Sivut

perjantai 17. huhtikuuta 2015

soi kiitoslaulu

Tämä on jatkokertomus. Näkymiä viime ajoilta.

Oon edelleen kuullut räjähdyksiä. On sodittu ja on vetäydytty juoksuhautoihin. On sanottu teräviä sanoja, jotka viiltää rakastavat katseet verisiksi.

Jossakin vaiheessa kiipesin puuhun piiloon yksin. Toivoin että joku näkee pilkahduksen mun punaisista kuulokkeista ja tuo eväitä. Yksin ihmeellisessä puussa odotin, että taistelun äänet katkeavat. Että on turvallista kiivetä taas alas.

Seuraavaan puuhun olikin yllättävän lyhyt matka, oksaa pitkin. Irrotin jalkani vain hetkeksi, ja pääsin jo eteenpäin. Ei tarvinnutkaan kävellä sieltä alhaalta missä kaikki taistelevat ja vartioivat toinen toistaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Istun metallisessa, koverassa paikassa ystävien kanssa.

Koko ajan näkökentän ohi hujahtaa suuri musta paino. Kellon kieli on suurempi kuin muistin. Sen ääni peittää kaikki muut äänet alleen. Hetken on hiljaista, mutta sitten humahtaa taas. Ääni kaikuu jokaisesta seinämästä ja peittää alleen kaiken muun.

Täällä me ollaan, tuulensuojassa. Me ollaan lähellä toisiamme. Kyllä happea riittää vielä vähän aikaa. Sukelluskello vedetään ylös sitten kun sen aika on, pitää vaan luottaa lujemmin.

Kellon kieli laulaa taas, olkaa hiljaa ja kunnioittakaa.

Kieli väistyy taas. Näkyy häivähdys vihreää. Täytyy odottaa, että tulee tarpeeksi pitkä tauko. Kuin lapsena, sillon kun juostiin keinun alta toiselle puolelle sopivalla hetkellä.

Nojaudun eteenpäin. Kellon kieli hipaisee olkapäätä. Tipahdan auringonpaisteeseen, ensin koville kattotiilille. Kierin alas katolta ja jokainen ruumiinjäsen kolhiintyy. Posket ovat punaiset ja ne hohtavat vihreää nurmea vasten. Värejä ei ole hierottu mustaan, ne loistavat niin kirkkaina että silmäni revähtävät auki.

Kävelen kauas. Ääni vaimenee. Se oli niin voimakas vain sen takia että istuin kellossa. Enää elämä ei kuljekaan kirkonkellon kumahdusten sykleissä.

ruohikko

Ja yhtäkkiä olenkin maailmassa jossa painoa ei ole. Käsissä on taisteluhaavoja ja sukkahousut on rikki. Voin hyvin. En halua enää taistella. Haluan elää.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olen kiitollinen kaikesta.

ruohikko111

Olen äärimmäisen kiitollinen menneisyydestä. Siitä että synnyin minne synnyin ja sekoilin monta vuotta maailman rajoja etsiessäni.

Nyt kaikki tuntuu ihan hirveän voimakkaalta ja merkitykselliseltä, eikä se varmastikaan tuntuisi siltä, jos maailmassa olisi aina ollut minunmuotoiseni kolo.

Kiitos kaikki jotka olette taistelleet eri puolella, kiitos kaikki samoissa tuvissa levänneet. Kiitos kaikki jotka jätitte kylmään yksin, kiitos kaikki jotka toitte teetä termospulloissa sen jälkeen.

Kiitos siitä maailmasta, joka tarjosi sanat kiitoslaululle.

On tuulinen maailman tie.

Tuuli on yksi mun lempiasioista. Sota on ohi nyt, jäljellä on vain tuuli, joka kuljettaa hiuksia suuhun ja tuuliviirejä oikeaan suuntaan.

14 kommenttia:

  1. Älyttömän voimakkaita kuvia, varsinkin sukelluskello. On hauskaa laulaa tuo laahaava säe duurissa: on tuulinen maailman tie - ja se on totta! Maailma on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa jos niistä välittyi jotakin muille asti! Ja niimpä, ne sanat on kauniit ja kertoo myös tästä maailmasta.

      Poista
  2. Ihana teksti.. Piti lukea moneen kertaan. Oletko siis enään lestadiolainen ? Olet tai et, Nauti elämästäsi!.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!!

      Ehkä keskeistä on se, että lakkasin välittämästä siitä, olenko vai enkö ole lestadiolainen. Riippuu aika paljon lestadiolaisen määritelmästä. En käy juuri seuroissa enkä elä niin kuin lestadiolaisen pitäisi, mutta toisaalta kyllä mä ymmärrän sitä maailmaa ja osaan olla niin kuin lestadiolaiset on. Yleensä sanon ihmisille että oon kotoisin sieltä, mutta ei se mun maailmankuvaa oo määritellyt enää vuosiin.

      Ja nautin kyllä! Elämä tuntuu ihan hirveän hyvältä juuri nyt. Hyvää elämää sinullekin!

      Poista
  3. Kaunista, voimakasta kuvausta. Tunteita jotka tulevat lähelle, ihan viereen. Todella hieno kirjoitus, blogisi on upea!

    Juuri niin minäkin ajattelen, ettei maailmoja tarvitsisi erottaa, hajottaa ja ihmisiä jakaa lokeroihin. Lopulta meissä on enemmän samaa kuin erilaista, ja yksilöllisiä valintoja tulisi kunnioittaa. Ihailen kiitollisuutta ja rauhaa, jota tektisi huokui! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihanaa kuulla jos pystyn välittämään jotakin toisille ihmisille asti.

      Niimpä, niimpä! Toisaalta välillä rajojen vetäminen on välttämätön vaihe rajattoman maailman luomiseksi. Mutta yhä enemmän tuntuu helpommalta nähdä maailma ilman sitä rauhaa. On ollut paljon aiheita kiitokseen ja rauhaan, joten hyvä jos se välittyi!

      Poista
  4. Ei oo muuta sanottavaa kun kiitos tästä kauniista tekstistä. Oot liian hyvä tyyppi.

    t se random helsingin hiljainen poika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ???? mitä kuka oot! haluun tietää jotta voin sanoa että sääkin oot

      Poista
    2. käyn vaan nyt läpi päässäni kaikkia helsinkiläisiä poikia jotka oon ikinä tavannut

      Poista
  5. Kiitos näistä teksteistä. En tunne sua, mutta eksyin joskus blogiisi suosittelujen kautta. Oon käyny läpi saman prosessin ja niin samoja fiiliksiä tuntenut. Tsemppiä hurjasti kaikkeen, hymyile ja etsi vielä lisää värejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle ihanasta kommentista! Ja ihanaa jos näillä teksteillä voi tavoittaa jotakin muutakin kuin mun päänsisäisen sekavuuden. :) värejä löytyy kyllä ihan hulluna koko ajan! hymyjä sinullekin.

      Poista