Sivut

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

oodi materialismille

Oon ajatellut jostain syystä paljon tavaroita.

Lokakuussa pakkasin reppuun ja kangaskassiin kaiken, mitä tarvitsen elääkseeni puoli vuotta. Mukanani on yli sata esinettä, joista kaikista olen suunnattoman onnellinen.

asia2

Muutama vuotta sitten ostin usein uusia asioita. Ostin mielikuvia itsestäni graafisena suunnittelijana ja enkelikiharaisena yliopisto-opiskelijana, ostin uusia polyesterpaitoja ja sinisiä sukkahousuja. Mielikuvat kestivät kolmesta päivästä kuukauteen, ja viimeistään kahdenkymmenen kahdeksan päivän kuluttua oli riennettävä virkistymään UFFin värikkäiden hyllyjen väriin. Sitten tuli vuosi, jona päätin olla ostamatta mitään, vuosi, jona unohdin päätöksen mutta jona huomasin, että en minä uusia vaatteita kaipaa. Tuli kesät, joina muutin pohjoiseen junalla ja syksyt, joina asuin Pelastusarmeijan vieressä ja vein kaikki vääränkokoiset vaatteet suuriin metallikontteihin. Kai muutos suhteessa tavaroihin on käynyt vaivihkaa; samalla kun muutenkin on kirkastanut kaiken kuonan keskeltä mikä tässä elämässä oikein on olennaista ja mikä taas on turhaa kärpästen surinaa korvissa.

asia4

Mitä vähemmän olen käyttänyt rahaa uusien asioiden ostamiseen, sitä materialistisempi minusta on kai tullut. Ympäröin itseni esineillä, joilla on todella väliä. Rakastan isän vanhaa keltaista villapaitaa, rakastan punaisia kumisaappaita jotka sain hoitolasten äidiltä kesällä 2012 ja Espoontorin Fidalla vietettynä kesänä ostettua hopeanhohtoista uimapukua. Oon iloinen joka ikinen kerta kun rahtaan tietokoneeni sitruunakuosisessa kotelossa yliopistolle ja lumoutunut joka kerta kun kaivan kolikoita planeettakuosisesta kukkarostani, siitä joka muistuttaa joululomasta Tukholmassa ja Haruki Murakamin luomasta toivosta.

asioita1

Minulla on päällä kymmenen vuotta vanha anorakki, jonka äiti osti silloin kun se näytti päälläni valtavalta teltalta, mutta nyt se on juuri sopiva suojaamaan vaaleanpunaisilta tuulilta satamassa iltayönä. Valkoisen liehuvan paidan sain Vaasankadun kirpputorilta ilmaiseksi, sen toisessa hihassa on huulipunaa mutta yleensä luotan siihen etteivät ihmiset katsele olkapäitäni. Kengänpohjissa on viiksekkäiden miesten kuvia, ostin ne Melbournesta viidellä dollarilla kun unohdin että Uudessa-Seelannissa on kesä. Siniset farkut ostin eräänä sunnuntaina kun olin tanssinut liian matalissa housuissa koko yön ja kaikki tuntui siitä huolimatta taas mahdolliselta. Mun kultaiset korvakorut on ensimmäiset jotka uskalsin koskaan vaihtaa harjoituskorvakorujen jälkeen; se oli myös sunnuntai ja musta tuntui apealta ja mun käskettiin katsoa Fresh Meatin kolmas tuotantokausi että aivot pääsisivät joululomalle.

asia666

Nämä tavarat hengittää, eikä ne ole korvattavissa. Kaiken massatuotannon keskellä tuntuu olennaiselta antaa esineille ikä ja tarina, hankkia ympärille esineitä, jotka on kulkeneet pitkän matkan tänne, joita ei ole ostettu vain täydentämään trendikästä asukokonaisuutta tai nostattamaan säihkettä silmiin uudenvuodenyönä. Nämä tavarat kestävät, ne on kudottu pitkäjänteisesti kymmeniä vuosia sitten, ja ne kutittavat ihoa juuri sopivasti eivätkä ole epäluonnollisen sileitä.

asia555

Kaikkein pelottavinta olisi esineiden historiattomuus, se, että esineet olisivat vain kloonattuja designhelmiä, joita voisi alituisesti poimia uuden edellisen saatua kolhun kiiltävänvalkoiseen pintaan. Ajatus massatuotannosta tuntuu tyhjältä ja kontrolloidulta; eikö ihmisiä pelota merkityksien katoaminen ja hengettömyys? Minä hengitän parhaiten silloin, kun olen verhottu asioihin, jotka tunnen hyvin, joiden väri on kulunut sointuvaksi mun silmien kanssa, asioihin, joiden kanssa olen käynyt lukemattomia kertoja iltauinneilla ja pyöräretkillä niin että tiedän minkä verran ne lämmittää ja rullautuu ylös vartalolla.

Täällä erityisesti tuntuu merkittävältä kantaa mukana esineitä, joilla on mulle väliä: kun muuten kaikki tuntemattomuus vihloo päätä, on merkittävää, että voi kääriytyä villahuiviin, jonka ostin Istanbulissa basaarista silloin kun mun riemunkirjavissa aivoissa ei ollut tilaa ajatella sotaa tai kärsimystä.

Toisaalta täällä en todellakaan näytä siltä miltä haluaisin näyttää; mulla on ikävä mun 70-luvulla ommeltua sadetakkia ja vaaleansinisiä farkkuja jotka ostin UFFin euron päiviltä samana päivänä kun meillä oli ensimmäinen Ellington-konsertti. Täällä ei voi edes käyttää mekkoja koska sää on niin arvaamaton ja koska koskaan ei tiedä milloin joutuu kiipeämään aidan yli päästäkseen merelle.

Mutta se on ihanaa. Olen aina ollut tiukkojen roolien ystävä ja opetellut mielelläni, millaisiin kategorioihin sitä maailmassa voikaan ahtautua. Vuosi sitten kirjoitin hämmentävyydestä, joka syntyy, kun ei voi luottaa kaikkien noudattavan saman kultakaupungin lakeja. Täällä tilanne on kai eskaloitunut; ei voi luottaa minkään ulkoisen seikan pelastavan itseään, vaan pitää vain keskittyä katsomaan kasvoista kasvoihin kun ulkokuoret eivät kimalla. Tietenkin mulla on helpompaa kuin monilla muilla, koska oon kotoisin eksoottisesta Suomesta ja opiskelen eksoottista kuvajournalismia ja mulla on pörheä tukka ja outo tapa hymistä. Mutta yleisesti ottaen ihmiset joutuu kohtaamaan aika puhtaasti, olettamatta.

