Sivut

torstai 26. tammikuuta 2017

kulta pieni

Ilma on lempeä. En voisi olla kiitollisempi siitä, että asun kaupungissa jossa järjestetään joka ilta konsertti kasvitieteellisessä puutarhassa ja jossa on vielä valoisaa senkin jälkeen kun konsertti loppuu puoli kymmeneltä.

kulta

Enkä siitä, että ympärillä on vahingossa ihmisiä jotka tuntuu aukaisevan silmät. Sellaisia, joiden kanssa puhutaan oranssiseinäisessä kahvilassa perheistä ja rakkaudesta ja taiteesta ja valosta ja jumalista ja sellaisia, joihin on helppo viitata sanomalla että totta kai kaksi maailman kauneinta ihmistä kuuluu yhteen. Sellaisia, jotka googlaa takkuavalla netillä että mitä Nelson Mandela sanoi valosta:

Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking so that other people wonät feel insecure around you. We are all meant to shine as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us; it's in everyone. And as we let our own light shine we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others.

Eilen kaikki meinasi nukahtaa mutta sitten alettiin puhua olennaisuuksista. Ajattelin enimmäkseen tasmanialaisia etnografeja, irakilaisia pakolaisia, israelilaisia kitaristeja ja yhdysvaltalaisia tanssijapoikia. Sellaisia, joiden kasvot sanoo jatkuvasti että shine like gold in the air of summer. Ja sitä miten kiitollinen olen jokaisesta ihmisestä, joka palauttaa uskon siihen että yhteys ihmisiin on mahdollinen. Joka päivä joku jättää kaupungin mutta lämpimät katseet säilyy jokaisessa vastaantulijassa.

kulta_1

Loistavaa talvea!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti