaihtaa paikkaa, ei tarvi istua jumissa niiden ihmisten välissä, joiden keskelle minut kasvatettiin.

Meinasin hakea Tansaniaan kouluun ensi syksyksi, mut sitten ajattelin, että haluan oppia olemaan olemassa ja nyt on ovi auki. Tampere on riittävän suuri seikkailu mulle ensi vuodeksi, sillä näillä silmillä näkee sen.

Hänestä oli outoa että ratkaisevina hetkinä ihminen ei milloinkaan taistellut ulkoista vihollista, vaan aina omaa ruumistaan vastaan.

Musta tuntuu että olen nyt kertonut ruumiilleni missä mennään ja aion tutustua vihollisiin. Lakkasin pitämästä pystyssä seinää itseni ja muun maailman välillä, ja nyt onkin kädet vapaana tehdä kaikkea muuta. Joistakin näkökulmista lienen äärimmäisen syntinen ja lisäksi ostin ripsiväriä, mut

(En yhtään tiedä mikä tän blogin pointti on. Jossain vaiheessa ajattelin että lopetan tällasen itseni ruotimisen, mut toisaalta just nyt tuntuu tärkeältä muodostaa nämä sanat julkisiksi.)

Niin että. Maailma on ollut minulle ihan sydäntäsärkevän hyvä. Tahmeiden ja kylmien vuosien jälkeen se tuntuu hämmentävältä, mutta myös täysin oikealta.

perjantai 20. helmikuuta 2015

törmäyskohtia

teinköhän väärin kun halusin tilaa
silloin kun pyydettiin käpertymään sisäänpäin

kuinka pidetään kaikki tiet auki, kaikki ovet avoinna
niin että mieli saa kurkotella milloin minnekin
seison varmaan risteyksessä lopun ikäni.
ääriää

risteyksessä on tyhjää tilaa
aavalla aukealla uskaltaa sivakoida vähän matkaa eteenpäin, on myötätuulikin
mutta ei yli vuorten,
niin että jaksaa tulla takaisin

tyhjässä hetkessä ehdin pidellä päätä,
silittää
on kyllä vaikea nähdä omat rajat
yritän kai kasvattaa selkärankaa
kolhimalla sitä kivikkoihin ja kieltäviin sanoihin
otan pyrähdyksiä
junan kapeisiin käytäviin
brysseliin, istanbuliin, kaupunkeihin joissa on hauska sointi

ehdin katsella kahvilan ikkunasta kolme tuntia aurinkoon
katsella ihmisiä ja ajatella
teillä on toisenne, teillä on koko maailma
mutta vielä on kylmä, on juostava pois

tyhjässä tilassa tekee mieli tanssia
täyttää pimeys liikkeellä,
keho on ainut mitä on mukanani
tanssia kirjahyllyjen välissä kun edessä on kaikki maailman tarinat
nekin jotka päättyvät hyvin

oikeastaan haluaisin kai olla itsekin tyhjää
sen takia kannan kahvikuppeja hartaana
sillon olo ei oo niin usvainen
joskus usva on saavuttamattomissa, mutta kahvi löytyy aina

me kadotaan kohta kaikki
eliminoin uusia tuttavuuksia ajatusleikeillä
sanon: oleminen on havaituksi tulemista
ei yhtä ilman kahta

pakenen itseäni
kuin koira jahtaisi häntäänsä
tilaa, jotta ehdin mennä kauas itsestänikin
puuhaarota
se vei aika monta aika kauaksi
mutta se toi yön
jona kohtasin itseni.

