Sivut

lauantai 30. tammikuuta 2016

pärskin duurissa

säihker
Toisinaan väsyttää pukeutua säihkeeseen.
En halua pärskiä niin että hohto ympärillä säilyy, pitää kuplien määrää vakiona ja loikkia pintajännityksen voimalla eteenpäin. Pomppia ja olla ihme.
Minä haluan möyriä pohjalla. Haluan kävellä ilman taivaaseenyltäviä korkoja. Mun ääni venyy keski-c:stä septimin alaspäin muttei kovin korkealle, mä soitan hitaasti toistuvia bassolinjoja koko kehollani, mun silmissä on urkupiste, ne ei oo elävää sinertävää ainetta jonka valo lävistää vaan läpinäkymättömät.
Minun ääneni ei ole poukkoileva vaan matala ja varovainen.
Nautin tasaisista askeleista, kestävyysurheilusta, ranskantunneista ja kuorolaulusta. Shostakovitsin toisesta pianokonsertosta, kissoista jotka pelkää minua ja kerran kuussa ilmaantuvasta lehdestä.
Kaipaan kalliota.
Oon jähmeää magmaa joka muuntuu hitaasti,
jonka otsalohkoa pitää painaa uudestaan ja uudestaan samaan kohtaan että siihen tulee kuoppa
liian nopeat liikkeet väistän
täytyy silittää kärsivällisesti niin etten enää säpsähtele
aikaa lajitella havainnot, intuitiivisesti havaitsee vain seitsemän

i must be explained to over and over

jag vill höra någon säga mig
att imorn blir en bättre dag
det är bara repetition, repetition, repetition jämt

vem kan säga vad det är som gäller

niinkun minua viisaammat sanoo.
Yritän vaan oppia että kaikki on ihan ok.

meitsi
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mutta sitten kun on ollut kotona pitkään eikä muista montako porrasta rappukäytävässä on, ihmiset tuntuu puolijumalaisilta ja sädehtiviltä, ja minä hypin paljain jaloin ympäriinsä ja kerron juttuja sydänsuruista ja nutturoista ja kauneudesta ja musiikista ja herätysliikkeistä ja pettymyksistä ja kuulen huonosti kysymykset jotka haluaisin kuulla ja väärintulkitsen jokaisen kosketuksen
Kai sitä kaipaa riehumista ja rauhaa
ylimielisyyttä ja nöyryyttä
rakkautta ja välinpitämättömyyttä
tunkeilua ja suojautumista
jähmeyttä ja tanssia
katseita ja silmien sulkemista
tuntemattomia ja rakkaita,
koko elämän kirjoa.

Kai sitä haluaa muistaa ensisijaisesti, että kaikki on mahdollista, koko skaala ääniä, korkeat ja matalat,
vapauden.

Päässä taistelee ääniä, mutta voipahan voittaa vallankumouksen joka päivä
riemuita ajatuksenvapaudesta
ja vaieta kaikesta,
mutta hiljainen tyytyminen ja konfliktittomat ihmiset hämmentää iäisesti.

En ollutkaan vielä ihan valaistunut ja hyvä niin.

Vähän yli viikon ajan oon säteillyt euforiasta. Hymyillyt ihmisille koulumatkalla muutenkin kuin sillon kun ne liukastuu, saanut rakkaudentäyteisiä postikortteja ja meinannut haljeta yksinkertaisista sointukuluista.

Hassuu.
Kaikki on aika hyvin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

hopeahapsi

Eräänä sinipunaisena sunnuntaina
vpäää
vikkuna
velina
vkrija
villamaa
villapaita
maassa on rauha.

Letitän palmikon että jokin pitäisi silmiä auki
beach house laulaa että you wide eyed girls you get it right
pyykki tuoksuu piparmintulta ja keitin kaksi kuppia kahvia, kiitos joulupukki mutteripannusta.

Viikon ajan olen halunnut paeta paikalta, olla olematta kenellekään mitään, vajota patjalle johon ruumis uppoaa,
muuttua muodottomaksi,
saada rauhallisen vastauksen katseeseen peilistä ennen kuin astun ihmisten eteen taas.

Kun heräsin tänään, en miettinyt, että onko maailmassa muitakin sävyjä kuin musta ja valkonen tai pelkkä musta. Ympärille kerääntyi sinipunaisia juttuja. Olen tyyni ja uninen.

Lajittelen aikaa. Tulevia kuukausia. Mennyttä vuotta.

Viime vuonna tein kaikkea pientä, kuten
erosin herätysliikkeestä, olin oman alan töissä, sain ajokortin, asuin ensimmäistä kertaa yksin, uin, tulin tädiksi, sairastin kummallisia tauteja, puhuin pitkiä puheluita, kiipesin kolmelle vuorelle, lakkasin pelkäämästä joitakin asioita ja aloin pelätä toisia yhtä absurdeja, kuvasin kahdeksat häät, kävin yhdessätoista maassa, kieltäydyin tanssimasta, tanssin ja kirjoitin enemmän kuin aikoihin

Olin ahdistunut, mutten muista olenko koskaan ollut näin onnellinen.

Kesällä kävellessä parkkipaikalle työkaverini kysyi kuinka vanha olen. Sanoin kaksikymmentäyksi ja hän vastasi voi että sillonhan oli ihan hirveää!

Tavallaan.

Viikon päästä täytän kaksikymmentäkaksi.

Tuntuu että olen ikäloppu ja vastasyntynyt.

Löydän joka aamu päästä harmaita hiuksia ja ihmettelen kuinka silmieni alla olevat rypyt ovat muuttuneet syvemmän sinipunaisiksi.

