Sivut

torstai 25. kesäkuuta 2015

hujan hajan

tää kesäkuu

Heittelehdin ympäriinsä. Helsingissä, Lohjalla, Tukholmassa, Keski-Suomen ja Taalainmaan pikkukylissä.

On syitä toivoa paljon maailmalta ja on syitä miksi toiveet ei toteudu, esimerkiksi siksi että läheisimmät ystävät asuu satojen kilometrien päässä, siksi

en osaa elää mutta mulla on alibi

aina on häivähdyksiä paremmasta todellisuudesta. Kaikki jää aina vähän kesken, kutkuttamaan,
sumu voisi olla tiheämpää ja ystävät lähempänä, mutta on juostava bussipysäkille vaaleanpunaisten taivasten alla, jätettävä letit kesken ja kukkaseppeleet epämuodostuneiksi,
todellisuus jää kesken,
kukkahanna
hannamötrkö
kukkajenna
jotta on joku paikka minne palata täydentämään asioita

the one thing you could never have still keeps you going on

on unelmia, on toivoa. On asioita, joita voi pitää sellaisen etäisyyden päässä, että niihin saa tarkennettua selvästi, juuri sopivan kaukana että erottaa lukea mitä niissä lukee, muttei pieniä likatahroja. Niitä kohti voi tuijotella, voi tuijottaa kuuta harmaiden rakennusten välillä ja saada kuvan samasta kuusta Ruotsista peltojen keskeltä, ja on selkeä suunta minne kulkea.
Tähtiä pitkin kotiin.

On unelmia siitä, että maailmankuvaansa voi muuttaa.
Isä puhui ykköstiellä nopeasti ja hitaasti ajattelemisesta. Että moottoritiellä on helppo ajatella hitaasti, koska luottaa siihen että maailma on tietynlainen. Luottaa siihen että joka puolella on samat ärsykkeet, aina samassa kohdassa kolmio ja kahdeksankympin rajoitus ja tyhjä metsä ja niin sitä vaan tottuu siihen että kaikki toimii niillä moottoritien laeilla
vähän niinku ajattelee että kaikki ihmiset toimii niinku ne muutama johon on tähän mennessä elämässä törmännyt
ja sit hämmentyy kun joku ei noudata sitä lakikirjaa jonka minä kirjoitin äkkiä lapinvuonna kun yritin sopeutua ihmiskuntaan

jotkut vaan juoksee ihan sikin sokin, ihan niinku ei näkis maahan punaisella maalattuja ratoja,
tarkennusalueen ohi niin että en oikein pysty katsomaan
juoksee suoraan asteroidivyöhykkeen läpi kohti aurinkoa
ihan niinku ne ei näkis kuinka monen planeetan päässä oon,

keskellä pimeää ylösalaisin

mutta kiitos. Ei kuva maailmasta muutu, ellei joku osoita että olen ihan väärässä.

Pajtim Statovci kirjoittaa että

Puistelin päätäni ja aloin miettiä, mitä voisin unelmoimisen sijaan toivoa. Ja niin minä toivoin, että tuleva aviomieheni olisi minulle hyvä. Ja minä toivoin, että hän olisi komea, järjestäisi mahdollisimman suuret ja kauniit häät, ja että hänen perheensä kohtelisi minua yhtä hyvin kuin hän itse, ja kun peilin edessä olin luetellut nämä toiveet itselleni, juoksin keittiöön, tartuin taikinavatiin ja oksensin.

Oon ehkä alkanut toivomisen sijaan unelmoida. Unelmoida ihan kaikesta sen sijaan että toivoisin selviäväni.

Jyväskylästäkin löytää vain uusia kattoja joilla vilvoitella vaikka toisinaan maailmassa sataa eikä huppu pysy päässä. Järvestä noussut ihminen on ilmeisesti helposti lähestyttävä, silloin pääsee helposti iholle, on helppo kysyä oliko vesi kylmää (ei oo enää), ja taas on yksi uusi ihminen jota katsoa silmiin. Ehkä se maailma tästä muuttuu.

Huomenna lähden Vaasaan, juurille. Pitää kai sulloa makuupussi kokoon ja lakata kynnet. En tiedä voiko se paikka jonne joka vuosi on kulkenut muuttua aurinkokaupungista kuravelliksi, mutta juuri siksi haluan nähdä, miltä suuret perheet, lippurivistöt ja joka rivissä istuvat puolitutut näyttävät nyt.

nähdään!

10 kommenttia:

  1. Usva<3<3<3 me nähdään ihan pian ja olen siitä hirveän onnellinen

    VastaaPoista
  2. Tää oli ehkä pitkään aikaan ihanin kirjotus jonka oon lukenu💛

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä rohkeasta blogista Usva! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon eve! Oon tykännyt myös sun kirjoituksista, jotka puhuu maailmasta ihanan rauhallisesti. :) Onko sun blogi kadonnut?

      Poista
  4. Kiitos! Ei ole mun blogi lopullisesti kadonnu, tauolla vain. Sekin vähän tässä vielä etsii itseään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) toivottavasti kirjottelet vielä, maailmassa on paljon sanottavaa!

      Poista