Sivut

lauantai 25. huhtikuuta 2015

porttiteoria

sotilaat


Me seisoimme viivasuorissa riveissä. Minä olin viidennessä rivissä. En nähnyt johtajaa, mutta matkin muilta asennon. Selkä suorassa ja kasvoille kovetettu ilmeettömyys. Välillä selkäni notkahti kyyryyn, ja ihmiset kysyivät että mikset huolehdi itsestäsi.


Kaikille oli määrätty oma paikka, tilaa oli yksi neliömetri. Maailman lait olivat selkeät.

Vilkaisin oikealle. Siellä oli tuntematon mies, jolla oli punaiset vaatteet kuten meillä kaikilla muillakin. Hän alkoi laulaa vieraista suurkaupungeista, ja tajusin, että ei ne kaupungit ole vieraita. Olin käynyt niissä useasti, usein vain suljin silmät astuttuani tunnelista ylös.

Laulu oli keveää, kesäistä. Aloin hymyillä ja tanssahtelin paikallani. Käteni osuivat vahingossa viereisiin punapukuisiin. He alkoivat kaatuilla kuin dominopalikat. Noustuaan pystyyn he alkoivat tanssia mukana. Pyörähtelimme ympäriinsä tiiviissä riveissä. Kasvot sulivat, niiden takana oli rosoisia ihoja ja hymyileviä kasvoja.

Kaikki ei ollutkaan hakattu kiveen vaan ihmisiin.

*

Käytän ihmisiä porttina toiseen todellisuuteen. Välillä tuntuu että olen hyväksikäyttäjä, mutta yleensä ihmiset pyrkivät näkemään toisten toiminnan mahdollisimman loogisena niin ehkä ne ei tajua.

Ruumiit taipuvat siltakaatoon ja minä ryömin alitse. Toiset kaareutuvat jonoissa ja nostavat kätensä ylös. He laulavat lastenlaulua kuninkaista. Keisarilla ei ole vaatteita.

Monen ruumiin kautta kuljen kohti kentän reunaa. Joihinkin kolhin sääriluuni ja toisiin hiukseni takertuvat kiinni. Kaikki vie kuitenkin minua eteenpäin, ja tekee saa ymmärtämään kehoani paremmin. Tiedän miten pääsen seuraavistakin porteista lävitse. Niissä pitää kulkea ihmisten ihoissa kiinni.

Teidän ruumiinne eivät olleet huonompia portteja. Teidän ruumiinne läpi en päässyt, en osannut kulkea ohitsenne. Piti etsiä kiertotie. Niiden ihmisten läpi, jotka eivät ole osa minua. Itsensä läpi ei pääse.

Ympärillä on niin monta ihmistä, niin lähellä riveissä, että en pääse kaatumaan terävään sorakenttään yksin. Välillä saan sydänkohtauksia ruokakaupassa tai hätäännyn kadulla pyöräillessäni. Olen kiitollinen siitä että joudun kohtaamaan pelot. Koska ei siitä pelosta koskaan pääse pois ellei joudu katsomaan sitä suoraan silmiin. Sitä paitsi useimpien silmät ovat hyvin kauniita ja niitä katselee mielellään.
huntupää

Toivon että tavataan toisella puolella kuitenkin.

*

aivo_kirja

Oon onnellinen kaiken muun ohella siitä, että sanat palasivat. Koko talvena en saanut ajatuksia itsestäni ulos. Keväällä kirjoitin kuukaudessa pienen oranssin kirjan täyteen ajatuksia.

Elämä ei oikeastaan konkreettisesti ottaen ole mitenkään erityisen loistokasta joka hetki. Toisinaan itken koulussa iltaisin tai kiroan ihmisiä öisin. Mutta yksin se, että mulla on kirkas mieli ja selkeä yhteys itseeni, pitää elämän huumaavana ja mielekkäänä. Mulla on oma maailmani, ja siitä minä voin huolehtia, vaikka kaikista ohikulkevista statisteista en.

torstai 23. huhtikuuta 2015

karnevaaleja

Kohta Tampere lakkaa olemasta ja mä muutan mustaan aukkoon. Mut elämä on juhlaa viimeisinä hetkinä.

Juhlia kaikkialla,

juhlia konfettitykkien sateessa keskustelutilaisuuksissa kylpytakki päällä,

juhlia aamulla hampaita pestessä koska tuntuu niin hyvältä herätä aina omaan elämään,

juhlia jotka venyy valoisaan asti ja tuntuu ihan kesältä,

juhlia lintukengissä ja muissa punaisissa asioissa.

Juhlia vapaudessa. Vapaudessa, kun on päässyt kuminauhan päästä irti ja tanssii ympäriinsä riippumattomana. Enää ilmiöitä ei mittaa sen mukaan kuinka kaukana ne on siitä, mitä saisi olla. Ilmiöt vain ovat, värikkäinä ja mehukkaina. Verigreippejä saa kymmenen viidellä eurolla ja puiden varjot siirtyy päivän mittaan seinältä toiselle.