Eräänä päivänä istuin yläkerran aulan sohvalla ja kohtasin alaskalaisen, jolla oli harmaat surffausshortsit ja keltainen t-paita. Nauroin seitsemän tuntia ja tuntui vähintäänkin pieneltä reiältä kielimuurissa, kun minun sanottiin olevan sairaan hauska, tuolla omituisella kepeällä kielellä. Jälkeenpäin selasin kyseisen henkilön Facebook-profiilia ja huomasin, että meillä ei ole varmaan yhtäkään yhteistä niin sanottua kiinnostuksen kohdetta, ei yhtään samanväristä kauluspaitaa eikä yhtään samanlaista aamiaiskulhoa. Mutta ei kai kommunikaatio sellaisesta välitä, se välittää siitä että jollakin on puhdas tapa katsoa silmiin ja jollekulle tuntuu hauskalta asettaa aitoja joilla keikkua. Se tuntuu terveelliseltä.

***

En edelleenkään tiedä, mikä on eettisin ja ekologisin tapa kuluttaa, mutta itselleni on ainakin tuntunut terveeltä minimoida kulutustilanteet ja elellä rakastamieni tavaroiden keskellä. Maailma ei kestä sitä, että uusia vaatteita tuotetaan, eikä ne kirjo monen ihmisen aivojakaan kauniimmiksi. Toki minustakin edelleen joskus tuntuu vain siltä, että haluan näyttää kauniilta enkä olla järkevä ja menen ostamaan kaupasta ripsiväriä, joka sisältää kaikkia maailman muovityyppejä ja jonka hinnalla olisi ostanut kolme illallista. Mutta ehkä enemmän väliä on tasapainolla, sillä, että tällaiset mielenliikkeet on ääripäitä nykyään.

asia3

Ehkä ensi kerralla kerron myös ihmisistä.

(Kuulostan varmaan KonMari-valaistuneelta vaikken tietääkseni siitä mitään ammentanut)

maanantai 19. joulukuuta 2016

tuiverruksesta

Hei,

ja terveisiä Wellingtonista, tuulisimmasta kaupungista jossa olen koskaan käynyt.

Kaksi kuukautta sitten saavuin Australiaan seitsemältä aamulla. Valo oli jo silloin hyvin kirkas. Lattea ja eloton. Palmut olivat järjestyksessä ja kaikki oli todella hyvin ja todella tyhjää.

Uudessa-Seelannissa valo taas on ihan arvaamatonta.

tuiver_2
tuiver_5

Sen tarkoitus on kai muistuttaa villeille ja naiiveille matkailijoille, että kaikki on mahdollista. Yöllä tähtitaivaat ovat kirkkaampia kuin kotona ja loputtoman järven sininen valo polttaa selän kivuliaaksi. Löysin Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan, jossa luki, että ihmiset ovat oikeastaan tähtipölystä tehtyjä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että tosiaan, kaikki ympärillä säihkyy ja säihkyy vain, ontuvalla aksentilla puhuvan ranskalaispojan silmät, pölyisen hostellin kirkkaat ikkunat ja minä tuolla peilissä. Sidoin nutturan ja muistin mitä mietin kerran Italiassa kauniista niskoista ja kiertoradoista, ja mietin, onko maailma muka joskus tuntunut lohduttomalta.

tuiver_1
tuiver_4
tuiver_6

Wellingtonissa olin eksyksissä hetken ja pakenin kirjastoon, sillä niissä valo on useimmiten tasaista. En puhunut tuntemattomille, ne alkoivat tuntua latteilta ja teennäisiltä. Sitten yhtäkkiä eräänä lauantaina olin Victoriavuoren laella ja alla liekehti paljon enemmän taloja ja levottomia ihmisiä kuin maan tasalta tajusi.

Sitä voi nähdä itsensä ja toisensa niin monessa valossa. Sen takia täällä on niin hyvä olla. Joka toinen sekunti mikään ei ole mahdollista ja sitten taas näen idyllisen työpaikkailmoituksen ja saan yösijan taekwondosalin yläkerrasta. Kirjasto on valaistu spiraalein ja salsaklubi neonvärisellä diskopallolla. Skippaan surffaustreffit, koska oikeastaan halusin vain kuulla pyynnön. Mietin, että ihmisessä, joka sanoo Jens Lekmanin puhaltavan elämään värejä, ei kyllä voi olla kovin paljoa pahaa.

Kuvitteellisten rakkaussuhteiden lisäsi parhaita ystäviäni ovat muistiinpanovihko ja elektroninen kirja, jolle voi ladata Riku Korhosta ja Jane Austenia ja Tommi Kinnusta ja Lena Dunhamia. Tasmaniassa hengasin Lenan kanssa, ja hän totesi että yliopistoaikana oli

Kuumeista tarvetta paljastaa kuka ihan oikeasti on, ennen kaikkea itselleen.

Tuntuu ihan tyhmältä. Kaksi kuukautta olen ajatellut suunnattoman paljon itseäni, omia taipumuksiani ja traumojani, aamuvirkkuutta ja introverttiyttä, kukoistamista ja rakastumista. Olen kirjoittanut kirjeitä etäisille ystäville ja elämän pelastaneille muusikoille, ja jättänyt ne lähettämättä, koska en usko, että posti voisi oikeasti ylettyä valtamerien ja sotatantereiden yli.

Mutta toisaalta itseeni tutustuminen on todellakin tärkeintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Minusta ei ole kerrassaan mitään hyötyä ystäville tai yhteiskunnalle, jos en itse voi hyvin. Minä muutun Klonkuksi ja minun aivoni muuttuvat puuroksi, jos yritän jatkuvasti pakottaa itseni vääriin rytmeihin, sellaisten ihmisten ja ympäristöjen keskiöön, jotka lamaannuttavat minut toimintakyvyttömäksi.

