Sivut

maanantai 10. lokakuuta 2016

nuuskamuikkussyksy

Tämä syksy on ollut rauhallisempi kuin vuosiin. Olen huomioinut ja tuntenut, kävellyt ja uneksinut.
Kun syyskuu alkoi, pelkäsin, että en saa niskastani kiinni enkä tehtyä mitään, kun pakollisia päivämääriä ei ole. Niin ei käynyt. Ehkä ihminen ei ole niin aikatauluista ja säntillisistä pakotteista riippuvainen kuin puhutaan, tai sitten olen tehnyt asioita päivittäin sen takia, että ajanjakso ei ole ikuinen vaan se kestää kaksi kuukautta ja kaksitoista päivää. Työttömän elämän toisena päivänä ostin lentolipun.
Tästä syksystä olen äärettömän kiitollinen. Olen tehnyt paljon töitä, opiskellut vähän ja ennen kaikkea elänyt hyvin sopivasti. Opetellut, kuinka usein jaksan tavata ihmisiä ja tavannut juuri sen verran. Opetellut, monelta haluan lähteä aamuisin kirjastoon, missä ympäristössä on tarpeeksi hälinää ja minkä pyöräilyreitin lävitse uudestisyntyy.
Vaikka syksy on ollut rauhallinen, koko ajan takaraivossa on jyskyttänyt tieto lähtemisestä ja iskut on lyöneet useammin ja useammin, lokakuussa en melkein ole ehtinyt hengittää. Koko ajan tulee ajatelleeksi kaikkea, mitä tulee kaipaamaan. Lukemattomia kertoja olen havahtunut ystävien ja perheenjäsenien keskeltä, että miksi ihmeessä mä olen lähdössä maailman toiselle puolelle, kun täällä on niin paljon rakastettavia asioita. Mitä ihmettä mä teen jouluna, miksi en ole täällä kuuntelemassa kun veljentytär opettelee puhumaan, miksi haluan jäädä pois kuorosta ja koulusta ja kissakasoista ja kaikista hyvistä ympäristöistä, joita mulla on?
kotona_1
Olen takertunut tuttuihin asioihin yltäkylläisyyteen saakka. En jaksa hävetä sitä, kuinka mukavuudenhaluisesti teen jokaisen päätöksen näinä kuukausina. Kuljen päivittäin samalla bussilla kuin viisitoista vuotta sitten ekaluokkalaisena ja höpöttelen kissalle aamupalalla. Törmäilen yliopiston ruokalassa yläasteaikaisiin tuttuihin. Tiedän mistä saan kahvin kymmenen senttiä halvemmalla ja nautin suuremmoisesti siitä, että tiedän mihin päähän junassa kannattaa kävellä säästääkseen aikaa. Kuljen kotipolkua pimeällä ja ihmettelen, miten jonkun polun jokaisen kuhmuran voi tuntea niin perusteellisesti, että mitään syytä pelätä pimeää ei ole, sillä pahoinpitelijät eivät kuitenkaan pysyisi perässä.
kotona
Käyn päästämässä kissan sisään parvekkeella, siellä on jo kylmä. Välillä on sumuisia aamuja ja välillä räjähtävä ruska. Puiden välissä kulkee kotipolku, ja silloin ajattelen, että pian minä kävelen tuosta laaksosta kauas pois. Minulla ei ole huuliharppua mutta uusi punainen muistikirja ja teräväpiirtoinen kamera. Ja keväällä tulen takaisin.
Miksikö lähden? Päällimmäisiä syitä on kaksi: haluan oppia puhumaan englantia ja haluan uusia ajatuksia.
Kuulemiin!

4 kommenttia:

  1. Hei Usva, tykkään siitä miten kirjotat asioista. Kuvista myös. Minne sä menet niin pitkäksi aikaa?

    VastaaPoista
  2. Hei Usva, ihanan levollinen kirjoitus, jotenki sun syksy vaikuttaa tosi kauniilta. Tykkään tuosta kissasta, tullee siitä joku impressio mieleen (kertasin just pari päivää sitten manet ja monet -juttuja, liekö sen peruja. (Varmaan kirjotin väärin tuon manetjamonetjutun mutta ihan sama ei ne tunne meitä.)) punaisesta muistikirjasta tulee mieleen rita luodiko. Mutta luodikon terävä katse on semmone joka saa ihmisen nauraen mutta tosissaan ajattelemaan "haaste vastaanotettu", ja sitä myötä tekemään parhaansa ja enemmänki.. epämääräistä jotakin. Elämä on hassua. Paljon hyvää sinne mihin ikinä meetkin.

    VastaaPoista
  3. Ei, älä kuuntele muita! Silloin, kun kaikki on vielä hyvin, on paras aika lähteä. Ja aina ku on mahis lähteä, ni lähe! Lähtemistä ei tuu katuu ikinä. ikinä! Varsinkaa, jos sanoo rakkaille ennen lähtöä "mä rakastan sua". Sit voi lähteä kevyesti ja nauttia lähdöstä.

    VastaaPoista
  4. Kiitos ihanat kommenteista !!! <3

    VastaaPoista