Että mikäs tässä todellisuudessa.

karnevaalikuva
Suurinta juhlaa lienee se, että ihmisiä on helppo kohdata.

Luulin että tuhoan mun viimeiset ihmissuhteet näyttämällä vääränlaiselta ja puhumalla ääneen, mutta mulle sanotaan vaan että oot ihmeellinen. Ihmisiä ilmestyy ympärille, yksi tuli keskustelemaan naiseudesta mun vihreälle päiväpeitteelle ja toinen puhumaan elämästä kotimatkan ajaksi kun palasin ruokakaupasta auringonlaskun aikaan. Moni sanoo pieniä sanoja, jotka kertoo, että elämää voi jatkaa juuri näin.

Maailma ei toimikaan yhtään niin ku koko elämän ajan on kerrottu, en nyt oikein ymmärrä,

mut kiitos teille kaikille, olemassaolostanne, huomiostanne, hyväksyvistä silmistä ja tarjoamastanne kahvista.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

soi kiitoslaulu

Tämä on jatkokertomus. Näkymiä viime ajoilta.

Oon edelleen kuullut räjähdyksiä. On sodittu ja on vetäydytty juoksuhautoihin. On sanottu teräviä sanoja, jotka viiltää rakastavat katseet verisiksi.

Jossakin vaiheessa kiipesin puuhun piiloon yksin. Toivoin että joku näkee pilkahduksen mun punaisista kuulokkeista ja tuo eväitä. Yksin ihmeellisessä puussa odotin, että taistelun äänet katkeavat. Että on turvallista kiivetä taas alas.

Seuraavaan puuhun olikin yllättävän lyhyt matka, oksaa pitkin. Irrotin jalkani vain hetkeksi, ja pääsin jo eteenpäin. Ei tarvinnutkaan kävellä sieltä alhaalta missä kaikki taistelevat ja vartioivat toinen toistaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Istun metallisessa, koverassa paikassa ystävien kanssa.

Koko ajan näkökentän ohi hujahtaa suuri musta paino. Kellon kieli on suurempi kuin muistin. Sen ääni peittää kaikki muut äänet alleen. Hetken on hiljaista, mutta sitten humahtaa taas. Ääni kaikuu jokaisesta seinämästä ja peittää alleen kaiken muun.

Täällä me ollaan, tuulensuojassa. Me ollaan lähellä toisiamme. Kyllä happea riittää vielä vähän aikaa. Sukelluskello vedetään ylös sitten kun sen aika on, pitää vaan luottaa lujemmin.

Kellon kieli laulaa taas, olkaa hiljaa ja kunnioittakaa.

Kieli väistyy taas. Näkyy häivähdys vihreää. Täytyy odottaa, että tulee tarpeeksi pitkä tauko. Kuin lapsena, sillon kun juostiin keinun alta toiselle puolelle sopivalla hetkellä.

Nojaudun eteenpäin. Kellon kieli hipaisee olkapäätä. Tipahdan auringonpaisteeseen, ensin koville kattotiilille. Kierin alas katolta ja jokainen ruumiinjäsen kolhiintyy. Posket ovat punaiset ja ne hohtavat vihreää nurmea vasten. Värejä ei ole hierottu mustaan, ne loistavat niin kirkkaina että silmäni revähtävät auki.

Kävelen kauas. Ääni vaimenee. Se oli niin voimakas vain sen takia että istuin kellossa. Enää elämä ei kuljekaan kirkonkellon kumahdusten sykleissä.

ruohikko

Ja yhtäkkiä olenkin maailmassa jossa painoa ei ole. Käsissä on taisteluhaavoja ja sukkahousut on rikki. Voin hyvin. En halua enää taistella. Haluan elää.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olen kiitollinen kaikesta.

ruohikko111

Olen äärimmäisen kiitollinen menneisyydestä. Siitä että synnyin minne synnyin ja sekoilin monta vuotta maailman rajoja etsiessäni.

Nyt kaikki tuntuu ihan hirveän voimakkaalta ja merkitykselliseltä, eikä se varmastikaan tuntuisi siltä, jos maailmassa olisi aina ollut minunmuotoiseni kolo.

Kiitos kaikki jotka olette taistelleet eri puolella, kiitos kaikki samoissa tuvissa levänneet. Kiitos kaikki jotka jätitte kylmään yksin, kiitos kaikki jotka toitte teetä termospulloissa sen jälkeen.

Kiitos siitä maailmasta, joka tarjosi sanat kiitoslaululle.

On tuulinen maailman tie.