Sen vuoksi tuntuu ihmeelliseltä, että olen löytänyt täältä itseni säkenöivänä, olen löytänyt asioita joiden vuoksi aamulla herääminen tuntuu ihan mielettömän innostavalta ja hykerryttävältä. Täältä vieraan kielen keskeltä, oudon välittömästä sosiaalisesta kulttuurista, yksin.

Olen tehnyt listoja asioista, joita pitää tehdä silloin, kun maailma romahtaa niskaan, ja soittolistoja, jotka muistuttavat talviaamuista Tampereella ja junamatkoista Jyväskylään. Olen opetellut muistamaan ne ihmiset Suomessa, jotka vilpittömästi uskoo minuun ja minun kykeneväisyyteeni. (Tiedättekö kun on sellaisia sielunsiskoja, joiden silmissä on helppo nähdä itsensä ihan tavattoman hyvänä ihmisenä, eikä sillä useimmiten ole mitään tekemistä itseni kanssa, vaan ihan vain näiden siskojen hyväsydämisyyden.)

Mutta kaikkein parasta on oikeastaan se, että vaikka on maailman toisella puolella yksin ilman yhtäkään tuttavaa, kaikesta selviää. Samaa sumua täällä on, samaa epätoivoa ja nälkää ja yksinäisyyttä ja pelkoa ja ylikuormitusta. Mutta ei se täällä murskaa yhtään enempää kuin kotonakaan. Elämä jatkuu, hostellin yläsängyssä tyttö soittaa ukuleleläksyt iltasaduksi ja seuraavaksi portaikossa kutsutaan kalastamaan yöllä.

***

On oksettanut sosiaalinen media, on oksettanut menestymispyrkimykset. Tällä hetkellä elämässä keskeisimmältä tuntuu löytää yhteys toisiin ihmisiin, huomata kuinka samaa me kaikki olemmekaan, ja kiillottaessa omaa patsasta ei jää hirveästi aikaa katsella toisia huolellisesti silmiin. Sosiaalinen media suosii nopeasti läpi meneviä viestejä ja helposti ymmärrettävää kauneutta. Väsyttää sävyjen katoaminen julkisesta keskustelusta. Olen kaivannut ikiaikaisuutta, suurempiin kokonaisuuksiin keskittymistä ja maailmaa jossa kauneutta ei mitata trendikkyydellä.

tuiver_7
tuiver_8

Olen alkanut miettiä, mitä väliä asioilla on, ajatella lyhytnäköisemmin. En usko, että lopulta tekee kovin hyvää suunnitella elämää kymmenen vuoden päähän, luhistua saavuttamattomissa lymyävien täydellisten unelmien alle. Sillä täydellistä on lopulta kaikki: nukkuvien ihmisten ääni, aurinkotuulet, silkkimakuupussin pehmeys ja uimataito. Niitä ei voi kukaan minulta riistää.

tuiver_3

Ylipäätään julkisuus ja suosio valuuttana ahdistaa. Olen miettinyt, mitä ihmiselle tekee aika, jossa ei olla koskaan yksin. Kun tulin tänne, tuntuu, että olin pitkästä aikaa ihan yksin, ja se tuntuu kokonaisvaltaisen terveelliseltä. En ole aina valmiustilassa ja odota hermostuneena minuun kohdistuneita suosionosoituksia. Tavallaan tuntuu etuoikeudelta, että elämäni ei ole riippuvainen siitä, miten esiinnyn sosiaalisessa mediassa. Saan olla kuukausia hiljaa jos haluan. Kirjoittaminen on toisinaan ainoa keino löytää yhteys ihmisiin, ja se yhteys puolestaan on yksi arvokkaimmista asioista joita tiedän, asia jota en suostu myymään.

tuiver_9

Tämänkin olisi varmasti voinut kirjoittaa tehokkaammin ja koneystävällisemmin (terveisiä vain Mikael Jungnerille, minä rakastan suomen kielen rönsyjä ja kummallisuuksia ja vivahteita hyvin paljon).

Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen, tuntuu että musiikki osuu lujaa sydämeen ja on helppo muistaa, että kielimuurilla voi selittää kaikki väärinymmärrykset ja tärkein kommunikaatio lopulta tapahtuu silmillä.

Mitä te olette ajatelleet?

maanantai 10. lokakuuta 2016

nuuskamuikkussyksy

Tämä syksy on ollut rauhallisempi kuin vuosiin. Olen huomioinut ja tuntenut, kävellyt ja uneksinut.
Kun syyskuu alkoi, pelkäsin, että en saa niskastani kiinni enkä tehtyä mitään, kun pakollisia päivämääriä ei ole. Niin ei käynyt. Ehkä ihminen ei ole niin aikatauluista ja säntillisistä pakotteista riippuvainen kuin puhutaan, tai sitten olen tehnyt asioita päivittäin sen takia, että ajanjakso ei ole ikuinen vaan se kestää kaksi kuukautta ja kaksitoista päivää. Työttömän elämän toisena päivänä ostin lentolipun.
Tästä syksystä olen äärettömän kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä, opiskellut vähän ja ennen kaikkea elänyt hyvin sopivasti. Opetellut, kuinka usein jaksan tavata ihmisiä ja tavannut juuri sen verran. Opetellut, monelta haluan lähteä aamuisin kirjastoon, missä ympäristössä on tarpeeksi hälinää ja minkä pyöräilyreitin lävitse uudestisyntyy.
Vaikka syksy on ollut rauhallinen, koko ajan takaraivossa on jyskyttänyt tieto lähtemisestä ja iskut on lyöneet useammin ja useammin, lokakuussa en melkein ole ehtinyt hengittää. Koko ajan tulee ajatelleeksi kaikkea, mitä tulee kaipaamaan. Lukemattomia kertoja olen havahtunut ystävien ja perheenjäsenien keskeltä, että miksi ihmeessä mä olen lähdössä maailman toiselle puolelle, kun täällä on niin paljon rakastettavia asioita. Mitä ihmettä mä teen jouluna, miksi en ole täällä kuuntelemassa kun veljentytär opettelee puhumaan, miksi haluan jäädä pois kuorosta ja koulusta ja kissakasoista ja kaikista hyvistä ympäristöistä, joita mulla on?
kotona_1
Olen takertunut tuttuihin asioihin yltäkylläisyyteen saakka. En jaksa hävetä sitä, kuinka mukavuudenhaluisesti teen jokaisen päätöksen näinä kuukausina. Kuljen päivittäin samalla bussilla kuin viisitoista vuotta sitten ekaluokkalaisena ja höpöttelen kissalle aamupalalla. Törmäilen yliopiston ruokalassa yläasteaikaisiin tuttuihin. Tiedän mistä saan kahvin kymmenen senttiä halvemmalla ja nautin suuremmoisesti siitä, että tiedän mihin päähän junassa kannattaa kävellä säästääkseen aikaa. Kuljen kotipolkua pimeällä ja ihmettelen, miten jonkun polun jokaisen kuhmuran voi tuntea niin perusteellisesti, että mitään syytä pelätä pimeää ei ole, sillä pahoinpitelijät eivät kuitenkaan pysyisi perässä.
kotona
Käyn päästämässä kissan sisään parvekkeella, siellä on jo kylmä. Välillä on sumuisia aamuja ja välillä räjähtävä ruska. Puiden välissä kulkee kotipolku, ja silloin ajattelen, että pian minä kävelen tuosta laaksosta kauas pois. Minulla ei ole huuliharppua mutta uusi punainen muistikirja ja teräväpiirtoinen kamera. Ja keväällä tulen takaisin.
Miksikö lähden? Päällimmäisiä syitä on kaksi: haluan oppia puhumaan englantia ja haluan uusia ajatuksia.
Kuulemiin!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

