Sivut

lauantai 23. toukokuuta 2015

päätelmä

Monet kysyy, että mitä sun vanhemmat sanoo ja mitä sun ystävät ajattelee siitä kun olet murroksessa.
Kaikkein suurimmat asiat tapahtuu kuitenkin päässä.
Kaikkein suurin muutos elämässä on se, kun huomaa, että omaa ääntä saa kuunnella eikä sitä tarvitse pusertaa äänenvaimentimen läpi.

Tämä on vain päänsisäinen silmänkääntötemppu, joka toistuu samanlaisena kaikkialla.
Tukholmalainen ystävä ja iisalmelainen iltauintia katselemaan jäänyt ohikulkija puhuvat ihan samoista kuvioista. Pyöräilin hiekkatietä ja toinen kertoi erilaisuudesta pikkukaupungissa, ja hihkuin että anteeks kun oon näin innostunut. En tiedä onko hurjempaa löytää samoja ajatuksia tuikituntemattomista vai ystävistä, jotka on tuntenut kuusi vuotta, mutta joista avautuu yhä uusia tasoja pitkissä puheluissa.

Kaikki on päiden sisällä.
pääkuva
Tää on pää josta puhun. En tiedä mikä omakuvablogi tästä on tullut, mutta just nyt vähän kaikki on omakuvaa niin ehkä nää on ihan luonteva jatkumo
Unohdan, että samaan aikaan kun mä kiedon rautalankoja pois pääni ympäriltä, jotkut muut asettelee niitä sievemmille solmuille. Toisten päitä ei oo silputtu tehosekottimella vaan niissä on kokonaisia ajatuksia. On kokonaisia ajatuksia siitä, että epäilykset kannattaa eliminoida tai että ihminen on heikko jos se haluaa näyttää naiselta.

Kun minä puran itseni ympäriltä vaatimuksia, minä puran sitä kaikkea mitä minulle on ihmisyydestä opetettu. Sitä kuvaa joka on muodostunut hiljaisten katseiden ja kylmien äänten perusteella. Ei kukaan ole sanonut että älä rakasta, että älä lähesty. Oon varmaan lukenut ihmisiä ihan väärin kun en ole jaksanut ostaa kattolamppua.
Mutta vahva kuva päähän on muodostunut.

Oon maalaillut kuvia maailmasta pään sisälle, ihan kuin muumimamma maalasi majakan tornin sisäpuolelle ruusupuutarhan. Muste on pinttynyt seiniin, sitä ei saa irti sanomalla että en minä enää pelkää mörköjä enkä ihmisiä. Yritän pestä sen pois mäntysuovalla mutta oon aika laiska siivoamaan.

Kaikissa maailman paikoissa kerrotaan mitä saa maalata, minkälaisten kuvioiden läpi ihmiset muuttuu rumiksi. Älä piirrä viiksiä pyhille, älä otsaryppyjä nuorille. Ehkä helpointa olis ostaa kaleidoskooppi niin kaikki menis sekaisin,
mutta tämä on minun pesuhetkeni, joku toinen kuuraa päänsä seinämiä jossakin toisessa tilanteessa.

Olisi helppoa, jos tässä olisi vain kyse siitä, miten muut suhtautuu itseen. Mutta ennen kaikkea kyse on siitä miten itse suhtautuu itseen ja muihin. Olisi helppoa jos olisi jotain hengellisiä johtajia joille huutaa, mutta itselleni minä joudun huutamaan.
Huudan itselleni että en halua että haluan ja haluan että en halua.
Oon opetellut haluamaan oikeita asioita ja ajattelemaan oikeita ajatuksia, ja nyt yritän löytää itseäni niiden sanojen alta.

Se minä itse pihisee jossakin ja sanoo, ettei halua kunnioittaa toisten rakentamia valtarakenteita, joita ei voi perustella. Se saa maailman näyttämään ihan erilaiselta. Mahdollisuuksien meri ei olekaan vain Tanskassa Peter Høegin kirjoissa vaan metsikössä ylioppilaskylän takapihalla.

Kaikki on ihan sekaisin ja olen onnellinen siitä että on. Välillä mietin, että mitä jos kaikki olisikin turvallista ja tuttua, istuisin taas kellertäville penkkiriveille liikuttamaan suuta samaan tahtiin muiden kanssa ja olisin oikeanvärinen. Mutta sitten muistan että en halua juuttua yhtään enempää sellaisiin paikkoihin mihin en kuulu. Se maailma oli suppilo josta yritin kiivetä ylös. Liu'uin aina takaisin keskelle. Kierähdin sinne missä muutkin ihmiset on, litistyksissä toisiaan vasten. Join kahvia ja kiedoin hiekkapaperia käsiin ja lähdin kiipeämään, mutta aina tipuin takaisin.
Kiipeämään pitää lähteä aina yksin, muuten toinen voi vetää mukaansa horjahtaessaan.