Tuuli on yksi mun lempiasioista. Sota on ohi nyt, jäljellä on vain tuuli, joka kuljettaa hiuksia suuhun ja tuuliviirejä oikeaan suuntaan.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

voi elämän kevät

On tapahtunut niin paljon että ei oo tarvinnut paeta tähän virtuaalitodellisuuteen vähään aikaan. Oon levinnyt moneen suuntaan.

Maanisen maaliskuun päätteeksi pakenin Itä-Eurooppaan viettämään pääsiäistä. Makoilin hostellien nurkissa ja junien kömpelöillä penkeillä. Kävelin pitkin ränsistyneitä katuja ilman karttoja, luotin siihen, että aina löytää takaisin. Välttelin viestejä Suomesta, koska oli hyvä alibi piiloutua tavoittamattomiin. Kiipeilin puissa ja muissa korkeissa paikoissa.

puussa

Luulin, että kuolen Kiovan lentokentällä tai viimeistään kun palaan Suomeen. Mutta sitten: oli vaihtunut kesäaika. Oli vaihtunut vaaleanpunaiset illat, ilma hyytävästä silittelevään. Eilen koko maailma hymyili ja mä hymyilin ruokakaupassa kurkkuja valikoidessani, ja tuntematon mies sanoi näytät säteilevältä mennäänkö kahville

Luulin, että Tampere haluaa murskata minut, mutta se ottikin vastaan kovin rakastavasti.

Herään useimmiten kuudelta auringonnousuun, kun en malta pitää sälekaihtimia kiinni. Iltaisin pyöräilen kaupungin länsireunalle katselemaan kultaista hetkeä. Puistoista on tullut yleisiä olohuoneita, niissä voi katsella ihmisiä ja kauniita kirjaimia. Talvella maailma oli kaventunut kuudennen kerroksen kerrostalokaksioon, yliopiston kuvankäsittelyluokkaan ja rautatieasemaan. Paikkojen välillä oli kapeita polkuja, mutta pimeyteen en uskaltanut lähteä harhailemaan.

Nyt on paljon avoimia teitä ja suuntia joihin kulkea.

Vaikea sanoa mistä kaikki alkoi. Viikosta Brysselissä tuntemattomien kanssa, sellaisten ihmisten jotka sanoi että rehellisyys on tärkeintä maailmassa ja mietin että mitä olenkaan unohtanut. Vai Orwellista jonka lauseet totalitarismista kertoo suoraan omasta elämästä. Vai hiihtolomasta, kun koululla oli vaan muutama ihminen joiden oli pakko löytää toistensa luo. Vai syvääluotaavista facebook-viesteistä, jotka sai tajuamaan että olen totta. Ihmisistä, jotka katsoo suoraan silmiin, ihmisistä jotka sanoo että tuossa on kaunis ihminen.

Jossain vaiheessa kuitenkin siis elämä muutti perussävynsä. Tai yhtäkkiä elämästä tuli joku värityskirja jota saan värittää niin paljon oranssilla kuin vain ikinä haluan. Lopullinen harmonia ei oo mahdollinen, kaikkiin kokonaisuuksiin ei sovi punaviininpunainen ja toisiin ei liturginen violetti, mutta kai täällä pitää vaan pujotella omalle paikalleen penkkirivistössä, pyytää ihmisiä väistämään hetkeksi.

Ja kun käännyt pois pesen otsasta leimaa ----

On oikeus vaihtaa paikkaa, ei tarvi istua jumissa niiden ihmisten välissä, joiden keskelle minut kasvatettiin.

Meinasin hakea Tansaniaan kouluun ensi syksyksi, mut sitten ajattelin, että haluan oppia olemaan olemassa ja nyt on ovi auki. Tampere on riittävän suuri seikkailu mulle ensi vuodeksi, sillä näillä silmillä näkee sen.

Hänestä oli outoa että ratkaisevina hetkinä ihminen ei milloinkaan taistellut ulkoista vihollista, vaan aina omaa ruumistaan vastaan.

Musta tuntuu että olen nyt kertonut ruumiilleni missä mennään ja aion tutustua vihollisiin. Lakkasin pitämästä pystyssä seinää itseni ja muun maailman välillä, ja nyt onkin kädet vapaana tehdä kaikkea muuta. Joistakin näkökulmista lienen äärimmäisen syntinen ja lisäksi ostin ripsiväriä, mut

(En yhtään tiedä mikä tän blogin pointti on. Jossain vaiheessa ajattelin että lopetan tällasen itseni ruotimisen, mut toisaalta just nyt tuntuu tärkeältä muodostaa nämä sanat julkisiksi.)

Niin että. Maailma on ollut minulle ihan sydäntäsärkevän hyvä. Tahmeiden ja kylmien vuosien jälkeen se tuntuu hämmentävältä, mutta myös täysin oikealta.