Sivut

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

silmäyksiä

On tuulinen maailman tie, edelleen.
tuulee
Oon kiivennyt monta askelmaa. Pään ympärille on kiedottu turkoosi huivi, siinä on peilejä ja punaisia kirjailuja. Vastaantuleva pikkupoika kysyy, miksi tolla on tommonen. En jaksa vastata, katselen vastarannalle. Kylän talojen katot on harmaita ja lapset potkii palloa niillä, pysyy selkeällä maaperällä.
Mun hiukset tuulee suuhun.
Vessajonossa ja laiturilla sanotaan excuse me what are you looking for mutta muukalaisuus ei oo tässä käpertyvässä tukassa vaan muukalaisen katseessa.
Silmät lepää vetten yllä. Jumalan henki liikkui vetten yllä. Katse on lopettanut liikkumisen.

***

Pysähdyn aika usein katsomaan kuvia, joissa ihmisten kasvoilla näkyy lepo ja rauha. Niille kasvoille on tippunut lehtisadetta ja vihaa. Kasvoissa on ryppyjä, kun kaikkia ilmeitä on kokeiltu. Loputtoman liikkeen päätteeksi lihakset ovat loksahtaneet kohdilleen, ne lepäävät. 
Ette varmaan tiedä. Mutta usein, kun haluan muistaa, mikä maailmassa on olennaista, palaan katsomaan teidän kasvojanne, teidän, jotka päästätte syvälle silmiinne.
Katselin kuvia Bulgariasta huhtikuulta, ja hätkähdin, kuinka paljon ystävän katse oli terävöitynyt muutamassa kuukaudessa.
Moniin vuosiin mä en halunnut käyttää silmälaseja. Se sumu jossa elin, oli tosi kotoisa. Moniin vuosiin en uskaltanut katsella ajatuksiani suoraan, ne piti pitää turvallisen sumun peitossa, ja pehmittää sanoja kaikille kelpaaviksi. Vakuutella itselleen, että ei se nyt ole niin tarkkaa, ei mun tarvitse välittää epäilyksistä kun ne voi hyssytellä tällä tavalla pois, voi laulaa päälle Bachin kantaatteja ja tehdä kaikesta heleää.
Enää en kaipaa sumua. Kaipaan kirkkaita värejä ja teräviä muotoja. Räikeänoransseja hedelmiä ja kulmikkaita tiilitaloja.

***

Oon upoksissa ihmissilmämeressä, sammakonkudussa.
Näen joka suunnassa ihmisiä, joiden katse sahaa edestakaisin, ne mittaa etäisyyttä toisiin ja yrittää siepata silmän, silmän silmästä.
Pelkään että olen itsekin sellainen, sellainen, jonka katse ei koskaan lepää, jonka katseessa ei voi levätä.
Uskaltaisko pysähtyä?
Jonkun silmät uppoaa mun matalien luomien alle, katse osuu mustaan aukkoon joka silmien takana on. Se laittaa liikkeelle jotain mitä siellä mustan aukon syövereissä on, se kimpoilee ja kimpoilee ja saa koko ruumiin tärisemään onneks ulkona on muutenkin kylmä niin vapina on hyväksyttävää
Vaikka silmäkipu on epämiellyttävin fyysinen tunne, jonka tiedän, haluan pitää silmät auki ja kulmakarvat koholla. Niin että valo pääsee silmistä sisään, eikä tarvi alati juosta etsimään valoisampia paikkoja.
Toisinaan tuntuu että oon vaan joku katiska, joka päästää kaiken sisään muttei mitään karkuun
mutta wound is the place where the light enters ja muuta sellasta
ja mä oon riisipaperilamppu ja mun sisältä hohtaa valoa.
Silloin pöly ilmassa alkaa kimaltaa ja kaikki näyttää tähtipölystä tehdyltä
ja hengitän niin syvään että olen pökertyä hapen puhtaudesta.
Tuntuu, että jotkut ihmiset tekee reikiä siihen kuoreen joka on ympärillä,
ja jotkut taas kiinnittää paksuja glitterkerroksia mun iholle,
sellasia, jotka varmasti kiiltää, jotka heijastaa toisten ihmisten valoa
ja tukahduttaa virvatulet sisältä hiljaa kyteviksi, sinertäviksi.
Toisinaan maailma vaan hohtaa kaikin keinoin, kauppakassin pohjalta löytyy hopeakynä, ikkunasta kuuluu huuto että saako tulla käymään ja instagramissa saa viestejä joissa tiivistyy kaikki olennainen vallankäytöstä.
Kaikki on selkeää ja vessan keltaisessa valossakin näkee, 
että silmät on syvät ja sydän vahva.
On ihmisiä jotka rakastaa mut uuvuksiin. Niiden kanssa tanssitaan pöydillä ja pidetään teekutsuja, mutta oikeestaan täytyi miettiä muistaakseen, koska olennaisinta oli unohtaa kaikki, huoli ja se että pitäis koko ajan pälyillä ympärilleen.

Muutaman päivän päästä yksi niistä ylittää meren, on kai syy elää sinne asti

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

tukoksissa

Mitäköhän tästä kaikesta kertoisi. Oon vähän tukossa.

Alkoi syksy ja uusi koti ja uusi elämänrytmi.
koti
On uusi ikkuna jossa istuskella, heilutella jalkoja kohti sademetsän peittämää kirjastoa, juoda teetä ja puhella Tukholmaan. Koti ei ole enää niin kaukana maailmasta, kerrostalojen ja taivaan ympäröimä. Katuporien ja kauppareissuilta palaavien perheiden äänet kantaa ikkunasta sisään, tänne yksinäisyyteen asti.

Ympärillä tapahtuvat asiat ovat niin vastustamattomia että antaudun suunnilleen kaikelle, uusille ihmisille, tukehduttaville yskäkohtauksille ja väärään aikaan tehdyille junamatkoille. Nuhaisten korvien läpi mikään ei kuulosta liialta.

Päässä soi jatkuvasti Kerkko Koskinen Kollektiivin Vapaudesta

vaikken tiedä mitä se on

ja juhlissa tuntuu siltä miten Anja Snellman kirjoitti Antautumisessa

Silloin tällöin joku aina kyselee, bileiden tietyssä hiukan riitaa haastavassa tai vaihtoehtoisesti iskuhaluisessa huumavaiheessa: tyttö hei mitä sä oikein pelkäät?
Ja kuten tavallista, käännyn katsomaan taakseni, kuin siellä olisi joku joka vastaa minun puolestani.

(Monia asioita aika vähän verrattuna vuoden takaiseen. Omaa itseäni vähän kai iäti.)

Sanat ovat olleet kadoksissa aika pitkään ja näppäimistö on hajalla. Ehkä ne vielä palaa,

mulla on oma kolo ja silloin tällöin kaikki on aivan hyvin. Ja se on jo hyvin paljon.