Sivut

maanantai 19. joulukuuta 2016

tuiverruksesta

Hei,

ja terveisiä Wellingtonista, tuulisimmasta kaupungista jossa olen koskaan käynyt.

Kaksi kuukautta sitten saavuin Australiaan seitsemältä aamulla. Valo oli jo silloin hyvin kirkas. Lattea ja eloton. Palmut olivat järjestyksessä ja kaikki oli todella hyvin ja todella tyhjää.

Uudessa-Seelannissa valo taas on ihan arvaamatonta.

tuiver_2
tuiver_5

Sen tarkoitus on kai muistuttaa villeille ja naiiveille matkailijoille, että kaikki on mahdollista. Yöllä tähtitaivaat ovat kirkkaampia kuin kotona ja loputtoman järven sininen valo polttaa selän kivuliaaksi. Löysin Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan, jossa luki, että ihmiset ovat oikeastaan tähtipölystä tehtyjä. Katselin ympärilleni ja huomasin, että tosiaan, kaikki ympärillä säihkyy ja säihkyy vain, ontuvalla aksentilla puhuvan ranskalaispojan silmät, pölyisen hostellin kirkkaat ikkunat ja minä tuolla peilissä. Sidoin nutturan ja muistin mitä mietin kerran Italiassa kauniista niskoista ja kiertoradoista, ja mietin, onko maailma muka joskus tuntunut lohduttomalta.

tuiver_1
tuiver_4
tuiver_6

Wellingtonissa olin eksyksissä hetken ja pakenin kirjastoon, sillä niissä valo on useimmiten tasaista. En puhunut tuntemattomille, ne alkoivat tuntua latteilta ja teennäisiltä. Sitten yhtäkkiä eräänä lauantaina olin Victoriavuoren laella ja alla liekehti paljon enemmän taloja ja levottomia ihmisiä kuin maan tasalta tajusi.

Sitä voi nähdä itsensä ja toisensa niin monessa valossa. Sen takia täällä on niin hyvä olla. Joka toinen sekunti mikään ei ole mahdollista ja sitten taas näen idyllisen työpaikkailmoituksen ja saan yösijan taekwondosalin yläkerrasta. Kirjasto on valaistu spiraalein ja salsaklubi neonvärisellä diskopallolla. Skippaan surffaustreffit, koska oikeastaan halusin vain kuulla pyynnön. Mietin, että ihmisessä, joka sanoo Jens Lekmanin puhaltavan elämään värejä, ei kyllä voi olla kovin paljoa pahaa.

Kuvitteellisten rakkaussuhteiden lisäsi parhaita ystäviäni ovat muistiinpanovihko ja elektroninen kirja, jolle voi ladata Riku Korhosta ja Jane Austenia ja Tommi Kinnusta ja Lena Dunhamia. Tasmaniassa hengasin Lenan kanssa, ja hän totesi että yliopistoaikana oli

Kuumeista tarvetta paljastaa kuka ihan oikeasti on, ennen kaikkea itselleen.

Tuntuu ihan tyhmältä. Kaksi kuukautta olen ajatellut suunnattoman paljon itseäni, omia taipumuksiani ja traumojani, aamuvirkkuutta ja introverttiyttä, kukoistamista ja rakastumista. Olen kirjoittanut kirjeitä etäisille ystäville ja elämän pelastaneille muusikoille, ja jättänyt ne lähettämättä, koska en usko, että posti voisi oikeasti ylettyä valtamerien ja sotatantereiden yli.

Mutta toisaalta itseeni tutustuminen on todellakin tärkeintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Minusta ei ole kerrassaan mitään hyötyä ystäville tai yhteiskunnalle, jos en itse voi hyvin. Minä muutun Klonkuksi ja minun aivoni muuttuvat puuroksi, jos yritän jatkuvasti pakottaa itseni vääriin rytmeihin, sellaisten ihmisten ja ympäristöjen keskiöön, jotka lamaannuttavat minut toimintakyvyttömäksi.

Sen vuoksi tuntuu ihmeelliseltä, että olen löytänyt täältä itseni säkenöivänä, olen löytänyt asioita joiden vuoksi aamulla herääminen tuntuu ihan mielettömän innostavalta ja hykerryttävältä. Täältä vieraan kielen keskeltä, oudon välittömästä sosiaalisesta kulttuurista, yksin.

