Sivut

maanantai 2. tammikuuta 2017

käsinkosketeltavissa

Olen ajatellut jatkaa korniutta ja sentimentaalisuutta. Kritisoituani kuluttamista kävelin vuoden viimeisenä päivänä Vivian Streetin Recycle Boutiqueen ja ostin lampaannäköisen villapaidan. Mutta tämä paita näyttää kaikelta siltä, mitä haluan olla armon vuonna 2017. Pehmeä, valoisa ja lämmin.

***

Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan sopivan etäisyyden päässä, käsinkosketeltavissa. Wellington on pieni ja suloinen, töihin kävelee kuusi minuuttia ja lähimpään metsään kolmetoista. Tiedän, että puoli kymmeneltä satama-alue värjäytyy painavan vaaleanpunaiseksi ja että Courtenay Placella on yhteentoista auki olevia kahviloita ja että hostellin keittiö on niin pieni että usein kaukaisimmassakaan nurkassa ei joudu olemaan yksin.

käsi
jalka

Ja kuinka olennaista sopivalla etäisyydellä eläminen onkaan.

Ihanteellisessa elämässäni päivittäiset valinnat eivät liittyisi läheisyyden ja etäisyyden säätelyyn. Että valintojen kohteena olisi merkityksellisten asioiden joukko eikä merkityksettömyyteen vajoaminen tai mikä tahansa. Että koko ajan ei tarvitsisi pelätä kadotukseen lipumista, ettei maailmaa tarvitsisi kontrolloida sen vuoksi että edes jokin säilyisi olemassa.

On absurdia miten kauas kosketeltavissa oleva alue saattaa toisinaan lipua. Yhtenä väsyttävänä iltana raahasin kauppakasseissa spagettia ja tomaattimurskaa meluisaan keittiöön ja mietin, millaista elämää eläisin kotona, miten helppoa olisi mennä Suomeen ja käydä tanssitunneilla ja kuorossa laulamassa Mozartia ja Näsijärvessä iltauinneilla ja juoda viiniä Cafe Europassa ja kuulua yhteiskuntatieteiden opiskelijoihin ja olla kaikin puolin järjestyksessä. Voisin kasvattaa rukolaa ja nauttia yliopistolounaista ja löytää kirjastosta kaikki kirjat jotka haluan lukea.

Nauratti.

On helppo selittää etäisyys todellisuudesta sillä että sattuu olemaan vahingossa 17 000 kilometrin päässä kotoa. Todellisuudessa en välttämättä olisi sen lähempänä yhtäkään asiaa vaikka joku laskisi ne silmieni eteen, ottaisin vain silmälasit pois ja sanoisin, että en jaksa todellisuutta juuri nyt. Vietin uudenvuodenyön otsatukkaisten ja kukkakauluksisten ruotsalaisten vierellä ja aloin suunnitella vadelmavenepakolaisuutta. Sitten muistin, että hyviä asioita lienee missä vain kunhan vain kävelet niiden luokse. Kai se on kaipuuta todellisuuksiin, joita en tunne tarpeeksi hyvin; kaipuuta paikkoihin, joissa oon käynyt vain kauniina syyspäivinä ja kukkaseppeleentäyteisinä juhannuksina. Kai se on toivoa siitä, että jossakin olisi paikka, jossa ei tarvitsisi pinnistellä pysyäkseen paikan päällä, jossa kaikki ei yhtäkkiä kadottaisi merkitystään.

Ja sitten jonakin hetkenä joutuu havahtumaan jonottaessaan ranskalaisia viisi minuuttia ja havahtumaan kuinka montaa ihmistä voi katsoa silmiin, ja

kaikki on vain kirkasta, kaikki ihmisten väliset suhteet ja hyvyyden kertymät. Yhtäkkiä valon ja lämmön kiertokulku tuntuu yhtä yksinkertaiselta kuin fotosynteesikaavioissa vitosluokalla, ympärillä olevat säkenöivät ihmiset nostaa kirkkautta esiin sinusta ja kirkkaus sinussa nostaa esiin hyviä ihmisiä ja tuntuu yksinkertaiselta millainen elämän pitäisi olla, kirkas, lempeä, kouriintuntuva, merkityksellinen.

