Sivut

torstai 23. helmikuuta 2017

sieluja ja ruumiita

Jos yhden asian olen oppinut Uudessa-Seelannissa, niin sen, että minulla on ruumis.

Tai ehkä ennemminkin keho: se ei ole passiivinen pala solumassaa vaan asia, joka pystyy liikuttamaan itseään.

wjuoksu

Ehkä se löytyi täältä, koska täällä se on yksi ainoista tutuista asioista. Kun pysyvyyttä pitää etsiä, peilistä löytyy kuori, jonka sisältä löytyy mun jokainen solu ja aisti ja surkastunut lihas. Ehkä se jotenkin tiivistyi yläilmoissa tai ehkä oman kehon rajat on kun kehon tuntee ja mitään muuta ei. Tai ehkä aiemmin elämässä ei ole ollut aikaa ajatella tällaisia näennäisen toisarvoisia asioita.

Oon opetellut perusasioita. Olen opetellut, että hiukset pitää pestä, B-vitamiinia syödä ja aurinkorasvaa käyttää.

Töissä työvälineeni ovat ruumis ja lattiarätit ja etikantuoksuinen puhdistusaine. Aivoja en käytä, ja se tuntuu virkistävältä. Raaputtaessa lattiakaivoja puhtaaksi saan ajatella mitä vain, koska aivoja ei ole valjastettu esiintymiseen ja sosiaalisten valepukujen hankkimiseen. Mun ei tarvitse pitää valokuvista tai journalismista sen takia että niiden pitäminen turhina aiheuttaisi kognitiivista dissonanssia. Tämänhetkinen elämä vaatii lähinnä ajattelemaan, että pystyy pitämään vapautta ja ihmisten kohtaamista arvokkaina. Jokapäiväinen elämä ei muutu tarkoituksettomaksi vaikka jonain hetkenä valokuvat eivät tuntuisi merkittäviltä.

(Mutta hienoa on myös se, että parin kuukauden pakottomuuden jälkeen tajuan, että valokuvat ja sanat ja kommunikaatio ovat edelleen äärimmäisen kiehtovia ja sykähdyttäviä asioita)

Tämä paikka on hassu. Sellainen, jossa minä juoksentelen vuorilla joka toinen ilta ja kuvittelen kaikkien polulla olevien kivien ja juurakkojen tilalle jokaisen minuun koskaan valtaa väärinkäyttäneen ihmisen kasvot ja tallaan ne raivokkaasti. Sunnuntaina ostan puolentoista dollarin lehtikaalia. Käyn auringonlaskussa uimassa ja iloitsen siitä, kuinka vesi koskettaa ihoani joka puolella, niistäkin kohdin jotka jo yritin unohtaa.

Tiedän, mistä ruumiini menee ihan sekaisin; lempihuumeeni ovat kahvi, ajatuksenvapaus ja kosketus,

anteeksi Uusi-Seelanti ja kaikki geotermiset ihmeet, lempiasioitani ovat tällä hetkellä monet yksinkertaiset. Minulla on vähemmän odotuksia ja enemmän aikaa kuin koskaan elämässäni. Koko arkirytmi pitää rakentaa uusiksi ja se rakentuu vastakkaisesta suunnasta kuin aiemmin. Otan jokaisen ihmisen ja aktiviteetin käsiini tunnusteltavaksi ja mietin, säilytänkö sen vai heitänkö sen pois. Aina aiemmin olen kasannut elämään hirveän kasan asioita ja koettanut sopeutua.

En vieläkään välillä ymmärrä miksi ihmiset kommunikoi toistensa kanssa enkä jaksa kysellä yhtäkään matkasuunnitelmaa, koska haluaisin vain kysyä että mikä on elämän tarkoitus tai mitä et uskalla ajatella. Mulla on edelleen sitkeä perususkomus siitä, että mun läsnäolo ei voi antaa useimmille ihmisille mitään hyvää tai lämmintä, mutta mulla on myös sitkeä halu muuttaa uskomuksia.

