Sivut

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

oodi materialismille

Oon ajatellut jostain syystä paljon tavaroita.

Lokakuussa pakkasin reppuun ja kangaskassiin kaiken, mitä tarvitsen elääkseeni puoli vuotta. Mukanani on yli sata esinettä, joista kaikista olen suunnattoman onnellinen.

asia2

Muutama vuotta sitten ostin usein uusia asioita. Ostin mielikuvia itsestäni graafisena suunnittelijana ja enkelikiharaisena yliopisto-opiskelijana, ostin uusia polyesterpaitoja ja sinisiä sukkahousuja. Mielikuvat kestivät kolmesta päivästä kuukauteen, ja viimeistään kahdenkymmenen kahdeksan päivän kuluttua oli riennettävä virkistymään UFFin värikkäiden hyllyjen väriin. Sitten tuli vuosi, jona päätin olla ostamatta mitään, vuosi, jona unohdin päätöksen mutta jona huomasin, että en minä uusia vaatteita kaipaa. Tuli kesät, joina muutin pohjoiseen junalla ja syksyt, joina asuin Pelastusarmeijan vieressä ja vein kaikki vääränkokoiset vaatteet suuriin metallikontteihin. Kai muutos suhteessa tavaroihin on käynyt vaivihkaa; samalla kun muutenkin on kirkastanut kaiken kuonan keskeltä mikä tässä elämässä oikein on olennaista ja mikä taas on turhaa kärpästen surinaa korvissa.

asia4

Mitä vähemmän olen käyttänyt rahaa uusien asioiden ostamiseen, sitä materialistisempi minusta on kai tullut. Ympäröin itseni esineillä, joilla on todella väliä. Rakastan isän vanhaa keltaista villapaitaa, rakastan punaisia kumisaappaita jotka sain hoitolasten äidiltä kesällä 2012 ja Espoontorin Fidalla vietettynä kesänä ostettua hopeanhohtoista uimapukua. Oon iloinen joka ikinen kerta kun rahtaan tietokoneeni sitruunakuosisessa kotelossa yliopistolle ja lumoutunut joka kerta kun kaivan kolikoita planeettakuosisesta kukkarostani, siitä joka muistuttaa joululomasta Tukholmassa ja Haruki Murakamin luomasta toivosta.

asioita1

Minulla on päällä kymmenen vuotta vanha anorakki, jonka äiti osti silloin kun se näytti päälläni valtavalta teltalta, mutta nyt se on juuri sopiva suojaamaan vaaleanpunaisilta tuulilta satamassa iltayönä. Valkoisen liehuvan paidan sain Vaasankadun kirpputorilta ilmaiseksi, sen toisessa hihassa on huulipunaa mutta yleensä luotan siihen etteivät ihmiset katsele olkapäitäni. Kengänpohjissa on viiksekkäiden miesten kuvia, ostin ne Melbournesta viidellä dollarilla kun unohdin että Uudessa-Seelannissa on kesä. Siniset farkut ostin eräänä sunnuntaina kun olin tanssinut liian matalissa housuissa koko yön ja kaikki tuntui siitä huolimatta taas mahdolliselta. Mun kultaiset korvakorut on ensimmäiset jotka uskalsin koskaan vaihtaa harjoituskorvakorujen jälkeen; se oli myös sunnuntai ja musta tuntui apealta ja mun käskettiin katsoa Fresh Meatin kolmas tuotantokausi että aivot pääsisivät joululomalle.

asia666

Nämä tavarat hengittää, eikä ne ole korvattavissa. Kaiken massatuotannon keskellä tuntuu olennaiselta antaa esineille ikä ja tarina, hankkia ympärille esineitä, jotka on kulkeneet pitkän matkan tänne, joita ei ole ostettu vain täydentämään trendikästä asukokonaisuutta tai nostattamaan säihkettä silmiin uudenvuodenyönä. Nämä tavarat kestävät, ne on kudottu pitkäjänteisesti kymmeniä vuosia sitten, ja ne kutittavat ihoa juuri sopivasti eivätkä ole epäluonnollisen sileitä.

asia555

Kaikkein pelottavinta olisi esineiden historiattomuus, se, että esineet olisivat vain kloonattuja designhelmiä, joita voisi alituisesti poimia uuden edellisen saatua kolhun kiiltävänvalkoiseen pintaan. Ajatus massatuotannosta tuntuu tyhjältä ja kontrolloidulta; eikö ihmisiä pelota merkityksien katoaminen ja hengettömyys? Minä hengitän parhaiten silloin, kun olen verhottu asioihin, jotka tunnen hyvin, joiden väri on kulunut sointuvaksi mun silmien kanssa, asioihin, joiden kanssa olen käynyt lukemattomia kertoja iltauinneilla ja pyöräretkillä niin että tiedän minkä verran ne lämmittää ja rullautuu ylös vartalolla.