Olen tehnyt listoja asioista, joita pitää tehdä silloin, kun maailma romahtaa niskaan, ja soittolistoja, jotka muistuttavat talviaamuista Tampereella ja junamatkoista Jyväskylään. Olen opetellut muistamaan ne ihmiset Suomessa, jotka vilpittömästi uskoo minuun ja minun kykeneväisyyteeni. (Tiedättekö kun on sellaisia sielunsiskoja, joiden silmissä on helppo nähdä itsensä ihan tavattoman hyvänä ihmisenä, eikä sillä useimmiten ole mitään tekemistä itseni kanssa, vaan ihan vain näiden siskojen hyväsydämisyyden.)

Mutta kaikkein parasta on oikeastaan se, että vaikka on maailman toisella puolella yksin ilman yhtäkään tuttavaa, kaikesta selviää. Samaa sumua täällä on, samaa epätoivoa ja nälkää ja yksinäisyyttä ja pelkoa ja ylikuormitusta. Mutta ei se täällä murskaa yhtään enempää kuin kotonakaan. Elämä jatkuu, hostellin yläsängyssä tyttö soittaa ukuleleläksyt iltasaduksi ja seuraavaksi portaikossa kutsutaan kalastamaan yöllä.

***

On oksettanut sosiaalinen media, on oksettanut menestymispyrkimykset. Tällä hetkellä elämässä keskeisimmältä tuntuu löytää yhteys toisiin ihmisiin, huomata kuinka samaa me kaikki olemmekaan, ja kiillottaessa omaa patsasta ei jää hirveästi aikaa katsella toisia huolellisesti silmiin. Sosiaalinen media suosii nopeasti läpi meneviä viestejä ja helposti ymmärrettävää kauneutta. Väsyttää sävyjen katoaminen julkisesta keskustelusta. Olen kaivannut ikiaikaisuutta, suurempiin kokonaisuuksiin keskittymistä ja maailmaa jossa kauneutta ei mitata trendikkyydellä.

tuiver_7
tuiver_8

Olen alkanut miettiä, mitä väliä asioilla on, ajatella lyhytnäköisemmin. En usko, että lopulta tekee kovin hyvää suunnitella elämää kymmenen vuoden päähän, luhistua saavuttamattomissa lymyävien täydellisten unelmien alle. Sillä täydellistä on lopulta kaikki: nukkuvien ihmisten ääni, aurinkotuulet, silkkimakuupussin pehmeys ja uimataito. Niitä ei voi kukaan minulta riistää.

tuiver_3

Ylipäätään julkisuus ja suosio valuuttana ahdistaa. Olen miettinyt, mitä ihmiselle tekee aika, jossa ei olla koskaan yksin. Kun tulin tänne, tuntuu, että olin pitkästä aikaa ihan yksin, ja se tuntuu kokonaisvaltaisen terveelliseltä. En ole aina valmiustilassa ja odota hermostuneena minuun kohdistuneita suosionosoituksia. Tavallaan tuntuu etuoikeudelta, että elämäni ei ole riippuvainen siitä, miten esiinnyn sosiaalisessa mediassa. Saan olla kuukausia hiljaa jos haluan. Kirjoittaminen on toisinaan ainoa keino löytää yhteys ihmisiin, ja se yhteys puolestaan on yksi arvokkaimmista asioista joita tiedän, asia jota en suostu myymään.

tuiver_9

Tämänkin olisi varmasti voinut kirjoittaa tehokkaammin ja koneystävällisemmin (terveisiä vain Mikael Jungnerille, minä rakastan suomen kielen rönsyjä ja kummallisuuksia ja vivahteita hyvin paljon).

Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen, tuntuu että musiikki osuu lujaa sydämeen ja on helppo muistaa, että kielimuurilla voi selittää kaikki väärinymmärrykset ja tärkein kommunikaatio lopulta tapahtuu silmillä.

Mitä te olette ajatelleet?

14 kommenttia:

  1. huikeita tunnelmia tässä, huh. semmosia tunnelmia että tekis mieli mennä nyt lopettamaan kaikkien monta kertaa viikossa postaavien blogien seuraaminen ja keskittyä näihin jotka kirjoittaa harvoin mutta aina ajatuksia herättävästi. ehkä menenkin.

    nauti sinä onnellisuudesta siellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi kiitos!! Musta tuntuu, että tää oli kirjoitettu tylsästi ja suoraan, mutta ehkä joskus asiat saa parhaiten välitettyä näin. Kiitos, nauti sinäkin elosta missä lienetkin!!