Ei kukaan koskaan sanonut että jossakin on ovi muualle. Tai edes kiipeilyköysi käytävän päässä siivouskomerossa. Tuntui vaivalloiselta saada kulttuurishokkeja, matkustaa maailmaan jossa puhutaan eri kieltä ja kosketetaan eri lailla. Mulla oli ryppyinen passi taskussa, sillä voi vaihtaa maailmaa astumalla lentokoneeseen tai baariin.
Passikuvasta katsoo surullinen tummasilmäinen lapsi, joka mietti, että jos en olisi syntynyt tähän maahan, en kyllä muuttaisi tänne. Mutta silmiään ei voi vaihtaa. Kulmakarvat kaartuu samalla tavalla kuin isän ylioppilaskuvassa. En minä voi valita mitä minä näillä silmillä näen.

Tuntui, että jos on yksi ryhmä jonka toimintalogiikkaa ymmärtää edes vähän, pitäisi pitää siitä kaikin voimin kiinni. Mutta kun muistaa säännöllisen lamaantumisen, tuntuu tärkeältä tehdä ihan mitä tahansa.
Kirjoitin maaliskuussa että en ikinä löydä paikkaa maailmojen väliltä, ja että se repii minut kappaleiksi. Yksi ihminen ei halunnut repiä minua vaan tuli kulkemaan mukaan, saattomieheksi, ymmärtämään. Hassua että tärkeä käänne voi kävellä elämään sellaisessa ruumiissa, joka on kotoisin toiselta puolelta maata ja elänyt kaksi kertaa pidempään kuin itse. Mutta niin vain se käveli, ja siitä lähtien kaikki muutkin ihmiset ovat kävelleet kohti.

Kaikki on hyvin sekavaa ja niin on hyvä. Kaikkien ajatusten pitää irrota vähäksi aikaa että uusia paikkoja löytyy. Tässä välitilassa voi vaikka syödä verigreippejä ja tiskata. Kyllä asiat muotoutuu.

-----------------------------------------------------------------

En tiedä mistä nää sanat nyt taas tuli, mutta Maria Peura sanoo että kirjoittaminen on uloshengittämistä, ja nyt tuntuu siltä että voin taas vetää henkeä ja sukeltaa pitkään.

-----------------------------------------------------------------

ps. tekisi mieli varmuuden vuoksi sanoa, että toivottavasti en puhu vihaavasti kenenkään uskonnosta. Lähinnä yritän puhua kokemuksesta, joka mulla oli uskonnon keskellä.
ja lisäksi teille toisille tekisi mieli sanoa, että en koskaan oo ymmärtänyt miksi kukaan lukisi mun tekstejä. Kannattaa miettiä miksi

torstai 21. toukokuuta 2015

räpiköintiä

harjoittelen pinnalla pysymistä tässä järvientäyttämässä kaupungissa.

Täällä on laitureita joita pitkin voi kävellä suoraan auringonlaskuun. En tiiä saisko vieraissa rannoissa mennä uimaan, niissä voi olla pinnan alla polkupyöriä tai muita teräviä esineitä. Odotin että auringonkultaama poika lähtee pois ja riuhtaisin itseni irti laiturista. Unohdin silmälasit kuudennen kerroksen kämppääni enkä jaksanut mennä hieltähaisevaan hissiin hakeakseni ne

uima

Aurinkoon päin on helppo uida, valoa kohti. Muutamalla potkulla niin pitkälle ettei yllä pohjaan. Järvissä ei oo suuntaviittoja vaan äärettömästi tilaa joka puolella. En näe mitään, en tiedä mikä on sumua mun silmissä ja mikä usvaa ympärilläni.

Huudan rannalle, joku vastaa että kyllä kaikki menee hyvin. Mutta on uitava itse, valittava oma ratansa. Olispa joku rajannut reittejä edes vähän oransseilla kellukkeilla, nyt jalat tarttuu vaan kalaverkkoihin. Toisinaan toivoo että kukaan ei vaatisi mitään mutta toisinaan tuntuu mahdottomalta mennä eteenpäin ennen kuin joku sanoo että kyllä siellä jotakin odottaa

vaikka kai nyt aina vedet päättyy johonkin, etenkin sisämaassa

Äärimmäiset lämpötilanvaihtelut tuntuu elintärkeiltä. Kohta järvivesi ei oo tarpeeksi kylmää, se ei pistele säärissä ja saa unohtamaan kaikkea muuta.