Täällä erityisesti tuntuu merkittävältä kantaa mukana esineitä, joilla on mulle väliä: kun muuten kaikki tuntemattomuus vihloo päätä, on merkittävää, että voi kääriytyä villahuiviin, jonka ostin Istanbulissa basaarista silloin kun mun riemunkirjavissa aivoissa ei ollut tilaa ajatella sotaa tai kärsimystä.

Toisaalta täällä en todellakaan näytä siltä miltä haluaisin näyttää; mulla on ikävä mun 70-luvulla ommeltua sadetakkia ja vaaleansinisiä farkkuja jotka ostin UFFin euron päiviltä samana päivänä kun meillä oli ensimmäinen Ellington-konsertti. Täällä ei voi edes käyttää mekkoja koska sää on niin arvaamaton ja koska koskaan ei tiedä milloin joutuu kiipeämään aidan yli päästäkseen merelle.

Mutta se on ihanaa. Olen aina ollut tiukkojen roolien ystävä ja opetellut mielelläni, millaisiin kategorioihin sitä maailmassa voikaan ahtautua. Vuosi sitten kirjoitin hämmentävyydestä, joka syntyy, kun ei voi luottaa kaikkien noudattavan saman kultakaupungin lakeja. Täällä tilanne on kai eskaloitunut; ei voi luottaa minkään ulkoisen seikan pelastavan itseään, vaan pitää vain keskittyä katsomaan kasvoista kasvoihin kun ulkokuoret eivät kimalla. Tietenkin mulla on helpompaa kuin monilla muilla, koska oon kotoisin eksoottisesta Suomesta ja opiskelen eksoottista kuvajournalismia ja mulla on pörheä tukka ja outo tapa hymistä. Mutta yleisesti ottaen ihmiset joutuu kohtaamaan aika puhtaasti, olettamatta.

Eräänä päivänä istuin yläkerran aulan sohvalla ja kohtasin alaskalaisen, jolla oli harmaat surffausshortsit ja keltainen t-paita. Nauroin seitsemän tuntia ja tuntui vähintäänkin pieneltä reiältä kielimuurissa, kun minun sanottiin olevan sairaan hauska, tuolla omituisella kepeällä kielellä. Jälkeenpäin selasin kyseisen henkilön Facebook-profiilia ja huomasin, että meillä ei ole varmaan yhtäkään yhteistä niin sanottua kiinnostuksen kohdetta, ei yhtään samanväristä kauluspaitaa eikä yhtään samanlaista aamiaiskulhoa. Mutta ei kai kommunikaatio sellaisesta välitä, se välittää siitä että jollakin on puhdas tapa katsoa silmiin ja jollekulle tuntuu hauskalta asettaa aitoja joilla keikkua. Se tuntuu terveelliseltä.

***

En edelleenkään tiedä, mikä on eettisin ja ekologisin tapa kuluttaa, mutta itselleni on ainakin tuntunut terveeltä minimoida kulutustilanteet ja elellä rakastamieni tavaroiden keskellä. Maailma ei kestä sitä, että uusia vaatteita tuotetaan, eikä ne kirjo monen ihmisen aivojakaan kauniimmiksi. Toki minustakin edelleen joskus tuntuu vain siltä, että haluan näyttää kauniilta enkä olla järkevä ja menen ostamaan kaupasta ripsiväriä, joka sisältää kaikkia maailman muovityyppejä ja jonka hinnalla olisi ostanut kolme illallista. Mutta ehkä enemmän väliä on tasapainolla, sillä, että tällaiset mielenliikkeet on ääripäitä nykyään.

asia3

Ehkä ensi kerralla kerron myös ihmisistä.

(Kuulostan varmaan KonMari-valaistuneelta vaikken tietääkseni siitä mitään ammentanut)

2 kommenttia:

  1. Sielunsisko<3 En millään haluais taas varastaa sun ajatuksia, mutta oon ajatellu ihan samoja asioita monesti! :D Sulla on ihan oma kaunis ja rehellinen tapasi kertoa asioista, joita mun on joskus vaikee sanallistaa. Mutta joo, varsinkin reissussa kulutuksen järjettömyys jotenki korostuu, kun oppii olemaan superkiitollinen siitä että leivän päälle saa joskus voita. Sit ku tulee Suomeen tulee helposti ähky, et miks mulla on näin paljon tavaroita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Eve, ihanaa että jaat ajatuksia!! <3 Varmaan tässä joo kaikki käytännön resurssitkin pakottaa unohtamaan kuluttamisen, rahaa kun ei oo liikaa ja kaiken joutuu raahaamaan repussa mukana. Toivon että saan edes joitakin näistä ajatuksista mukaan Suomeen!

      Poista