      Poista
  2. Hei, ihanaa luettavaa, olen vähän odottanut tällaisia tekstejä. Pidin johonkin aikaan blogistasi niin suunnattomasti ja nyt tässä on taas sitä, mistä pidän suunnattomasti. Harmoniaa ja avaruutta. Hyvää joulua sinne toisaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana kuulla!! Tuntuu että piti olla hiljaa vähän aikaa että pystyi sanomaan yhtään mitään. Kiitos sulle ja ihanaa joulua!!

      Poista
  3. <3 <3 Ihania kuvia, ihania ajatuksia, ihana Usva.

    VastaaPoista
  4. Upeaa tekstiä ja pysäyttäviä kuvia! Hyvää joulunaikaa sinne! xx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi kiitos!!! ihanaa joulunaikaa myös sulle <3

      Poista
  5. Vau. Todella viisasta ja kirkasnäköistä tekstiä.

    Erityiskiitos siitä mitä kirjoitit sosiaalisesta mediasta. Hyvä nähdä että muutkin näkevät samoja ongelmia kuin minä. Tuntuu että tässä vaiheessa ihmiset keskimäärin eivät hahmota näitä juttuja yhtään. (Ehkä sosiaalista mediaa - tai ylipäätään mitään - on mahdotonta ajatella syvemmin jos _on_ koko ajan sosiaalisessa mediassa?) Toivottavasti yksin olemisen merkitys tajutaan vielä jossain vaiheessa laajemmin... Aika moni korvaamaton asia riippuu ihmisten kyvystä olla toisinaan yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos!!

      Ja joo. Tuntuu toisaalta ihan tyhmältä kritisoida sitä, koska oon itsekin sen syövereissä usein... Mutta juuri siksi tuntuu olennaiselta sanoa ääneen, että ehkä se ainainen tavoitettavuus ja nopeus ei olekaan pitkällä tähtäimellä kovin hyvää. Mua pelottaa millasia teknologian orjia meistä helposti tulee! Mutta ehkä tämäkin elämäntapa menee ohi ja eteen tulee jotain virkeämpää.

      Poista
    2. The same mysterious anonyymi6. helmikuuta 2017 klo 3.32

      True. Ainaisessa tavoitettavuudessa ja nopeudessa on nimenomaan mm. se ongelma, että inhimillisessä olemisessa/kognitiossa/tuntemisessa on paljon osa-alueita, joiden toteutuminen vaatii yksin oman mielen kanssa olemista, hidastakin omien ajatusten kanssa viihtymistä. Somefeedien selaaminen ja taukoamaton yhteydenpito ei voi korvata sitä. (Mikä luonnollisestikaan ei tarkoita että somesta ja yhteydenpidosta pitäisi jotenkin luopua kokonaan.) Toivoisin että tää tosiasia tajuttaisiin yleisemminkin mahd pian, mut siihen menee varmaan vielä jonkin aikaa...

      Joka tapauksessa mun mielestä oikeastaan epätyhmintä mitä ihminen tässä vaiheessa voi tehdä on ajatella ja kritisoidakin näitä juttuja.

      Poista
    3. Joo jep! Ja siis huolestuttavinta on se, että tuntuu että ei kukaan kiinnitä huomiota näihin sen suuremmin, että somen ajatellaan olevan vain elämään tullut tekijä jonka saa ottaa itsestäänselvyytenä. Somella on hirveästi voimaa ja mahdollisuuksia - ainakin itselleni se on myös kirkastanut omia ajatuksia ja saanut löytämään mahtavia ihmisiä - mutta siihen ja etenkin sen käyttötapoihin liittyy hirveästi kysymyksiä ja uhkia.

      Luin just loppuun Yuval Noah Hararin Sapiensin ja vikat luvut kyllä sai miettimään näitä vielä enemmän - oikeastaan ihmiset on jo kyborgeja, koska niin suuri osa muistista ja muista inhimillisistä toiminnoista on ulkoistettu teknologialle. Lopussa kysyttiin että "onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat", niimpä, niimpä

      Poista
  6. Olipa selkeää ja tarkkanäköistä tekstiä. Kiitos!

    VastaaPoista