Sivut

torstai 23. helmikuuta 2017

sieluja ja ruumiita

Jos yhden asian olen oppinut Uudessa-Seelannissa, niin sen, että minulla on ruumis.

Tai ehkä ennemminkin keho: se ei ole passiivinen pala solumassaa vaan asia, joka pystyy liikuttamaan itseään.

wjuoksu

Ehkä se löytyi täältä, koska täällä se on yksi ainoista tutuista asioista. Kun pysyvyyttä pitää etsiä, peilistä löytyy kuori, jonka sisältä löytyy mun jokainen solu ja aisti ja surkastunut lihas. Ehkä se jotenkin tiivistyi yläilmoissa tai ehkä oman kehon rajat on kun kehon tuntee ja mitään muuta ei. Tai ehkä aiemmin elämässä ei ole ollut aikaa ajatella tällaisia näennäisen toisarvoisia asioita.

Oon opetellut perusasioita. Olen opetellut, että hiukset pitää pestä, B-vitamiinia syödä ja aurinkorasvaa käyttää.

Töissä työvälineeni ovat ruumis ja lattiarätit ja etikantuoksuinen puhdistusaine. Aivoja en käytä, ja se tuntuu virkistävältä. Raaputtaessa lattiakaivoja puhtaaksi saan ajatella mitä vain, koska aivoja ei ole valjastettu esiintymiseen ja sosiaalisten valepukujen hankkimiseen. Mun ei tarvitse pitää valokuvista tai journalismista sen takia että niiden pitäminen turhina aiheuttaisi kognitiivista dissonanssia. Tämänhetkinen elämä vaatii lähinnä ajattelemaan, että pystyy pitämään vapautta ja ihmisten kohtaamista arvokkaina. Jokapäiväinen elämä ei muutu tarkoituksettomaksi vaikka jonain hetkenä valokuvat eivät tuntuisi merkittäviltä.

(Mutta hienoa on myös se, että parin kuukauden pakottomuuden jälkeen tajuan, että valokuvat ja sanat ja kommunikaatio ovat edelleen äärimmäisen kiehtovia ja sykähdyttäviä asioita)

Tämä paikka on hassu. Sellainen, jossa minä juoksentelen vuorilla joka toinen ilta ja kuvittelen kaikkien polulla olevien kivien ja juurakkojen tilalle jokaisen minuun koskaan valtaa väärinkäyttäneen ihmisen kasvot ja tallaan ne raivokkaasti. Sunnuntaina ostan puolentoista dollarin lehtikaalia. Käyn auringonlaskussa uimassa ja iloitsen siitä, kuinka vesi koskettaa ihoani joka puolella, niistäkin kohdin jotka jo yritin unohtaa.

Tiedän, mistä ruumiini menee ihan sekaisin; lempihuumeeni ovat kahvi, ajatuksenvapaus ja kosketus,

anteeksi Uusi-Seelanti ja kaikki geotermiset ihmeet, lempiasioitani ovat tällä hetkellä monet yksinkertaiset. Minulla on vähemmän odotuksia ja enemmän aikaa kuin koskaan elämässäni. Koko arkirytmi pitää rakentaa uusiksi ja se rakentuu vastakkaisesta suunnasta kuin aiemmin. Otan jokaisen ihmisen ja aktiviteetin käsiini tunnusteltavaksi ja mietin, säilytänkö sen vai heitänkö sen pois. Aina aiemmin olen kasannut elämään hirveän kasan asioita ja koettanut sopeutua.

En vieläkään välillä ymmärrä miksi ihmiset kommunikoi toistensa kanssa enkä jaksa kysellä yhtäkään matkasuunnitelmaa, koska haluaisin vain kysyä että mikä on elämän tarkoitus tai mitä et uskalla ajatella. Mulla on edelleen sitkeä perususkomus siitä, että mun läsnäolo ei voi antaa useimmille ihmisille mitään hyvää tai lämmintä, mutta mulla on myös sitkeä halu muuttaa uskomuksia.

Välillä on niin rasittavaa käydä 23-vuotiaana läpi asioita joita muut kävi läpi 15-vuotiaana. Edelleen mun maha menee sekaisin siitä, että kosketat polveani tai sanot että haluan puhua koko illan siitä miten täydellisen kauniit huulet sinulla on tai että miten ihmeellistä onkaan että tapasin sinut tai että sinussa on jotakin erityisen erityistä. Kun menet pois niin minä tipahdan suoraan maan alle, koska oon häpeällisesti rakastunut taruolentoihin.