Toisina hetkinä huomaa, että kaikki synkeä on yhtä tiivis vyyhti myös, syvä solmu jossa hormonitoiminta ja stressi ja huono artikulaatio ja takut hiuksissa kasaantuu sellaisiksi epävakaiksi huojuviksi torneiksi että helpointa olisi vain sanoa että mä olen liian aikuinen tällaisiin peleihin, en osallistu. Mutta se torni on mun elintärkeä selkäranka, jota ilman eläisin sairaalassa sängyn pohjalla loppuelämäni.

Ihmisyys on niin hellyyttävää.  Ihmisiä vain tarvitsee tietyn määrän jotta pysyy hengissä, välillä olen valmis olemaan naurettava ja tökerö, mutta tarvitsen ihmiset hengittääkseeni. On hätkähdyttävää, miten sitä ottaa hetki hetkeltä jäntevämmin paikkansa maailmassa, olohuoneissa ja muissa fiktiivisissä tiloissa. En jaksa osallistua tuolileikkeihin ja mieluummin toisinaan huomautan seksistisistä vitseistä ja oletuksista, kysyn mitä hauskaa on tulla oletetuksi homoksi tai mitä hauskaa on siinä että olen nainen ja levoton kuski vasemmanpuolisilla teillä.

Rakastan ihmisiä, jotka saa mut niin levollisiksi, että paineet esiintymisestä tuntuu absurdilta. Tapasin pari viikkoa sitten maailman kilteimmän miehen, ja hätkähdin sitä, että kosketuksia ei tarvinnut väistellä. Minulla on oma paikkani täällä maailmassa, se on sellainen paikka, jossa voi nojata seinään, katsella ympärille ja kuiskata että mä en kyllä ymmärrä miksi mun pitäisi yrittää olla mitenkään muuten. Onneksi on olemassa esimerkiksi Eeva Kolu, joka kirjoittaa häpeästä ja saa muistamaan että joo, onhan tässä yritystä saada ihmiset häpeämään ja pysymään tietynlaisissa cooliuden lokeroissa, mutta usein voi myös kysyä että mikäs tässä nyt hävettää ja hymistellä hyväntuulisesti. Maailmassa soditaan ja tuhotaan elinympäristöjä ja luonnonihmeitä, joten en jaksa uskoa siihen, että hedelmällisin tapa elää olisi väistellä häpeää.

Oikeastaan yhä useammin syleilen outouttani ja sitä miten outoja asioita sitä häpeää, sitä että tarvitsen miljoona tuntia yksinäisyyttä päivässä ja sitä että mua pelottaa mennä joogaan ja sitä että mun keho on kosketusarka ja sitä että en jaksa ajaa kainalokarvoja. Lopulta se on aika huvittavaa, ja ne on vain pieniä otuksia, omia organismejaan jotka elää mun keskushermostossa; niitä voi opetella silittämään niin että ne näyttää suuret silmänsä ja hymyilee ja täyttää mut täysivaltaiseksi tuntevaksi olennoksi.

Pelkään edelleen ihmisiä ja ne vaikuttaa muhun ihan liian voimakkaasti. En halua häiritä enkä olla tunkeileva. Pelkään vallan väärinkäyttöä, sitä että kertoisin ihmisille millaisia heidän pitää olla samalla nenään painuvalla äänensävyllä jota itse vihaan. Mutta oon päättänyt tehdä yhteistyötä, liittoutua säkenöivien ihmisten kanssa sen sijaan että siristäisin silmiä valoja kohtin ja yrittäisin tehdä samat sotamaalaukset kasvoille. Joskus tässä lakkasin uskomasta kilpailuhenkiseen elämään, enkä kyllä aio vahvistaa uskoani millään.