maanantai 2. helmikuuta 2015

live a little

voi
mitä kaikkea
heittelee
elämä

tammikuussa
paljon hiljaisia aamupäiviä ja tiettömiä näkymiä
tyhjä valokuvausstudio, pehmeitä nojatuoleja, liukkaat pyöräkaistat, mustelmaiset polvet, veriset huulet

kerran keskustelu normaaleista ihmisistä:
normaalien ihmisten silmäpareja,
sellaisten jotka eivät näe pahaa vaan ihmisyyden pilkkeen
niin kuin minäkin näen heidät

valinnanvaikeus hedelmähyllyllä
puolueellisia puheluita helsinkiin
yhtäkkiä yössä ystävä vieressä
ja juustokakku

merikasarmi, eduskunta ja viisaita ihmisiä

kattoparveke,
saippuaa huulilla, kuvitelmia tippumisesta suoraan hautaustoimistoon, savukkeita toisilla
helsingin lävistävä laserjuova
punainen valo, lämmin valo

musiikkitalossa kalterit ja häivähdyksiä tutuista
laulava viulu
ja seitsemäntoistavuotiaan kävely taajamassa kohti ihmeellisiä aikoja
päänräjähtelyä, vartija ja kahden oven lävitse ulos
ulkona kuin Westön kirjojen sivuja
lumituiskua, pyörähtelyä liikennevalojen seisakkeissa

sanoja jotka kertoo että en ole hyvä
hyvän kertomuksia
yhtäkkiä yössä suklaakakku ja toisten jäätelönpalaset,
uninen kävely bussiterminaaliin,
rakas helsinki

koskematon lumi,
huone josta olen herännyt pitkään
onnellisena
surullisena
yksinäisenä
kokonaisena
kissan sanoihin

toive silmäkulmissa kahdesti
liian myöhään
lumipalloja ikkunoista ulos
mahdotonta pysyä nahoissaan
naurua puhetta naurua naurua

toisia ihmisiä
dom andra
lepo toisessa ihmisessä
rajat toisia rajoja vasten
vielä yksi yö
neljä tuntia
hutera maailma

onni
vapaus astua kaikkiin juniin

värejä
siniset sormet
kukalliset housut
voivoivoiovi
voivoivoiv
elämä purskahtelee. ihastuttavaa

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

ikuisloma

Joululomalla käytiin Tallinnassa satubalettimaisemissa. Katsottiin seiniä ja haisteltiin suitsukkeita. Kuunneltiin vierasta kieltä, se kuulosti väännellyltä vaikka me vain katsottiin sitä vähän vinoon.
koiralumi
pilvipilvi
jennaurinko
joululomalla menin kauas Tampereesta,
(kävin täällä vain viiden minuutin ajan hakemassa kirsikkatomaatit jääkaapista ja tarjoamassa vieraille vettä)
enimmäkseen lojuin. Koskin kameraan vain huomatakseni, että en jaksa ottaa sitä mukaan. Ajoin paljon autoa, opettelin kääntämään päätä, valvoin pitkään. Pohdittiin ikuisuutta ja aikuisuutta. Levitin glitteriä poskelle, näytin surulliselta. Me ei tiedetty mitä tehdään. Ikuinen nuoruus kesti viikkoja.
Se oli niin kaukana syksyn arjesta että se oli äärimmäisen oikein.

Mutta Tampereella on yllättäviä asioita, jotka ilahduttaa. On kauniita koteja, joihin saapuessaan kaikki huudahtaa että onpa kaunis koti, on ihmisiä joiden hyminää kuunnella koululuokassa, on opettajia jotka näyttää huumaavan kaunista valoa, on iltoja joissa naureskellaan yhteen ääneen ympyrässä ja iltoja joissa imitoidaan ihmissusia ja ratkotaan arvoituksia pöydän alla.
Kiitos Tampere, otit vastaan rakastavasti

lauantai 3. tammikuuta 2015

hiljaa

olen kadottanut keskittymiskyvyn,
monta linssinsuojusta
ja pari haavetta.

väsyneitä päiviä, virkeitä öitä.
ilotulite
viluu
taikametsästä maailmanloppuun. Voisin puhua säästä ikuisuuden, se vaikuttaa mielentiloihin valtavaisti.

ps. asuuko joku jyväskylässä? mä tuun toukokuussa sinne asumaan. nähdäänkö?