Jos vain oppisi kellumaan niin että kaikki energia ei kuluisi siihen että yrittää olla uppoamatta syvyyksiin. Että voisi levätä silloinkin kun on eksyksissä. Voisi katsella vaaleanpunaisia pilviä yllään ja laulaa vastarannalle asti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Toistaiseksi oon aina löytänyt takaisin. Tänne turvallisen pieneen asuntoon, joka täyttyy äkkiä sanomalehdistä, pyykkitelineistä ja Jens Lekmanin äänestä. what's fixed will always be broken ja the world just shrugs its shoulders and keeps going sanoo hän, ja sit selitän sille ihmisistä jotka mun päästä tulvii.

Siinä on jo monta asiaa joiden keskeltä voi löytää tasapainon.

maanantai 11. toukokuuta 2015

kompurointia

olla teflonin päällystämä
vai aina mustelmilla?
Sitä minä pohdin.
voikukka
voiusva

Toistaiseksi mustelmat tuntuvat hyvältä, koska on ihmisiä, jotka silittää niitä. On ihmisiä jotka näkee mustelmaiset nilkat ja sanoo että hei, minullakin on arpi tuossa.
Katso kämmeniäni ja tunnustele. Haavat on totta, minä olin siellä
Maailmassa on ihmisiä joita on lyöty samoihin kohtiin, ja se on äärimmäisen tärkeää. Ihmisiä, joiden päät ovat kallistuneet kaksi astetta oikealle, joiden silmiin on helppo katsoa koska painumme samaan tapaan vinoon. Kukaan muu ei oikein voi ymmärtää tätä mieltä, joka reagoi kosketukseen pelolla ja hylkäämiseen ilolla. On helppo puhua siitä mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Mutta kuinka hirmumyrskyjä sisällään kuvailisi ymmärrettävästi? Kiitos teille, joiden kanssa puhumme samoista asioista.
Kiitos teille, kiitos teille ystävät jotka asutte facebookin postilaatikoissa, aamuisessa ahdistuksessa ja kummallisissa kattohuoneistoissa.

Mut on vallannut halu rikkoa kaikki. Kai toivon, että maailma odottaa jonkin hauraan munankuoren takana. Että kun ovea hakkaa tarpeeksi niin pääsee ulos, vaikka ehkä siitä pääsee vain seuraavaan huoneeseen, seuraavaan huoneeseen, jossa toimii myöskin ihmisyyden lait, niin kuin kaikkialla missä ihmiset vievät tilaa toisiltaan.
Sovinnaisuutta ja hymistelyä on vaikea kestää. Eräs viisas ihminen totesi, että on tosi ymmärrettävää miksi en kestä jatkuvia kompromisseja itseni kanssa. Hymistelyllä yritetään usein pehmentää kirkuvat äänet. Mutta jos yritetään vain suojella näkemästä, peitetään samalla koko maailma, ja pitää vain arvailla, mikä teko johtaa mihinkin.
Haluan olla norsu posliinikaupassa ja riiviö lastentarhassa. 
Haluan repiä sen puuterinvalkean harson, jota yritetään kietoa silmien ympärille, jotta musta ei olisi mustaa eikä valkoinen valkoista. Kun kävelee harso silmillä, jalkaterän päältä viistää nastarengas suojatiellä. Varpaiden ympärille voi kääriä lisää harsoa, niin ettei edes varpaiden rusentumista huomaa. Aivot voi täyttää vaahtokarkilla, ja sitten oikeastaan millään ei ole mitään väliä.
Suojatiellä harsoon käärittyjen muumioiden rinnalla minä mietin, pitäisikö ostaa matkakokoinen ensiapupakkaus, jottei satu taas. Sitten muistan, että laukussani on Haruki Murakami ja sateenkaarenvärisiä karamelleja. Muistan, että ei tämä yksi ihmiselämä ole sitä varten että sopeutuisi kaikkeen mahdolliseen ja eläisi mahdollisimman oikein. Elämä on hyvin kummallinen, eikä kukaan muistuta siitä tehokkaammin kuin Murakami. Perjantaina kellahdin ystävän sohvalle puoliunessa ja höpötin siitä kuinka Murakamin kirjat antaa mulle tulevaisuuden ja toivon, ja ystävä sanoi että on hyvä että on jumalia

Elin kolme päivää vieraassa kaupungissa ja matkustin Tampereelle. Tulin nähdyksi ja toivon että ääriviivani säilyvät seuraavat kuusi päivää. On niin hassua kun en yhtään tiedä millä Jyväskylän kadulla on mun muotoinen kolo. On minulla 17,5 neliötä omaa tilaa ja oma jääkaappi ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta ei sielu viihdy jääkaapissa. Kai pitää vain juosta ulos ja haavoittaa itsensä, juosta päin liikennemerkkejä ja kaatua kadulle nurinniskoin niin ehkä joku tulee auttamaan. 
Ehkä pysyn vain liikkeessä koko ikäni, kun tuntuu että en kuulu minnekään. Kesästä oudossa kaupungissa voi kai aloittaa.