Samaan aikaan tuntuu, että olen liian nuori tähän maailmaan. Olen vauva, joka on häkkisängyssä mobile yllään. Mobile, jossa on ihmiskaraktäärejä. Yksinkertaistan ihmisiä, ripustan ne pään sisälle pyörimään, että ihmistyyppien toiminta olisi edes jotenkin ennustettavissa.

Voisi alkaa juhlistaa uudestisyntymispäivää. Täytän maaliskuussa yksi.

Aivoni heittävät yhä kärrynpyörän joka kerta kun joku sanoo jotain hyvää. Sekunnissa muutun yläasteikäiseksi. Annan toisten määrittää arvoni, mutta ilman toisia en osaisi kuvitellakaan saavani joitakin muuttujan arvoja, että voin olla minkälainen funktio vain.

En osaa kulkea omin jaloin ja mun ajatukset on mustavalkoisia. Yhä tekee mieli syödä jäätelöä aamupalaksi ja olla vastuuton, olla siivoamatta ja muokkaamatta kuvia ihmisille.

Elän yhteistä murrosikää ystävieni kanssa. Voisin listata sata asiaa joita olen kokeillut viimeisen vuoden aikana ja toiset sata joita en edes jaksa kokeilla. Kesällä hihkuin että miten meidän elämät on näin samanlaiset, miten meidän kasvupyrähdykset tapahtuu samoina öinä ja seuraavana aamuna jalat on erimittaiset

ja samaan aikaan on sellainen olo, että on kokenut ihan tarpeeksi yhteen ihmiselämään; että mun sielu on väsynyt ja ryppyinen, ja olen yllättynyt kun joku löytää mun silmistä vielä lämpöä.

Mutta eniten kai pelottaa, että jossakin olisi aikuisuuden raja, jonka jälkeen valopisteet silmistä sammuu, ja pitää kovettaa itsensä. Haluaisin, että maailmassa voisi olla paljon pehmeämpi, että ei tarvitsisi ikinä alkaa teeskennellä vahvaa ja voimakasta vaan antaa heikkouden lepattaa valtoimenaan sisällä

Heikkous elää minussa urheasti
ja taistelee olemassaolostaan.

Kenties se on koskaan-kokeilematon vaihtoehto,
toinen laji elämää, jonka me olemme tehokkuudessamme
runnoneet syrjään,
herkkä, hellä olemassaolon muoto,
joka itkee meissä.

kuten Eeva Kilpi sanoi.

torstai 14. tammikuuta 2016

berliinipäiväkirjat

Joulukuussa odotin, että hullu vuosi katoaisi jo.

Vuoden viimeisenä päivänä laitoin korviin kultaiset kilisevät korut. Opin mikä on unkariksi käsi ja miksi Berliinissä kannattaa asua. Kuuntelin ihmisiä, kuuntelin pakottettua innostusta, toisten epäilyä, varomattomia kosketuksia, ihmissuhdepyörteitä ja sulavaa cooliutta.

uusivuosi2

Taivas räjähti kahdeksannen kerroksen yllä, se oli verenpunainen ja lähellä. Laidalla lähetettiin lisää valoa ilmaan. Tuntui siltä, että maailma on täynnä ihmeitä ja sellaista, se oli niin laajakin ja täynnä vääriä kieliä puhuvia ihmisiä jotka halailivat ja hymyilivät suupielet alaspäin nykien

juostaan tanssimaan sanoivat

ja minä jäin kiiltävälle kylmälle sohvalle ja hain varpaiden päälle vihreän villatakin.

Yöllä heräsin kahden tunnin välein kirjoittamaan.

En jaksanut mennä eksyksiin juuri kun olin löytänyt itseni. En jaksanut sopeutua taas uuden metsän rytmiin, en jaksanut heilua holtittomasti samassa tahdissa kuin muut. Kelluin. Päässä oli paljon kuvioita, istuuduin katselemaan. Odottelin ystäviä takaisin, mutta lähinnä sen vuoksi, että pääsisin itse pyöräilemään.

Ryytyneenä bussimatkoista ja vähistä yöunista ja miksi jätin villasukat kotiin mutta ohhoh onpa hassua olla näin riemuissaan yksin. Ei ollut ikävä yhtäkään ihmistä. Linnut laulaa, taitaa tulla kevät.

Päivällä kello yhdeltä kaupunki oli harmaa savusta ja lapset keräilivät ilotulitteiden kultaa. Kaikki olivat hiljaa, varovasti, ja olin hyvin onnellinen.

*

Viime vuonna juoksentelin kaikkialle, koska kaikkea pitää kokeilla, kaikkiin puihin kiipeillä. Kun tippuu puusta, oma kuori räksähtää rikki. Ja sit maan päälläkin on hyvä olla.

Puussa täytyy koko ajan pidellä oksista kiinni, ja horisontti huojuu huojuu ja huojuu ja lopulta on pystysuorassa.

uusivuosi

Tuntuu, että kaksi harhakuvaa sulautui yhdeksi värikylläiseksi. Kaikki ei ole vaaleanpunaista eikä jäänsinistä, kaikki hehkuu ja kieltäytyy mustavalkoisuudesta.

Viime vuoden tärkein lause liittyi rajoihin, ja niitä vihdoin on.

Tänä vuonna ajattelin olla pehmeä ja lämmin. Ajattelin harjata hiukset useammin ja väännellä totuutta harvemmin. Tänään kohtasin ihmisen, joka elää rehellisesti, ja hätkähdin siitä että se on hätkähdyttävää.

Onnellista vuotta, ihmiset.