Sivut

perjantai 17. heinäkuuta 2015

ilman suuntia

En oikein ymmärrä painovoimaa,
ylösalas1

miten nuolet kääntyy kerta toisensa jälkeen ympäri,
miten toisinaan viettää päivänsä punaisilla katoilla vilttiin kääriytyneenä shortsit värjäytyneenä ja toisinaan konttaa maantasolla pölyisellä hiekkakentällä, pelkää saavansa pallon päähän ja yrittää löytää valoa,
miten raskauksia seuraa keveys ja keveyksiä raskaus,
miten lopulta löytää itsensä bussin penkiltä nukuksissa jalat kohti kattoa,
miten ryhtiä on hankala pitää, taustapeilin joutuu säätämään jatkuvasti eri korkeudelle ja hiukset on kippuralla kun herää?

Ravistelen ruumista, niin että asioihin voi tarttua helpommin kun käsistä ei roiku hämäriä säikeitä
(en kyllä uskaltanut pomppia sängyllä vaikka siihen annettiin lupa)
ja poltan ne tunkkaiset vaatteet jotka oon tottunut pukemaan päälleni ennen kuin astun ihmisten eteen. Lopetan anteeksipyyntöihin verhoutumisen ja huudan kirosanoja niiden tilalle.

Hypin kotiin, rikon jalkapohjani niin että ne itkevät verta, mutta ainakin muistaa jokaisella askelella olevansa olemassa ja kantaa jaloissaan Helsingin mustaa multaa ja kirvelevää desinfiointiainetta. Kun tarpeeksi monta kertaa jalkansa kohottaa, turha kuona irtoaa.
Arvioin jatkuvasti väärin millaisia lenkkipolut on, ne on täynnä juurakoita, niin että varmasti tärähtää.

Ehkä se painovoima ei olekaan pelon asteikko. Se on asteikko jonka toisessa päässä on punaisena pallona laskeva aurinko ja toisessa päässä heinäkuu ja kaikki siinä välillä.

Opettelen minkä muotoinen maailma on, tunnustelen hapuillen miltä samettipintaiset hedelmät tuntuu ja miten käsi uppoaa järviveteen, kokeilen mihin tää ruumis asettuu.

Aika pitkään se ruumis oli neliskanttisen kuoren takana,
kulmikkaassa arkussa,
niin ettei se tarttunut mihinkään, se vain kimposi seinästä toiseen.
Nyt otan kiinni ihmisten koloista, sahalaitaisista ruumiinosista, mutta

en tiedä miten löytäisi sellaisen korkeuden jossa tuijottaisi ihmisiä silmiin järkevästä kuvakulmasta, ei alhaalta eikä ylhäältä.
Kun ihmiset vain heiluvat jatkuvasti puolelta toiselle tuntuu mahdottomalta
olla saamatta kohtauksia ja kohdata,
mutta kai tää liike on välttämätöntä, sitä mikä pitää hengissä tässä betonintuoksuisessa maailmassa.
ylösalas3
Oleminen on kai havaituksi tulemista ja pelkään jatkuvasti katoavani. Kai tässä on joidenkin aika suurten voimien ohjailtavissa. Vähän voi vaikuttaa johonkin pidentämällä ripsiään tai lyhentämällä sanojaan, mutta vaikka päättäisi valita jalkoihinsa ne kengät joista löydettiin rippikoulussa pyhä henki ja lentävänsä, omat rajat ei veny rajattomasti,
itsestään ei löydä koko maailman potentiaalia vaikka Paul Auster kuinka sanois niin, eikä sitä halua kertoa kellekään.
Oon kyllä ihan hyvä väistelemään katseita jo nyt, opin sen sillon lapsena kun silmät karsasti,
ja yhtäkkiä huomaa olevansa taas tässä, kiertää Kallion kirkkoa ympäri ja aina vain takaisin

Luulin että murskasin sen kultakaupungin, jonka läpi sanat joutuu tunkemaan,
niin että ne kimpoavat tiilirakennuksien kulmista ja kuluvat ja kadulla kulkevat poliisit tarttuvat vähänkin epäilyttäviin,
ja siksi ne piti muodostaa täsmällisesti, laskelmoiden.
Enää ei oo labyrinttejä joihin tunkee sanansa.
Ihmisiin on helpompi löytää yhteys kun ei voi turvata yhteisiin pilvilinnoihin,
kun ei voi ripustautua kultakaupunkiin pitää ripustautua toisiin.

Mutta nyt kultakaupunki on vain kääntynyt ylösalaisin. Tornit tuntuu köysiltä joita pitkin pujotella eteenpäin ja kaikki tippuu alas,

ja siksi on hurjaa että toisinaan voi löytää itsensä sudenhetkenä tupakoimasta kattoparvekkeilta,
puhua kotimaastaan ja ihmetellä kun viereiset ihmiset alkaa yhtäkkiä puhumaan japania,
että mun naama ei huuda että tuo on kotoisin kaivosta.
ylöalas4
Kai tää maailma huolehtii
silloin kun meinaa oksentaa keittoonsa, valo välähtää ja valkoisilla kirjaimilla lukee mikä on arvokkaampaa kuin keskustelut sinun kanssasi
ja kun on ryöminyt pimeään huoneeseen nukkumaan ystävä avaa oven ja sanoo muista olevasi ihana

en tiedä olenko
lähinnä helvetin epävarma tästä todellisuudesta ja sen tarkoitusperästä
sanon itselleni että have a heart mutta toisaalta jos ei ole sydäntä niin en mä tiedä

Ainakin tunnen paljon ja se tuntuu hyvin hyvältä. Pukeudun neonvärisiin kissoihin ja juon liikaa vettä ja joskus löydän tasapainon siitä kun sormet tanssii näppäimistöllä.
Öisin ylistän ystäviä, päivisin kahvia.

