Sivut

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

oodi materialismille

Oon ajatellut jostain syystä paljon tavaroita.

Lokakuussa pakkasin reppuun ja kangaskassiin kaiken, mitä tarvitsen elääkseeni puoli vuotta. Mukanani on yli sata esinettä, joista kaikista olen suunnattoman onnellinen.

asia2

Muutama vuotta sitten ostin usein uusia asioita. Ostin mielikuvia itsestäni graafisena suunnittelijana ja enkelikiharaisena yliopisto-opiskelijana, ostin uusia polyesterpaitoja ja sinisiä sukkahousuja. Mielikuvat kestivät kolmesta päivästä kuukauteen, ja viimeistään kahdenkymmenen kahdeksan päivän kuluttua oli riennettävä virkistymään UFFin värikkäiden hyllyjen väriin. Sitten tuli vuosi, jona päätin olla ostamatta mitään, vuosi, jona unohdin päätöksen mutta jona huomasin, että en minä uusia vaatteita kaipaa. Tuli kesät, joina muutin pohjoiseen junalla ja syksyt, joina asuin Pelastusarmeijan vieressä ja vein kaikki vääränkokoiset vaatteet suuriin metallikontteihin. Kai muutos suhteessa tavaroihin on käynyt vaivihkaa; samalla kun muutenkin on kirkastanut kaiken kuonan keskeltä mikä tässä elämässä oikein on olennaista ja mikä taas on turhaa kärpästen surinaa korvissa.

asia4

Mitä vähemmän olen käyttänyt rahaa uusien asioiden ostamiseen, sitä materialistisempi minusta on kai tullut. Ympäröin itseni esineillä, joilla on todella väliä. Rakastan isän vanhaa keltaista villapaitaa, rakastan punaisia kumisaappaita jotka sain hoitolasten äidiltä kesällä 2012 ja Espoontorin Fidalla vietettynä kesänä ostettua hopeanhohtoista uimapukua. Oon iloinen joka ikinen kerta kun rahtaan tietokoneeni sitruunakuosisessa kotelossa yliopistolle ja lumoutunut joka kerta kun kaivan kolikoita planeettakuosisesta kukkarostani, siitä joka muistuttaa joululomasta Tukholmassa ja Haruki Murakamin luomasta toivosta.

asioita1

Minulla on päällä kymmenen vuotta vanha anorakki, jonka äiti osti silloin kun se näytti päälläni valtavalta teltalta, mutta nyt se on juuri sopiva suojaamaan vaaleanpunaisilta tuulilta satamassa iltayönä. Valkoisen liehuvan paidan sain Vaasankadun kirpputorilta ilmaiseksi, sen toisessa hihassa on huulipunaa mutta yleensä luotan siihen etteivät ihmiset katsele olkapäitäni. Kengänpohjissa on viiksekkäiden miesten kuvia, ostin ne Melbournesta viidellä dollarilla kun unohdin että Uudessa-Seelannissa on kesä. Siniset farkut ostin eräänä sunnuntaina kun olin tanssinut liian matalissa housuissa koko yön ja kaikki tuntui siitä huolimatta taas mahdolliselta. Mun kultaiset korvakorut on ensimmäiset jotka uskalsin koskaan vaihtaa harjoituskorvakorujen jälkeen; se oli myös sunnuntai ja musta tuntui apealta ja mun käskettiin katsoa Fresh Meatin kolmas tuotantokausi että aivot pääsisivät joululomalle.

asia666

Nämä tavarat hengittää, eikä ne ole korvattavissa. Kaiken massatuotannon keskellä tuntuu olennaiselta antaa esineille ikä ja tarina, hankkia ympärille esineitä, jotka on kulkeneet pitkän matkan tänne, joita ei ole ostettu vain täydentämään trendikästä asukokonaisuutta tai nostattamaan säihkettä silmiin uudenvuodenyönä. Nämä tavarat kestävät, ne on kudottu pitkäjänteisesti kymmeniä vuosia sitten, ja ne kutittavat ihoa juuri sopivasti eivätkä ole epäluonnollisen sileitä.

asia555

Kaikkein pelottavinta olisi esineiden historiattomuus, se, että esineet olisivat vain kloonattuja designhelmiä, joita voisi alituisesti poimia uuden edellisen saatua kolhun kiiltävänvalkoiseen pintaan. Ajatus massatuotannosta tuntuu tyhjältä ja kontrolloidulta; eikö ihmisiä pelota merkityksien katoaminen ja hengettömyys? Minä hengitän parhaiten silloin, kun olen verhottu asioihin, jotka tunnen hyvin, joiden väri on kulunut sointuvaksi mun silmien kanssa, asioihin, joiden kanssa olen käynyt lukemattomia kertoja iltauinneilla ja pyöräretkillä niin että tiedän minkä verran ne lämmittää ja rullautuu ylös vartalolla.

Täällä erityisesti tuntuu merkittävältä kantaa mukana esineitä, joilla on mulle väliä: kun muuten kaikki tuntemattomuus vihloo päätä, on merkittävää, että voi kääriytyä villahuiviin, jonka ostin Istanbulissa basaarista silloin kun mun riemunkirjavissa aivoissa ei ollut tilaa ajatella sotaa tai kärsimystä.

Toisaalta täällä en todellakaan näytä siltä miltä haluaisin näyttää; mulla on ikävä mun 70-luvulla ommeltua sadetakkia ja vaaleansinisiä farkkuja jotka ostin UFFin euron päiviltä samana päivänä kun meillä oli ensimmäinen Ellington-konsertti. Täällä ei voi edes käyttää mekkoja koska sää on niin arvaamaton ja koska koskaan ei tiedä milloin joutuu kiipeämään aidan yli päästäkseen merelle.

Mutta se on ihanaa. Olen aina ollut tiukkojen roolien ystävä ja opetellut mielelläni, millaisiin kategorioihin sitä maailmassa voikaan ahtautua. Vuosi sitten kirjoitin hämmentävyydestä, joka syntyy, kun ei voi luottaa kaikkien noudattavan saman kultakaupungin lakeja. Täällä tilanne on kai eskaloitunut; ei voi luottaa minkään ulkoisen seikan pelastavan itseään, vaan pitää vain keskittyä katsomaan kasvoista kasvoihin kun ulkokuoret eivät kimalla. Tietenkin mulla on helpompaa kuin monilla muilla, koska oon kotoisin eksoottisesta Suomesta ja opiskelen eksoottista kuvajournalismia ja mulla on pörheä tukka ja outo tapa hymistä. Mutta yleisesti ottaen ihmiset joutuu kohtaamaan aika puhtaasti, olettamatta.

Eräänä päivänä istuin yläkerran aulan sohvalla ja kohtasin alaskalaisen, jolla oli harmaat surffausshortsit ja keltainen t-paita. Nauroin seitsemän tuntia ja tuntui vähintäänkin pieneltä reiältä kielimuurissa, kun minun sanottiin olevan sairaan hauska, tuolla omituisella kepeällä kielellä. Jälkeenpäin selasin kyseisen henkilön Facebook-profiilia ja huomasin, että meillä ei ole varmaan yhtäkään yhteistä niin sanottua kiinnostuksen kohdetta, ei yhtään samanväristä kauluspaitaa eikä yhtään samanlaista aamiaiskulhoa. Mutta ei kai kommunikaatio sellaisesta välitä, se välittää siitä että jollakin on puhdas tapa katsoa silmiin ja jollekulle tuntuu hauskalta asettaa aitoja joilla keikkua. Se tuntuu terveelliseltä.

***

En edelleenkään tiedä, mikä on eettisin ja ekologisin tapa kuluttaa, mutta itselleni on ainakin tuntunut terveeltä minimoida kulutustilanteet ja elellä rakastamieni tavaroiden keskellä. Maailma ei kestä sitä, että uusia vaatteita tuotetaan, eikä ne kirjo monen ihmisen aivojakaan kauniimmiksi. Toki minustakin edelleen joskus tuntuu vain siltä, että haluan näyttää kauniilta enkä olla järkevä ja menen ostamaan kaupasta ripsiväriä, joka sisältää kaikkia maailman muovityyppejä ja jonka hinnalla olisi ostanut kolme illallista. Mutta ehkä enemmän väliä on tasapainolla, sillä, että tällaiset mielenliikkeet on ääripäitä nykyään.

asia3

Ehkä ensi kerralla kerron myös ihmisistä.

(Kuulostan varmaan KonMari-valaistuneelta vaikken tietääkseni siitä mitään ammentanut)

maanantai 19. joulukuuta 2016

tuiverruksesta

Hei,

ja terveisiä Wellingtonista, tuulisimmasta kaupungista jossa olen koskaan käynyt.

Kaksi kuukautta sitten saavuin Australiaan seitsemältä aamulla. Valo oli jo silloin hyvin kirkas. Lattea ja eloton. Palmut olivat järjestyksessä ja kaikki oli todella hyvin ja todella tyhjää.

Uudessa-Seelannissa valo taas on ihan arvaamatonta.

tuiver_2
tuiver_5

Sen tarkoitus on kai muistuttaa villeille ja naiiveille matkailijoille, että kaikki on mahdollista. Yöllä tähtitaivaat ovat kirkkaampia kuin kotona ja loputtoman järven sininen valo polttaa selän kivuliaaksi. Löysin Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan, jossa luki, että ihmiset ovat oikeastaan tähtipölystä tehtyjä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että tosiaan, kaikki ympärillä säihkyy ja säihkyy vain, ontuvalla aksentilla puhuvan ranskalaispojan silmät, pölyisen hostellin kirkkaat ikkunat ja minä tuolla peilissä. Sidoin nutturan ja muistin mitä mietin kerran Italiassa kauniista niskoista ja kiertoradoista, ja mietin, onko maailma muka joskus tuntunut lohduttomalta.

tuiver_1
tuiver_4
tuiver_6

Wellingtonissa olin eksyksissä hetken ja pakenin kirjastoon, sillä niissä valo on useimmiten tasaista. En puhunut tuntemattomille, ne alkoivat tuntua latteilta ja teennäisiltä. Sitten yhtäkkiä eräänä lauantaina olin Victoriavuoren laella ja alla liekehti paljon enemmän taloja ja levottomia ihmisiä kuin maan tasalta tajusi.

Sitä voi nähdä itsensä ja toisensa niin monessa valossa. Sen takia täällä on niin hyvä olla. Joka toinen sekunti mikään ei ole mahdollista ja sitten taas näen idyllisen työpaikkailmoituksen ja saan yösijan taekwondosalin yläkerrasta. Kirjasto on valaistu spiraalein ja salsaklubi neonvärisellä diskopallolla. Skippaan surffaustreffit, koska oikeastaan halusin vain kuulla pyynnön. Mietin, että ihmisessä, joka sanoo Jens Lekmanin puhaltavan elämään värejä, ei kyllä voi olla kovin paljoa pahaa.

Kuvitteellisten rakkaussuhteiden lisäsi parhaita ystäviäni ovat muistiinpanovihko ja elektroninen kirja, jolle voi ladata Riku Korhosta ja Jane Austenia ja Tommi Kinnusta ja Lena Dunhamia. Tasmaniassa hengasin Lenan kanssa, ja hän totesi että yliopistoaikana oli

Kuumeista tarvetta paljastaa kuka ihan oikeasti on, ennen kaikkea itselleen.

Tuntuu ihan tyhmältä. Kaksi kuukautta olen ajatellut suunnattoman paljon itseäni, omia taipumuksiani ja traumojani, aamuvirkkuutta ja introverttiyttä, kukoistamista ja rakastumista. Olen kirjoittanut kirjeitä etäisille ystäville ja elämän pelastaneille muusikoille, ja jättänyt ne lähettämättä, koska en usko, että posti voisi oikeasti ylettyä valtamerien ja sotatantereiden yli.

Mutta toisaalta itseeni tutustuminen on todellakin tärkeintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Minusta ei ole kerrassaan mitään hyötyä ystäville tai yhteiskunnalle, jos en itse voi hyvin. Minä muutun Klonkuksi ja minun aivoni muuttuvat puuroksi, jos yritän jatkuvasti pakottaa itseni vääriin rytmeihin, sellaisten ihmisten ja ympäristöjen keskiöön, jotka lamaannuttavat minut toimintakyvyttömäksi.

Sen vuoksi tuntuu ihmeelliseltä, että olen löytänyt täältä itseni säkenöivänä, olen löytänyt asioita joiden vuoksi aamulla herääminen tuntuu ihan mielettömän innostavalta ja hykerryttävältä. Täältä vieraan kielen keskeltä, oudon välittömästä sosiaalisesta kulttuurista, yksin.

Olen tehnyt listoja asioista, joita pitää tehdä silloin, kun maailma romahtaa niskaan, ja soittolistoja, jotka muistuttavat talviaamuista Tampereella ja junamatkoista Jyväskylään. Olen opetellut muistamaan ne ihmiset Suomessa, jotka vilpittömästi uskoo minuun ja minun kykeneväisyyteeni. (Tiedättekö kun on sellaisia sielunsiskoja, joiden silmissä on helppo nähdä itsensä ihan tavattoman hyvänä ihmisenä, eikä sillä useimmiten ole mitään tekemistä itseni kanssa, vaan ihan vain näiden siskojen hyväsydämisyyden.)

Mutta kaikkein parasta on oikeastaan se, että vaikka on maailman toisella puolella yksin ilman yhtäkään tuttavaa, kaikesta selviää. Samaa sumua täällä on, samaa epätoivoa ja nälkää ja yksinäisyyttä ja pelkoa ja ylikuormitusta. Mutta ei se täällä murskaa yhtään enempää kuin kotonakaan. Elämä jatkuu, hostellin yläsängyssä tyttö soittaa ukuleleläksyt iltasaduksi ja seuraavaksi portaikossa kutsutaan kalastamaan yöllä.

***

On oksettanut sosiaalinen media, on oksettanut menestymispyrkimykset. Tällä hetkellä elämässä keskeisimmältä tuntuu löytää yhteys toisiin ihmisiin, huomata kuinka samaa me kaikki olemmekaan, ja kiillottaessa omaa patsasta ei jää hirveästi aikaa katsella toisia huolellisesti silmiin. Sosiaalinen media suosii nopeasti läpi meneviä viestejä ja helposti ymmärrettävää kauneutta. Väsyttää sävyjen katoaminen julkisesta keskustelusta. Olen kaivannut ikiaikaisuutta, suurempiin kokonaisuuksiin keskittymistä ja maailmaa jossa kauneutta ei mitata trendikkyydellä.

tuiver_7
tuiver_8

Olen alkanut miettiä, mitä väliä asioilla on, ajatella lyhytnäköisemmin. En usko, että lopulta tekee kovin hyvää suunnitella elämää kymmenen vuoden päähän, luhistua saavuttamattomissa lymyävien täydellisten unelmien alle. Sillä täydellistä on lopulta kaikki: nukkuvien ihmisten ääni, aurinkotuulet, silkkimakuupussin pehmeys ja uimataito. Niitä ei voi kukaan minulta riistää.

tuiver_3

Ylipäätään julkisuus ja suosio valuuttana ahdistaa. Olen miettinyt, mitä ihmiselle tekee aika, jossa ei olla koskaan yksin. Kun tulin tänne, tuntuu, että olin pitkästä aikaa ihan yksin, ja se tuntuu kokonaisvaltaisen terveelliseltä. En ole aina valmiustilassa ja odota hermostuneena minuun kohdistuneita suosionosoituksia. Tavallaan tuntuu etuoikeudelta, että elämäni ei ole riippuvainen siitä, miten esiinnyn sosiaalisessa mediassa. Saan olla kuukausia hiljaa jos haluan. Kirjoittaminen on toisinaan ainoa keino löytää yhteys ihmisiin, ja se yhteys puolestaan on yksi arvokkaimmista asioista joita tiedän, asia jota en suostu myymään.

tuiver_9

Tämänkin olisi varmasti voinut kirjoittaa tehokkaammin ja koneystävällisemmin (terveisiä vain Mikael Jungnerille, minä rakastan suomen kielen rönsyjä ja kummallisuuksia ja vivahteita hyvin paljon).

Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen, tuntuu että musiikki osuu lujaa sydämeen ja on helppo muistaa, että kielimuurilla voi selittää kaikki väärinymmärrykset ja tärkein kommunikaatio lopulta tapahtuu silmillä.

Mitä te olette ajatelleet?