Sivut

torstai 3. maaliskuuta 2016

hahmolakeja

Puntaroin itseäni ihan liikaa.

Etten valu rajan yli, mittaan etten ole liian armoton enkä kuuntele liikaa muita enkä itseäni enkä liian rajaton enkä liian rajoittunut enkä liian hallitsematon enkä hallitseva

kiipeily

Laskelmoin jokaisen teon, punnitsen ylittääkö kullan määrä mullan.

Puntari on tarkka.

Se kertoo, saako tällä määrällä ihmisyyttä ostettua kunnollisen elämän. Puntaroin montako viipaletta tästä sielusta saa silvottua ennen ku se lakkaa kokonaan, että onko mussa edes sitä outoa ainesosaa joka luovan alan työntekijällä pitää olla, lohikäärmeen sydäntä varmaan tai ainakin ääretöntä itseluottamusta, joka ei puntareissa näy

ja päässä välähtää kuva.

Kuvassa minä kävelen ympyrää pölynvärisellä lattialla, syön sokeria ja ihailen internetissä muiden hienoja elämiä. Mun kämpän seinät paksuuntuu. Minua kuuluu hävetä. Olen niitä, jotka eivät koskaan kasvattaneet tarpeeksi paksua nahkaa joka kestää vihaiset katseet ja epävarmuuden. Se nahka kasvoi minun ulkopuolelleni, asuntoni ympärille. Täällä minä olen vapaa, täällä häkissäni, mutta ihmisiin en yllä.

Muualla maailmassa ihmiset juoksevat toisiaan kohti, ottavat toisistaan jalansijoja ja poukkoilen kohoaa kohti aurinkoa. Niiden hiuksissa säteilee aurinko ja niiden ihot on rypyttömiä. Ne säteilee.

Minä olen valolta suojassa, kuivassa ja viileässä. Aamuaurinko nousee kirjaston katon yli ja katoaa sitten taas. Ei mitään uutta auringon alla.

Tai sitten

voit luottaa arvoihin enemmän kuin arvostelmiin. Huomata kuinka kaikki muutkin laulaa I've been losing my dream over and over, ja luottaa siihen, että asioita voi tehdä ilon eikä pelon vuoksi

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuuluin kerran maailmaan, jossa haisteltiin ihmisiä.

Ihanteet oli verhottu hiljaisuuteen, oli piirretty hämärä hahmo, joka minun täytyy olla. Se hämärä hahmo on kaikin puolin sovinnainen, hohti vähän epätodellisena, ihan kuin se olisi kuvattu sumuisen linssin läpi. Yritän kurottaa, mutta en saa otetta, se on saippuamainen. Se oli pukeutunut valkoisiin vaatteisiin ja käveli sukkasillaan.

Luulin, että suljin silmät siltä. Mutta sillä on nopeat askeleet! Se asteli piiloon aivoihin ja tuli takaisin sitten, kun olin rakentanut uuden kaupungin pään sisään. Nyt se oli pukeutunut mustiin kauniisti laskeutuviin vaatteisiin ja tuoksui villapaidalta. Se nojaili auringonpaisteessa keltaiseen kiviseinään. Sen ääni kantoi, soljui hieman korkeassa F-duurissa. Se nosti kulmakarvoja kauniisti ja lähetti fiksuja sähköposteja.

Päästin sen tyypin luistelemaan pitkin Hämeenpuistoa. Suljin oven ja aurinko paistoi siihen valkoiseen lappuun, johon on tikkukirjaimilla kirjoitettu keskity.

Ja mä mietin että joskus elämässä oli ihan oikeasti niitä ihmisiä, jotka sai kuvittelemaan että itseä pitää vain puntaroida ja kuunnella mikä elämässä on oikein ja olla jatkuvasti varuillaan eikä varmasti vahingossakaan ilmaista itseään olla säädyllinen sentäs. (Johanna Sinisalon Auringon ydin kertoo varmaan mielellään lisää siitä, kuinka ihmisiä sullotaan kaavoihin.) Tällä hetkellä enimmäkseen hyviä.

Mutta tuliko minustakin yksi niistä ihmisistä, jotka hylkää oman itsensä, turvaa vain oman itsensä ja sivuuttaa itsensä jatkuvasti, niin että maailmasta tulee harmaa ja turta niinku Simmelin Suurkaupungissa, ainakin on varaa ostaa ärsykkeitä sillä rahalla kun kaikki muu kadottaa merkityksensä

kukkapelto

minähän olen yksi niistä hyvin hyväosaisista, joilla on varaa tässä maailmassa ajatella muuta kuin omaa pärjäämistään.
Tai ainakin ihan hyvät todennäköisyydet selvitä hengissä, järjissä ja varoissa.

Tuliko minusta sellainen, joka joutuu googlaamaan että muistaa mitä ne arvokkaat asiat oli jotka luetellaan oi kiitos sa luojani armollisessa

mitä varten

mitäpä jos olisi
more like a dance, less like a war?

(ps. viestinnän pääaineilijoista on kuulemma 2% työttömänä.)