Jos haluatte olla mulle kivoja,
pyytäkää mut kanssanne tanssimaan

lauantai 4. heinäkuuta 2015

verenpunaisia

viikko sitten matkustin asuntovaunujen täyttämille pelloille
kurasin kenkäni koska saappaat ei enää sopineet jalkaan
svuikset5
oli hämmentävää millainen maailma se on, elämän kiertokulku, kaikki
oli hyvin selkeää kun katsoi ympärilleen lippurivistön ja seurateltan välillä
suvikset4
on teinejä jotka lojuvat kasoissa värikkäissä vaatteissaan
on nuoripareja jotka kulkee käsi kädessä ja joiden nimettömissä renkaat kimmeltää
on parikymppisiä jotka työntävät kaksosrattaita eteenpäin mutavellissä
on isovanhempia jotka myyvät jäätelöä pellavapäiden kanssa styroksisista kylmälaukuista

se maailma oli joka puolella
onneksi oli ympärillä ystävämuuri jonka läpi en nähnyt pistäviä katseita
ja tupakkapaikka jossa ei törmää sukulaisiin joille pitäisi selitellä
ja pehmeitä koiria ja yöpaikan pihalla uima-allas jonka lasikaton alle ei kuulunut mitään
suvikset2
suvikset5
suvikset6
siinä maailmassa tunnetaan ylintä iloa ja syvintä surua, aivan kuten muuallakin. Laulujen ja samannäköisten ihmisten keskellä on koti. Tulin kotiin hämmentyneenä ja ystävä kysyi että mietitkö koskaan että pitäisikö palata.

Kyllä minä voisin, ellei kaikki muu olisi väärin. Se elämäntapa on ihan hyvä.

se ulkonäkö ei saa muodostua liian tärkeäksi asiaksi, miehetkin haluaa päästä taivaaseen

mutta ulkonäkö ei ole tässä se tärkeä asia.
svuikset1
Kun puhun kynsilakasta, en puhu punaisesta väristä jota levitetään sormenpäähän.
Puhun siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisten pitää näyttää tietynlaiselta kelvatakseen toisille
ollakseen aiheuttamatta hämmennystä
itsemääräämisoikeudesta, rajojen rikkomisesta, siitä miten pieneen asiaan on liitetty primitiivisiä pelkoja,
siitä, kuinka me olemme itse ajaneet itsemme kuoriin, niin että se hetki kun aloimme puhua oli ihmeellistäkin ihmeellisempi
(syyslomalla sörnäisten fafasissa pitkä keskustelu jonka jälkeen käveltiin bussipysäkille falafelrasia kädessä ja hihkuit onnea vastaantulevalle tutulle ja sanoit että me puhutaan uskonnosta se on maailman parasta)

on hassua että jostakin on tullut maaperä joka vain pysyy ja pysyy, joka ei muserru syntiseksi tuomitsemalla
lähinnä tulen surulliseksi siitä, että pelolla aiheutetaan pahoinvointia
Olemassaolostaan ei saa käydä kauppaa koska sitä pitää istua huutokauppakamarissa lopun ikänsä, odotella tarjoaako joku vielä vähän enemmän jos olisin vähän värittömämpi

niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
suureksi revähtäneet silmät näkivät paremmin

Mua pelotti että ihmiset ajattelee punaisten kynsien valuneen sormiin suoraan paholaisenvaltaamasta sydämestä. junassa laskin asioita että sillä sydämellä olisi joku rytmi jossa pysyä, ettei se kiihdy ihan holtittomasti
0,5 tuntia matkaa
4,9 miljoonaa yhteisöön kuulumatonta
10 punaista sormea
4 rakasta ystävää
2 yötä
30-vuotias sadetakki
15 astetta lämmintä
liian vähän kahvia ja liikaa tukkaa

mutta kaikkein kivointa oli huomata että raja ei olekaan ollenkaan niin terävä. Että moni halasi lämpimästi, kunnioittaen. Että moni klisee rakkaudesta joka voittaa pelon on totta.

suvikset3

Toisinaan pursun kiitollisuutta, tällaisina yksinäisinä aamuinakin.
Olen onnellinen sinusta, joka olet löytänyt vapauden sisäpuolelta, sinusta joka ulkopuolelta ja sinusta joka elät jossain siinä välillä. Olen onnellinen sinusta, joka muutat samaan kaupunkiin, olen onnellinen sinusta, joka saat opetella kuplimaan vielä lisää yliopistossa. Olen onnellinen sinusta, joka jaksat puhua rauhallisesti, onnellinen sinusta joka uskallat näyttää itseltäsi. Olen onnellinen sinusta, joka saat minut uskomaan hyvyyteen pienillä sanoilla, olen onnellinen sinusta, joka puhut pitkiä puheluja niin että unohdetaan molemmat mennä nukkumaan, olen onnellinen sinusta jonka kanssa voi ihailla kultaista aurinkoa laivan kannella iltavuoron jälkeen

on aika hassua että kun muuttaa kaupunkiin josta ei tunne ketään
tuntee itsensä vähemmän yksinäiseksi kuin moneen vuoteen

hyvää kesää! menkää uimaan järviin ja tuulemaan koivikkoihin.