Toisaalta nämä on kyllä asioita, joita en haluaisikaan poistaa; haluaisin vain uskoa, että kuulun samaan maailmaan kuin muut ihmiset. Musta olisi kammottavaa, jos kadottaisin kyvyn revetä riemusta yllättyessäni siitä miten mainio maailma meillä onkaan; kadottaisin kyvyn riemuita itsemäärittelyoikeudesta tai toivosta tai Jens Lekmanin uudesta levystä tai inhimillisyyden paljastumisesta.

En haluaisi että kasvaminen loppuu koskaan. Yksi päivä kuuntelin kadulla Jonathan Johanssonin Love & Devotionia niin lujaa, että toivoin että kukaan vastaantulijoista ei ymmärrä ruotsia ja ranskalainen tyttö sateenkaarenvärisessä t-paidassa sanoi että ihanaa kun näytät niin onnelliselta tuutko meidän kanssa juhlimaan.

On ihanaa näyttää onnelliselta. Mutta en se minä ole joka aiheutan kauniita sanoja toisissa ihmisissä. Ne ihmiset itse ovat itse huomanneet onnellisuuden, ne ihmiset ovat itse hankkineet tavan avata suunsa tuntemattomille. Ihailen ihmisiä, jotka ovat etsineet oman äänensä, jotka uskaltavat koskettaa sanoillaan toisten maailmaa. Kerran mua pyydettiin hukuttamaan kauniisiin sanoihin ja mun sydän alkoi hakata mutta sitten tajusin, että enhän minä tässä ole se ihmeellinen osapuoli; ihmeellistä on se, että joku sanoo ääneen tällaisen pyynnön

Oma toimijuuteni on asia jonka hukkaan yleensä ensimmäiseksi asioiden muuttuessa kaoottisiksi. Oon koko elämäni ajautunut. Sanon ihmisille aika usein että ei mulla ole omaa tahtoa ja kaikki sanoo että you're so funny mutta se on todellinen ongelma toisinaan. Haluaisin alkaa ihmiseksi, joka sanoo asioita ääneen ja tekee asioita itse. Mua pelottaisi yli kaiken järjestää juhlat, mutta juuri sen takia aion tehdä sen jonakin päivänä vuonna 2017.

Mulle on aika uusi asia tuntea, että tässä ruumiissa asuu minä. En olisi uskonut, että minä olen se tyyppi joka jammailee kadulla koska häpeily on niin turhaa. Erityisen tärkeältä tuntuu mahdollisuus pakottaa itsensä rentoutumaan fyysisesti; kaikki ei ole ratkaistavissa pyörittelemällä ajatuksia siihen asti että uuvuttaa. Joskus tärkeintä on hypätä uima-altaaseen ja uida kilometri ja tuntea kuinka vedoista tulee sulavampia aina parin sadan metrin jälkeen.

***

Mutta silti.

En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Rakastan asua paikassa, josta kävelee kaksi tuntia valkoisena vaahtoavalle merelle ja josta voi löytää viidessä minuutissa vahingossa aution vuoren silloin kun tuntuu että ruumis kaipaa ravistelua. Parasta on usein kuitenkin katsella ihmisiä lasin takaa silmiin kiusallisen pitkään ja kirjoittaa arkistoon kirjeitä ja lainata maailman jokaikistä sokerista muusikkoa ja kirjoittaa käsin ja kirjoittaa tietokoneella ja kirjoittaa puhelimen muistioon keskellä ruuhkaista Willis Streetiä ja muistaa se, että maailma muodostuu pitkälti sanoista, ja että mulla on oikeus valita omani.

En myöskään tiedä, miksi ihmiset lukee tätä. Musta on ollut ilahduttavaa saada palautetta teksteistäni, ja toivon, että mun tekstit voi antaa juuri sitä, mistä puhutte: ymmärrystä, armollisuutta ja yhteyksiä. Toivon, että mun tekstejä ei oo kivaa lukea vain siksi, että avaudun holtittomasti. Mutta oon päättänyt uskoa avoimuuteen ja sanoihin naurettavuuteen asti, joten ei kai tässä mihinkään tarvitse peruuttaa.

Teentäyteisiä päiviä ja kirkasta alkukevättä,
toivoo Usva

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

taivuttelua ja taipumattomuutta

Kevään korvilla kirjoitan vissiin aina uravalinnoista.