Treenaan käsilihaksia. En sitä varten, että voisin murskata ketään, vaan sitä varten, että voisin ylettyä, kannatella asioita silloinkin, kun käteni eivät tärise kahvista. Muistan kun kirpputorikesänä hinnoittelin trikoopaitoja ja kaiuttimissa sanottiin että käteni kylvää kuolemaa ja mietin että kuka teki minusta laulun. Ehkä käsi kylvää kuolemaa silloin kun se ei ole tottunut kosketukseen, silloin kun se ei tiedä kuinka heppoisilla juurilla kasvit on kiinnitetty multaan ja kun se repii kaiken juurineen silloin kun yrittää auttaa. Kai sitä aluksi tekee virhearviointeja, luulee painavia asioita kevyiksi ja kevyitä painaviksi, luulee, että keveydestä kannattaa kovettaa niskansa valmiiksi koska muuten selkä rysähtää rikki ihan kokonaan ja painavia taas kantaa varmuuden vuoksi mukana rinkassa.

Mutta minulla on oikeus opetella. Asiat tuntuu olevan ulottuvissa yhä enemmän, työnnän pääni yläilmoissa viilettävän karusellin keskelle ja hyppään merihevosten kyytiin ja kiihdyn vauhdista ja suljen silmät ja hukun vauhtiin mutta silti mä haluan kokeilla, kokeilla elää tässä maailmassa enkä alituisesti eristää itseäni. Ja silloin kun saan osallistua yhteiseen maailmaan, muiden ei tarvitse kannatella minua.

Ja siksi Uusi-Seelanti on oivallinen. Aluksi kielimuurit tuntuivat lohdullisilta, sillä yhtäkkiä kaikki etäisyys tuntui luonnolliselta; on paljon helpompi selittää etäisyys yhteisten sanojen puutteella kuin mielten yhteensovittamattomuudella. Kun haluaisi sanoa kahjo tai lempeä tai sykähdyttävä muttei usko että kukaan ymmärtäisi. Mutta nykyään kielimuuria siistimmältä tuntuu kyky kiipeillä sen yli; kuinka uskomatonta on, että on mahdollista opetella puhumaan satojen miljoonien ihmisten kanssa. Mun englanti on lapsenkengissä, ja sen vuoksi ehdin kasvattaa itsestäni vielä vaikka minkälaisen. Opettelen uusia aksentteja ja päätän puhua pehmeydestä, koska sana sille ei ole vielä vieras ja tavallaan rakastan paikkaa jossa sanotaan useimmiten että take care love ja no worries, ja

löydän itseni usein kävelemästä Wellingtonin katuja äärettömän hyväntuulisena ja mun ajatus itsestäni on että siinäpä on kaunis nainen, jolla on hyvät arvot. Sillä on valkoinen paita ja se on päättänyt sitkeästi katsoa jokaista ihmistä silmiin, ja koko alkuvuoden sen päässä on soinut Jens Lekmanin New Directionsin viimeiset sanat, siinä tokaistaan että

from this point you will never be alone. Ja minä luotan sinuun.

(aivoillani on tapana heittää kärrynpyöriä Wellingtonissa huolestuttavan paljon, en tiedä onko se tämä meri-ilmasto)

6 kommenttia:

  1. Blogisi on niin kovin aurinkoinen ja innostava, kiitos siitä että jaat ajatuksiasi! Kirjoitat hyvin kauniisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan hurjasti!! Aurinkoa sinulle!

      Poista
  2. Oon niin sentimentaalinen nyt etten osaa sanoa ku et MULLA ON SINUA IKÄVÄ ja et OON SINUSTA YLPEÄ

    VastaaPoista
  3. voi usva. kiitos että pidät tätä blogia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos, on arvokasta että sanoit tuon ääneen! odotan sun sanoja myös, ne on niin todellisia.

      Poista