yhdestä maailmasta

Muutin viime kesänä tuntemattomaan kaupunkiin.
Tulin takaisin kaksi viikkoa sitten, koska Jyväskylä on oma maailmansa.

kesä1
kesä2
kesä3

Olen löytänyt täällä kaiken itse. Pyöräreitit sen jälkeen kun ajoin ensin ympyrää ja myöhästyin työpaikan kesäjuhlista, ruokakaupat joihin ehtii kahdessa minuutissa työpaikalta. Hassut laiturit joilla ei yleensä ui ketään. Ystävät, joihin on tutustunut sen takia, etten tuntenut aluksi yhtään ihmistä. Puistot, joiden sijainti on pitänyt tarkistaa navigaattorista monta kertaa.

Joka päivä pyöräilen sellaisen kohdan ohi, joka arvaamatta herättää suuria tunteita. Usein jo pelkät kadunnimet ja kyltit; Puistokadusta tulee mieleen heinäkuinen ilta kun en ollut vastannut yhteenkään viestiin mutta sain silti teetä, Keskussairaalantiestä se kun Onnibus oli myöhässä ja piti juosta helteessä hakemaan pyörä silmätarkastusten jäljiltä, Laajavuorentiestä sunnuntai jona ostin paljon verigreippejä ja pyöräilin Haukkalammelle uimaan ja pelkäsin saavani frisbeestä päähän.

Kaikkialla on paljon muistoja, tai ehkä muistoja on nimenomaan niin vähän, että kaikki herättää tunteita. Kun ihmisestä muistaa vain yhden hassun illan kun puhuttiin siitä kenellä on velvollisuuksia ja myöhemmin eksyttiin tanssimaan yhdessä, ei tarvitse kirkastaa tunteita kaiken arkipäiväisyyden keskeltä. Täällä tuntuu, että ihmiset hymyilee ja katsoo silmiin, tai sitten olen vain itse virkeämpi ja juon enemmän kahvia.

Tuntuu, että olen liikkeellä, ja silloin kun en ole, kaupunki liikkuu mun puolesta. Muistan viime kesästä parhaiten ne hetket, kun olen ollut ulkona. Kun Kauppakadulla on ollut jo vähän hämärää ja oon miettinyt, että ehtisikö livahtaa vielä yöuinnille, vai pelaisinko Aliasta vielä hetken. Kun olen pyöräillyt puhelimeen puhuen pois iltavuorosta ja käynyt ostamassa ruokaa huoltoasemalta. Alan toivoa, että voisin pysyä täällä ikuisesti. Ehkä paikoista tulisi sitten vielä lujempia, vaikka oikeasti ne on lujia siksi että mulla on niistä niin harvoja muistoja, että voin kuvitella itse paljon.

kesä4
kesä5

Tänä kesänä olen tehnyt turkoosilattiaisesta kahvilasta olohuoneeni ja ympyränmuotoisella tiellä olevan rivitalon nahkanojatuolista makuuhuoneeni. Aloitin päiväni kuuntelemassa kultakoristeisessa salissa Ultra Brata, se muistutti kaiken universaaliudesta; minä en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista ja lähettäkää minulle kirjoja jotka päättyvät hyvin ja tansseista appelsiinipuiden katveessa ynnä muita perusasioita. Näin lähikaupassa kauniin pojan, törmäsin häneen kolmesti päivän aikana ja kuvittelin jo meidät keski-ikäisinä.

Tapaan ihmisiä jotka puhuvat hyviä asioita. Tämän kesän toisena päivänä tapasin tamperelaisen naapurin, se sanoi että katso nyt miten sä olet muuttunut, kuinka paljon rohkeampi sä olet. Lauantaina huutavassa musiikissa multa kysyttiin kysymyksiä, joihin olen tottunut vastaamaan että olin ihan sekaisin. Olen tänään kuulemma seesteä.

Monet puhuu täällä edelleen englantia mutta yritän lisätä vokaaleja ja vähentää konsonantteja niin että joskus vielä tulen ymmärretyksi.

Elämän perusteemoina jatkuvat näköjään irrallisuus ja läsnäolon etsiminen. Täällä molempia on hyvä harrastaa. Ainakin järviä on tarpeeksi, eikä yksikään päivä voi olla samanlainen koska useimmiten paistaa aurinko samalla sekunnilla kun taivas repeää, ja on keksittävä minne livahtaa ennen kuin tietokone kastuu.

kuvat ensimmäiseltä ihmeelliseltä kesältä, tämä olkoon toinen!

torstai 16. kesäkuuta 2016

valkoiset vaattehetkin

Välillä pään seinämät tuntuu ihan hirveän mustilta ja törkyisiltä.

ei oo haluu ei oo lämpöö, no milläs lämmität pesuveden sitten

----------------------------------------------------------------

seinä

Äiti oli lapsena aina hirveän tarkka valkoisen sävyistä. Aina ennen juhlia äiti pesi seiniä raivokkaasti.

Olin hassu lapsi ja tarkastelin puhtautta ihan kaikkialla missä oli merkityksiä. Mun huoneen lattialla niitä ei ollut ja siellä oli sekaisin helmipurkkeja ja jäätelölautasia, mutta matematiikassa, pianonsoitossa ja pukeutumisessa tosiaankin oli.

Lukioikäisenä mietin, miksi mustavalkoisimmilla ihmisillä on kirkkaimmat sädekehät. Ehkä niiden kultakin oli kiillotettu, se säteili mustaa vasten niin että kukaan ei voinut olla huomaamatta. Kasvotkin olivat sopusuhtaiset, ei erottuvia täpliä, ei erottuvia värejä. Niiden vierellä mun kengät säteili katinkultaa.

Ne osasi naureskella presidenttiehdokkaiden homopuolisoille ja kun puhuttiin uskosta, ne sanoi mielipiteensä tasaisella äänellä. Valkea valo oli näkyvissä. Sitten surin vähän niitä ihmisiä, jotka valitsi erilaisen valkoisen sävyn, vaalensi hampaat, ettekö te tajua että puhtaus on pidättäytymistä!

Tärkeintä on se, että opin itse haistamaan oikean pesuaineen tuoksun. Opin, milloin sanotaan että voi sinä rakas oikein terävällä ärrällä.

Keväällä sanoin kerran että musta tuntuu ihan likaiselta kun sä huolestut. Ihan niinku mussa olis joku ongelma jota pitää varoa näyttämästä. Ja kerroin, millaisia oli yöt Tammisaaressa ja päivät Kirkkopuistossa kun mun ajatuksien julmuutta itkettiin olkapäätä vasten ja mun ajatuksista lähetettiin sähköpostia hengellisille auktoriteeteille ---

Odotan sitä päivää että säkin häpeäisit vähän, kantautui alakerrasta. Mä lähdin bussilla Helsinkiin.

-----------------------------------------------------------------------------

Eräänä iltana kesän alussa maailma tuntui niin kauniilta että oli surullista ottaa piilolinssit pois päästä. Olin nähnyt taas kuinka suuria eroja pienissä valkoisen vivahteissa voi olla. Puhtaalla ja valkoisella on erilaisia sävyjä.

On turkoosilla pesujauheella puhdistettuja elastaanipaitoja ja sitten sellaisia lampaanvillaisia, jotka kutistuu pesuaineesta mutta puhdistuu tuuletuksesta.

On millintarkasti mitoitettuja lokinmuotoisia designvalaisimia ja valkoisia pölyttömiä laminaattilattioita ja sitten on tervalta tuoksuva saunakamari ja vähän hassussa kohdassa oleva pieni ikkunaluukku yläkerran kylpyhuoneessa, josta virtaa huhtikuun iltoina täydellinen valo vartaloni ylle kun olen palannut Istanbulista väsyneenä. Silloin mietin, että mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mun kehosta rumaa.

On uimahallin saunat ja sitten Sompasauna, jossa uimapuku tuntuu vain hiostavalta ja punaiset ruumiit uppoavat siniseen mereen varovaisina.

On uuden kännykän näytön kirkkaus ja sadat instagram-seuraajat ja sitten on vaaleanpunainen iltahämärä, hiustesi sädekehä joka näyttää räikeältä digikuvassa. On arvojärjestykset sekoittava puhtaus, sininen valo joka valvottaa yöllä, vaatteet jotka kertyy kellarikomeroon, läpinäkyvään muoviin pakatut juustot. Sitten on epätasainen ikkunalasi, korkeat mäntymetsät, ihmisiä jotka haluaa opiskella klassista musiikkia, luottamusta enemmän ihmisiin kuin rahaan, arvohierarkioiden purkua.

Vieläpä aika lähekkäin.

lottauiuiui

Istuttiin merenrannassa kahvilla ja kysyit että uskonko mä Jumalaan, ja mä sanoin että en tiedä onko se lujuus Jumala vai mikä, mutta ainakin uskon että on jotakin, joka ylittää minun tarpeeni ja haluni ja käsityskykyni---

Sillä kaikkein kirkkain valo, se ei lähde ihmisestä.

-------------------------------------------------------------------------

Värit riippuu toisistaan, ja puhdasta voi olla sittenkin se, kun sinä kerrot laulavalla äänelläsi raskaudesta ja peloista ja kesätöistä. Jossakin siellä välillä.

Puhtaus on jossakin siellä välillä. Opiskelen uutta värioppia. Tällä hetkellä puhdasta on aukinainen ikkuna, ruotsinkielinen musiikki, kylmä vesi, Bach, valkoiset vaatteet ja yhteys toisiin. Harvoja jumalaisempia asioita tiedän.

lauantai 14. toukokuuta 2016

kokonaisuudessaan

Terve.

Haluan katkaista hiljaisuuden.

En tiedä pilaako mielenterveydestä puhuminen työllisyysnäkymät, mutta en tiedä haluanko tukea sellaista maailmaa, jossa tärkeintä on oman ominaisuuskimppunsa trimmaaminen. Menestyminen ja coolius ei kiinnosta ihan hirveesti. Kiinnostaa enemmän merkityksellisyydet, yhteydet ja kaikki ihmeellinen.

Haluan vain kertoa, että ilmeisimmin kaikki on mahdollista. Tällä hetkellä tuntuu, että olen olemassa kokonaisempana kuin aikoihin. En olisi uskonut tällaiseen vuosi pari sitten.

En ole edelleenkään superihminen. Oon sekava kokonaisuus. En ole löytänyt itsestäni huikeaa voimaa, ennemmin vain voimakkaita ihmisiä ympäriltä, sellaisia jotka ei värähdäkään vaikka kuinka kaatuilisi.

Kaikenlaisia murroksia. Puhun ihmisille psykoterapiasta ja klassisesta musiikista ja toimijuudesta ja rakkaudesta. Tapaan tuntemattomia ja käyttäydyn ihmisiksi. Oon ymmärtänyt miksi syön sokeria ja lopettanut sen. Oon lopettanut ajatusten katkaisun sosiaalisella medialla ja saavuttanut toisinaan taivaallisen rauhan ja keskittymiskyvyn. Verhoutunut vaatteisiin, jotka tuoksuu ikuisuudelta. Kuvittanut kirkkopyhiä ja muistanut, mikä voima on pysyvyydelläkin. Miettinyt ainutlaatuisuutta ja hajamielisyyttä ja huomannut, että mulla on lujia arvoja.

Oon osallistunut elämäni uskomattomimmalle kurssille Keniassa ja Ugandassa. Kysellyt sopeutumisen sijaan. En tiedä mitä teen syksyllä ja se tuntuu hirveän kivalta. Kuuntelen elämäntarinoita. En tiedä muutanko Helsinkiin vai Uuteen-Seelantiin vai jäänkö vain kotiin. Kaikki kuulostaa hyvältä ja aikaa on.

kesä22324

Kiitollisuudenpuuskia aiheuttavia asioita:

hiirenkorvat Pitäjänmäen teollisuusalueella
kultaisilla reunuksilla päällystetty päiväkirja (Tigeristä saa)
Charlie Chaplin
Ruotsin ikävöinti; Vasas Flora och Fauna ja Melissa Horn ja kirsikankukat Kungsträdgårdenilla ja meri
tumma huulipuna
kandidaatintutkielman viimeistelyn motivointi lupaamalla, että sitten saa suunnitella kesäloman
jääkaapin ylähyllyllä lojuva mustavalkofilmi
opiskelutauot yliopiston pihalla kun voi puhua puhelimessa rakkaudesta
laulu
aamut ilman sosiaalista mediaa
hollantilaiset letit
dissosiaatioiden tunnistaminen ja valintatilanteet
häämarssit jousikvarteteilla ja täysin erilaisissa elämäntilanteissa lymyävä onnellisuus
ihmisten löytäminen ruokalasta vahingossa
käsillä seisominen
ikkunan pitäminen auki koko ajan
katseen terävöityminen silloin kun tuntuu kokonaiselta
iltauinnit sellaisessa rannassa joka muuttuu aina kultaiseksi
visuaalisen kulttuurin tutkimus

kesä111

Ehkä tää on taas tätä aikaa kun väsyneenäkin on valoisaa ja on asioita joita odotella. Aikoja kun uskaltaa antautua kaiken sekavuudelle, sillä kaikki muuttuu pian joka tapauksessa. Kerron siitä kaikesta lisää pian!

Jos sitä saisi ikuistettua vaikka vähän.

(ps. jos kaipaatte mun valokuvia, laitan niitä toisinaan tumblriin. Tai portfolioon.)

torstai 3. maaliskuuta 2016

hahmolakeja

Puntaroin itseäni ihan liikaa.

Etten valu rajan yli, mittaan etten ole liian armoton enkä kuuntele liikaa muita enkä itseäni enkä liian rajaton enkä liian rajoittunut enkä liian hallitsematon enkä hallitseva

kiipeily

Laskelmoin jokaisen teon, punnitsen ylittääkö kullan määrä mullan.

Puntari on tarkka.

Se kertoo, saako tällä määrällä ihmisyyttä ostettua kunnollisen elämän. Puntaroin montako viipaletta tästä sielusta saa silvottua ennen ku se lakkaa kokonaan, että onko mussa edes sitä outoa ainesosaa joka luovan alan työntekijällä pitää olla, lohikäärmeen sydäntä varmaan tai ainakin ääretöntä itseluottamusta, joka ei puntareissa näy

ja päässä välähtää kuva.

Kuvassa minä kävelen ympyrää pölynvärisellä lattialla, syön sokeria ja ihailen internetissä muiden hienoja elämiä. Mun kämpän seinät paksuuntuu. Minua kuuluu hävetä. Olen niitä, jotka eivät koskaan kasvattaneet tarpeeksi paksua nahkaa joka kestää vihaiset katseet ja epävarmuuden. Se nahka kasvoi minun ulkopuolelleni, asuntoni ympärille. Täällä minä olen vapaa, täällä häkissäni, mutta ihmisiin en yllä.

Muualla maailmassa ihmiset juoksevat toisiaan kohti, ottavat toisistaan jalansijoja ja poukkoilen kohoaa kohti aurinkoa. Niiden hiuksissa säteilee aurinko ja niiden ihot on rypyttömiä. Ne säteilee.

Minä olen valolta suojassa, kuivassa ja viileässä. Aamuaurinko nousee kirjaston katon yli ja katoaa sitten taas. Ei mitään uutta auringon alla.

Tai sitten

voit luottaa arvoihin enemmän kuin arvostelmiin. Huomata kuinka kaikki muutkin laulaa I've been losing my dream over and over, ja luottaa siihen, että asioita voi tehdä ilon eikä pelon vuoksi

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuuluin kerran maailmaan, jossa haisteltiin ihmisiä.

Ihanteet oli verhottu hiljaisuuteen, oli piirretty hämärä hahmo, joka minun täytyy olla. Se hämärä hahmo on kaikin puolin sovinnainen, hohti vähän epätodellisena, ihan kuin se olisi kuvattu sumuisen linssin läpi. Yritän kurottaa, mutta en saa otetta, se on saippuamainen. Se oli pukeutunut valkoisiin vaatteisiin ja käveli sukkasillaan.

Luulin, että suljin silmät siltä. Mutta sillä on nopeat askeleet! Se asteli piiloon aivoihin ja tuli takaisin sitten, kun olin rakentanut uuden kaupungin pään sisään. Nyt se oli pukeutunut mustiin kauniisti laskeutuviin vaatteisiin ja tuoksui villapaidalta. Se nojaili auringonpaisteessa keltaiseen kiviseinään. Sen ääni kantoi, soljui hieman korkeassa F-duurissa. Se nosti kulmakarvoja kauniisti ja lähetti fiksuja sähköposteja.

Päästin sen tyypin luistelemaan pitkin Hämeenpuistoa. Suljin oven ja aurinko paistoi siihen valkoiseen lappuun, johon on tikkukirjaimilla kirjoitettu keskity.

Ja mä mietin että joskus elämässä oli ihan oikeasti niitä ihmisiä, jotka sai kuvittelemaan että itseä pitää vain puntaroida ja kuunnella mikä elämässä on oikein ja olla jatkuvasti varuillaan eikä varmasti vahingossakaan ilmaista itseään olla säädyllinen sentäs. (Johanna Sinisalon Auringon ydin kertoo varmaan mielellään lisää siitä, kuinka ihmisiä sullotaan kaavoihin.) Tällä hetkellä enimmäkseen hyviä.