Kysymyksiä on yhä paljon ja yritän vastata niihin ostamalla tarpeeksi pieniä muistikirjoja ja lukemalla self help -oppaita, joissa sanotaan että a journalist is, in the word's most literal sense, someone who writes a journal ja mietin, että kai olen tehnyt joitakin sopivia valintoja joskus

ja on myös niitä lohduttavia lauseita jotka ilmaantuu tyhjästä päähän kun kuuraan suihkukaapin seinämiä töissä; sellaisia että sun ei tarvitse pelastaa koko maailmaa ja löydät kyllä muodon ajatuksille.

En tiedä mikä musta tulee isona, ja ensimmäistä kertaa elämässä se tuntuu ihan rentouttavalta ajatukselta. Etenkin, koska kyse on ilmeisesti myös valinnasta jonka saan tehdä, ja varsinkin:

jos minä en tee yhtään päätöstä niin joku muu tekee varmasti puolestani.

kukka

Vapaus on tärkein asia sanoi Tove Jansson joskus ja se tuntuu usein olennaiselta, sen takia en halua tehdä suunnitelmia ensi viikoksi enkä takertua yhteenkään ihmiseen (vaikka edelleen aika usein myös muistan miten vapaus on ihan kaikkea niin kuin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisessä laulussa). Ajatuksenvapaus huumaa mun pään edelleen usein ja yksi päivän onnellisimmista hetkistä saattaa olla se, kun istun kahvilassa, jossa on mintunvihreät seinät, ja kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan.

Mutta vapaus ei tarkoita sitä, että kaikki on mahdollista. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että sopiva elämänmuoto on löydettävissä. Kaikkialla kannustetaan olemaan paras versio itsestään, seikkailemaan, näkemään uutta, ylittämään itsensä ja uskaltamaan ja mitä lie. Mutta en minä halua, että kaikki on mahdollista. Maailmassa on aika paljon asioita joiden tekemisestä en pidä juurikaan.

Sille epämukavuusalueelle meneminen lienee olennaista toisinaan, mutta vähintään yhtä olennaista on elää toisinaan helposti, vailla painetta. Yliopistovuodet olen elänyt enimmäkseen kroonisessa tulehdustilassa, jossa olen stressannut milloin mistäkin ihan liikaa ja repinyt itseäni joka suuntaan. Olen ajatellut, että itsensä kannattaa pakottaa vaikeisiin tilanteisiin, jotka vie yöunet ja saa olon niljakkaaksi ja luovuuden jumiutumaan tyystin; muuten sinusta ei ikinä tule mitään. Jatkuva omien rajojen ulkopuolella oleskelu ei kuitenkaan tee hyvää. Ei haavat parane, jos koko ajan pitää vereslihaa näkyvillä ja vähän käy uiskentelemassa meressäkin ja suolaamassa haavoja koska kyllä pitää kestää.

Aikoihin en ole tuntenut itseäni yhtä luovaksi kuin Wellingtonissa. Luovuus ei ole saanut mitään ikiaikaisen taiteen muotoja, mutta aivojen juoksentelu ja sydämen penkominen ja sanoilla leikkiminen ja kuvittelu ovat tuntuneet ihan tarpeeksi käsittämättömiltä.

Ihmiset pystyvät kuulemma mihin vain everything is possible mutta niillä on myös taipumuksia. Syntymäpäiväni viimeisinä minuutteina kiipesin yläsänkyyn ja kämppikseni rymisteli sisään ja puhui paljon sihiseviä lauseita, se kysyi että it's your birthday why don't you go out and have a party ja sanoin että join kaksi olutta ja meinasin nukahtaa keittiönpöydän ääreen ja hän sammutti valot ja sanoi että you are a shy person aren't you ja sanoin sometimes ja mun teki mieli sanoa että can I ask you for a favor could you stop complaining of my personality ja olin hiljaa ja nautin ajatuksesta että seuraavana päivänä olen niin yksin kuin huvittaa.

Ilmeisesti kaikille ei siis tule ähkyä. Ilmeisesti joillekin ihmisille lepoa on se, että saa viettää yön siellä missä saa virittää kaikki aistit äärimmilleen ja mulle se on sitä että saan kävellä luomumarketiin ja ostaa kuplavettä ja mennä kirjaston hiljaisimpaan nurkkaan. Ilmeisesti kaikille ei tule intensiivisestä ihmiskontaktista sellaista oloa, jossa ei oikein tiedä oksettaako vai onko nälkä vai itkettääkö vai onko vain limaa kurkussa kuivan sisäilman takia, sellaista jossa ainoa lääke on olla yksin ja hengittää. Oon kiitollinen siitä, että uupuminen on niin totaalista, silloin on vaikea selitellä itselleen, että ei tämä ole totta, kyllä se siitä kun vähän yrität lisää ja ryhdistäydyt ja pakotat itsesi keskittymään.

Tämä lienee piirre, jota voisi kuunnella kaikenlaisissa valinnoissa. En usko, että on pakko elää elämää, joka johtaa ähkyyn ja väsymykseen ja stressiin ja hormonitoiminnan häiriöihin ja keskittymiskyvyn katoamiseen. Uskon, että voi ja saa etsiä tapoja elää, joissa ehtii olla tarpeeksi rauhassa ja yksin. Pahin painajaiseni olisi elää ikuisesti elämää, jossa ei ehtisi pysähtyä miettimään, mikä oikeasti olisi tärkeää. Muiden ihmisten hälisevät vaatimukset tuntuvat kovaäänisemmiltä, ne tekee mieli suorittaa pois ensin ja oho siinähän meni muutama tahmea vuosi.

Voi olla, että kaikki ei ole mahdollista jos haluaa rauhaa. Mutta ehkä mielekkyys on. Mielekkyys ei riipu konventioista tai muodoista, osaamisen pukemisesta myytävään muotoon, hienosta ansioluettelosta tai ihmissuhteiden nimistä. Niin kauan kuin pääni sisällä on käynnissä hyvät juhlat ja virkeitä ajatuskeriä, minun on hyvä. Vaikka voisin ajatella olevani yhteiskunnan hylkiö, ainakin opin koko ajan kaikkea; opin yhden sanan ranskaa päivässä ja sointukulkuja kitaralla ja minimoimaan portaiden juoksentelut töissä ja surffauksen teoriaa ja tutkimustuloksia stressaamisen vaikutuksesta luovuuteen ja polkkatukan leikkausta lyhyillä Fiskarsin saksilla ja ihanteellisia liftauskohtia risteyksissä,

ja se tekee maailmasta aika kirkkaan. Maailmassa on asioita, joista olen äärettömän kiinnostunut, ja kyllä niiden seuraaminen varmaan vie jonnekin.

perjantai 17. helmikuuta 2017

asioita joita ikävöin

akateemisen kirjakaupan täydelliset mustekynät ja viiden euron kierreselkämyksiset muistivihkot

valkosipulinpuristin, etteivät kädet haisisi vielä illallakin kun yrittää ottaa piilolinssit pois päästä

yliopiston ruokala, joka täyttää opiskelupäivät vahingossa kahvitauoilla ja merkityksellisillä keskusteluilla

halvat vihannekset muulloinkin kuin sunnuntaiaamuisin

äiti

violetti huulipuna jota en ikinä kyllä ostanut koska reppuun ei mahdu grammaakaan ylimääräistä

paikallisuus, tunne siitä, että kuuluu jonnekin, tunne siitä että paikka tukee minua oikeaan suuntaan ja että minun ei tarvitse keksiä elämän tarkoitusta joka päivä uudelleen

zuppa blogiin

hirsitalojen ja saunan tuoksu, töissä huone 202 tuoksuu aavistuksen verran tervalle ja siivoan siellä aina hitaammin koska se tuntuu kotoisalta

pyöräily

oma huone, jossa voi hypätä ylösalaisin seinälle silloin kun harteille kasautuu liikaa asioita

asioiden rytmi: sitä, että puolen vuoden pimeän jälkeen nurkkiin valuu satumaista valoa ja sitä että kesän jälkeen tulee kirpeän kylmää. Tuntuu huijaukselta elää koko ajan mukavan valoisasti ja sopivan lämpöisästi

järvivesi, meressä uimisesta tulee vain likainen olo ja kutiseva päänahka ja sitä paitsi meri on niin rauhaton ja täynnä haita ja muovipusseja ja rauskuja

***

asioita, joita ei ole ikävä:

joka suuntaan repeytyminen ja illuusio kiireisyydestä

se, kuinka helposti maailma muuttuu lamaannuttavaksi

pimeys