Mutta tuliko minustakin yksi niistä ihmisistä, jotka hylkää oman itsensä, turvaa vain oman itsensä ja sivuuttaa itsensä jatkuvasti, niin että maailmasta tulee harmaa ja turta niinku Simmelin Suurkaupungissa, ainakin on varaa ostaa ärsykkeitä sillä rahalla kun kaikki muu kadottaa merkityksensä

kukkapelto

minähän olen yksi niistä hyvin hyväosaisista, joilla on varaa tässä maailmassa ajatella muuta kuin omaa pärjäämistään.
Tai ainakin ihan hyvät todennäköisyydet selvitä hengissä, järjissä ja varoissa.

Tuliko minusta sellainen, joka joutuu googlaamaan että muistaa mitä ne arvokkaat asiat oli jotka luetellaan oi kiitos sa luojani armollisessa

mitä varten

mitäpä jos olisi
more like a dance, less like a war?

(ps. viestinnän pääaineilijoista on kuulemma 2% työttömänä.)

lauantai 13. helmikuuta 2016

kymmenen kuvaa ystävyydestä

kiitos vain, että olette olemassa,
ystävys2
ystäv1
ystäv5
ystävyys3
ystävy4
ja onnellista ystävänpäivää
te joilla on kätkevät sydämet, pehmeät äänet, pitkät kädet, syvät silmät
ja kuulevat korvat
korva

lauantai 30. tammikuuta 2016

pärskin duurissa

säihker
Toisinaan väsyttää pukeutua säihkeeseen.
En halua pärskiä niin että hohto ympärillä säilyy, pitää kuplien määrää vakiona ja loikkia pintajännityksen voimalla eteenpäin. Pomppia ja olla ihme.
Minä haluan möyriä pohjalla. Haluan kävellä ilman taivaaseenyltäviä korkoja. Mun ääni venyy keski-c:stä septimin alaspäin muttei kovin korkealle, mä soitan hitaasti toistuvia bassolinjoja koko kehollani, mun silmissä on urkupiste, ne ei oo elävää sinertävää ainetta jonka valo lävistää vaan läpinäkymättömät.
Minun ääneni ei ole poukkoileva vaan matala ja varovainen.
Nautin tasaisista askeleista, kestävyysurheilusta, ranskantunneista ja kuorolaulusta. Shostakovitsin toisesta pianokonsertosta, kissoista jotka pelkää minua ja kerran kuussa ilmaantuvasta lehdestä.
Kaipaan kalliota.
Oon jähmeää magmaa joka muuntuu hitaasti,
jonka otsalohkoa pitää painaa uudestaan ja uudestaan samaan kohtaan että siihen tulee kuoppa
liian nopeat liikkeet väistän
täytyy silittää kärsivällisesti niin etten enää säpsähtele
aikaa lajitella havainnot, intuitiivisesti havaitsee vain seitsemän

i must be explained to over and over

jag vill höra någon säga mig
att imorn blir en bättre dag
det är bara repetition, repetition, repetition jämt

vem kan säga vad det är som gäller

niinkun minua viisaammat sanoo.
Yritän vaan oppia että kaikki on ihan ok.

meitsi
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mutta sitten kun on ollut kotona pitkään eikä muista montako porrasta rappukäytävässä on, ihmiset tuntuu puolijumalaisilta ja sädehtiviltä, ja minä hypin paljain jaloin ympäriinsä ja kerron juttuja sydänsuruista ja nutturoista ja kauneudesta ja musiikista ja herätysliikkeistä ja pettymyksistä ja kuulen huonosti kysymykset jotka haluaisin kuulla ja väärintulkitsen jokaisen kosketuksen
Kai sitä kaipaa riehumista ja rauhaa
ylimielisyyttä ja nöyryyttä
rakkautta ja välinpitämättömyyttä
tunkeilua ja suojautumista
jähmeyttä ja tanssia
katseita ja silmien sulkemista
tuntemattomia ja rakkaita,
koko elämän kirjoa.

Kai sitä haluaa muistaa ensisijaisesti, että kaikki on mahdollista, koko skaala ääniä, korkeat ja matalat,
vapauden.

Päässä taistelee ääniä, mutta voipahan voittaa vallankumouksen joka päivä
riemuita ajatuksenvapaudesta
ja vaieta kaikesta,
mutta hiljainen tyytyminen ja konfliktittomat ihmiset hämmentää iäisesti.

En ollutkaan vielä ihan valaistunut ja hyvä niin.

Vähän yli viikon ajan oon säteillyt euforiasta. Hymyillyt ihmisille koulumatkalla muutenkin kuin sillon kun ne liukastuu, saanut rakkaudentäyteisiä postikortteja ja meinannut haljeta yksinkertaisista sointukuluista.

Hassuu.
Kaikki on aika hyvin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

hopeahapsi

Eräänä sinipunaisena sunnuntaina
vpäää
vikkuna
velina
vkrija
villamaa
villapaita
maassa on rauha.

Letitän palmikon että jokin pitäisi silmiä auki
beach house laulaa että you wide eyed girls you get it right
pyykki tuoksuu piparmintulta ja keitin kaksi kuppia kahvia, kiitos joulupukki mutteripannusta.

Viikon ajan olen halunnut paeta paikalta, olla olematta kenellekään mitään, vajota patjalle johon ruumis uppoaa,
muuttua muodottomaksi,
saada rauhallisen vastauksen katseeseen peilistä ennen kuin astun ihmisten eteen taas.

Kun heräsin tänään, en miettinyt, että onko maailmassa muitakin sävyjä kuin musta ja valkonen tai pelkkä musta. Ympärille kerääntyi sinipunaisia juttuja. Olen tyyni ja uninen.

Lajittelen aikaa. Tulevia kuukausia. Mennyttä vuotta.

Viime vuonna tein kaikkea pientä, kuten
erosin herätysliikkeestä, olin oman alan töissä, sain ajokortin, asuin ensimmäistä kertaa yksin, uin, tulin tädiksi, sairastin kummallisia tauteja, puhuin pitkiä puheluita, kiipesin kolmelle vuorelle, lakkasin pelkäämästä joitakin asioita ja aloin pelätä toisia yhtä absurdeja, kuvasin kahdeksat häät, kävin yhdessätoista maassa, kieltäydyin tanssimasta, tanssin ja kirjoitin enemmän kuin aikoihin

Olin ahdistunut, mutten muista olenko koskaan ollut näin onnellinen.

Kesällä kävellessä parkkipaikalle työkaverini kysyi kuinka vanha olen. Sanoin kaksikymmentäyksi ja hän vastasi voi että sillonhan oli ihan hirveää!

Tavallaan.

Viikon päästä täytän kaksikymmentäkaksi.

Tuntuu että olen ikäloppu ja vastasyntynyt.

Löydän joka aamu päästä harmaita hiuksia ja ihmettelen kuinka silmieni alla olevat rypyt ovat muuttuneet syvemmän sinipunaisiksi.

Samaan aikaan tuntuu, että olen liian nuori tähän maailmaan. Olen vauva, joka on häkkisängyssä mobile yllään. Mobile, jossa on ihmiskaraktäärejä. Yksinkertaistan ihmisiä, ripustan ne pään sisälle pyörimään, että ihmistyyppien toiminta olisi edes jotenkin ennustettavissa.

Voisi alkaa juhlistaa uudestisyntymispäivää. Täytän maaliskuussa yksi.

Aivoni heittävät yhä kärrynpyörän joka kerta kun joku sanoo jotain hyvää. Sekunnissa muutun yläasteikäiseksi. Annan toisten määrittää arvoni, mutta ilman toisia en osaisi kuvitellakaan saavani joitakin muuttujan arvoja, että voin olla minkälainen funktio vain.

En osaa kulkea omin jaloin ja mun ajatukset on mustavalkoisia. Yhä tekee mieli syödä jäätelöä aamupalaksi ja olla vastuuton, olla siivoamatta ja muokkaamatta kuvia ihmisille.

Elän yhteistä murrosikää ystävieni kanssa. Voisin listata sata asiaa joita olen kokeillut viimeisen vuoden aikana ja toiset sata joita en edes jaksa kokeilla. Kesällä hihkuin että miten meidän elämät on näin samanlaiset, miten meidän kasvupyrähdykset tapahtuu samoina öinä ja seuraavana aamuna jalat on erimittaiset

ja samaan aikaan on sellainen olo, että on kokenut ihan tarpeeksi yhteen ihmiselämään; että mun sielu on väsynyt ja ryppyinen, ja olen yllättynyt kun joku löytää mun silmistä vielä lämpöä.

Mutta eniten kai pelottaa, että jossakin olisi aikuisuuden raja, jonka jälkeen valopisteet silmistä sammuu, ja pitää kovettaa itsensä. Haluaisin, että maailmassa voisi olla paljon pehmeämpi, että ei tarvitsisi ikinä alkaa teeskennellä vahvaa ja voimakasta vaan antaa heikkouden lepattaa valtoimenaan sisällä

Heikkous elää minussa urheasti
ja taistelee olemassaolostaan.

Kenties se on koskaan-kokeilematon vaihtoehto,
toinen laji elämää, jonka me olemme tehokkuudessamme
runnoneet syrjään,
herkkä, hellä olemassaolon muoto,
joka itkee meissä.

kuten Eeva Kilpi sanoi.

torstai 14. tammikuuta 2016

berliinipäiväkirjat

Joulukuussa odotin, että hullu vuosi katoaisi jo.

Vuoden viimeisenä päivänä laitoin korviin kultaiset kilisevät korut. Opin mikä on unkariksi käsi ja miksi Berliinissä kannattaa asua. Kuuntelin ihmisiä, kuuntelin pakottettua innostusta, toisten epäilyä, varomattomia kosketuksia, ihmissuhdepyörteitä ja sulavaa cooliutta.

uusivuosi2

Taivas räjähti kahdeksannen kerroksen yllä, se oli verenpunainen ja lähellä. Laidalla lähetettiin lisää valoa ilmaan. Tuntui siltä, että maailma on täynnä ihmeitä ja sellaista, se oli niin laajakin ja täynnä vääriä kieliä puhuvia ihmisiä jotka halailivat ja hymyilivät suupielet alaspäin nykien

juostaan tanssimaan sanoivat

ja minä jäin kiiltävälle kylmälle sohvalle ja hain varpaiden päälle vihreän villatakin.

Yöllä heräsin kahden tunnin välein kirjoittamaan.

En jaksanut mennä eksyksiin juuri kun olin löytänyt itseni. En jaksanut sopeutua taas uuden metsän rytmiin, en jaksanut heilua holtittomasti samassa tahdissa kuin muut. Kelluin. Päässä oli paljon kuvioita, istuuduin katselemaan. Odottelin ystäviä takaisin, mutta lähinnä sen vuoksi, että pääsisin itse pyöräilemään.

Ryytyneenä bussimatkoista ja vähistä yöunista ja miksi jätin villasukat kotiin mutta ohhoh onpa hassua olla näin riemuissaan yksin. Ei ollut ikävä yhtäkään ihmistä. Linnut laulaa, taitaa tulla kevät.

Päivällä kello yhdeltä kaupunki oli harmaa savusta ja lapset keräilivät ilotulitteiden kultaa. Kaikki olivat hiljaa, varovasti, ja olin hyvin onnellinen.

*

Viime vuonna juoksentelin kaikkialle, koska kaikkea pitää kokeilla, kaikkiin puihin kiipeillä. Kun tippuu puusta, oma kuori räksähtää rikki. Ja sit maan päälläkin on hyvä olla.

Puussa täytyy koko ajan pidellä oksista kiinni, ja horisontti huojuu huojuu ja huojuu ja lopulta on pystysuorassa.

uusivuosi

Tuntuu, että kaksi harhakuvaa sulautui yhdeksi värikylläiseksi. Kaikki ei ole vaaleanpunaista eikä jäänsinistä, kaikki hehkuu ja kieltäytyy mustavalkoisuudesta.

Viime vuoden tärkein lause liittyi rajoihin, ja niitä vihdoin on.

Tänä vuonna ajattelin olla pehmeä ja lämmin. Ajattelin harjata hiukset useammin ja väännellä totuutta harvemmin. Tänään kohtasin ihmisen, joka elää rehellisesti, ja hätkähdin siitä että se on hätkähdyttävää.

Onnellista vuotta, ihmiset.