Välillä on niin rasittavaa käydä 23-vuotiaana läpi asioita joita muut kävi läpi 15-vuotiaana. Edelleen mun maha menee sekaisin siitä, että kosketat polveani tai sanot että haluan puhua koko illan siitä miten täydellisen kauniit huulet sinulla on tai että miten ihmeellistä onkaan että tapasin sinut tai että sinussa on jotakin erityisen erityistä. Kun menet pois niin minä tipahdan suoraan maan alle, koska oon häpeällisesti rakastunut taruolentoihin.

Toisaalta nämä on kyllä asioita, joita en haluaisikaan poistaa; haluaisin vain uskoa, että kuulun samaan maailmaan kuin muut ihmiset. Musta olisi kammottavaa, jos kadottaisin kyvyn revetä riemusta yllättyessäni siitä miten mainio maailma meillä onkaan; kadottaisin kyvyn riemuita itsemäärittelyoikeudesta tai toivosta tai Jens Lekmanin uudesta levystä tai inhimillisyyden paljastumisesta.

En haluaisi että kasvaminen loppuu koskaan. Yksi päivä kuuntelin kadulla Jonathan Johanssonin Love & Devotionia niin lujaa, että toivoin että kukaan vastaantulijoista ei ymmärrä ruotsia ja ranskalainen tyttö sateenkaarenvärisessä t-paidassa sanoi että ihanaa kun näytät niin onnelliselta tuutko meidän kanssa juhlimaan.

On ihanaa näyttää onnelliselta. Mutta en se minä ole joka aiheutan kauniita sanoja toisissa ihmisissä. Ne ihmiset itse ovat itse huomanneet onnellisuuden, ne ihmiset ovat itse hankkineet tavan avata suunsa tuntemattomille. Ihailen ihmisiä, jotka ovat etsineet oman äänensä, jotka uskaltavat koskettaa sanoillaan toisten maailmaa. Kerran mua pyydettiin hukuttamaan kauniisiin sanoihin ja mun sydän alkoi hakata mutta sitten tajusin, että enhän minä tässä ole se ihmeellinen osapuoli; ihmeellistä on se, että joku sanoo ääneen tällaisen pyynnön

Oma toimijuuteni on asia jonka hukkaan yleensä ensimmäiseksi asioiden muuttuessa kaoottisiksi. Oon koko elämäni ajautunut. Sanon ihmisille aika usein että ei mulla ole omaa tahtoa ja kaikki sanoo että you're so funny mutta se on todellinen ongelma toisinaan. Haluaisin alkaa ihmiseksi, joka sanoo asioita ääneen ja tekee asioita itse. Mua pelottaisi yli kaiken järjestää juhlat, mutta juuri sen takia aion tehdä sen jonakin päivänä vuonna 2017.

Mulle on aika uusi asia tuntea, että tässä ruumiissa asuu minä. En olisi uskonut, että minä olen se tyyppi joka jammailee kadulla koska häpeily on niin turhaa. Erityisen tärkeältä tuntuu mahdollisuus pakottaa itsensä rentoutumaan fyysisesti; kaikki ei ole ratkaistavissa pyörittelemällä ajatuksia siihen asti että uuvuttaa. Joskus tärkeintä on hypätä uima-altaaseen ja uida kilometri ja tuntea kuinka vedoista tulee sulavampia aina parin sadan metrin jälkeen.

***

Mutta silti.

En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Rakastan asua paikassa, josta kävelee kaksi tuntia valkoisena vaahtoavalle merelle ja josta voi löytää viidessä minuutissa vahingossa aution vuoren silloin kun tuntuu että ruumis kaipaa ravistelua. Parasta on usein kuitenkin katsella ihmisiä lasin takaa silmiin kiusallisen pitkään ja kirjoittaa arkistoon kirjeitä ja lainata maailman jokaikistä sokerista muusikkoa ja kirjoittaa käsin ja kirjoittaa tietokoneella ja kirjoittaa puhelimen muistioon keskellä ruuhkaista Willis Streetiä ja muistaa se, että maailma muodostuu pitkälti sanoista, ja että mulla on oikeus valita omani.

En myöskään tiedä, miksi ihmiset lukee tätä. Musta on ollut ilahduttavaa saada palautetta teksteistäni, ja toivon, että mun tekstit voi antaa juuri sitä, mistä puhutte: ymmärrystä, armollisuutta ja yhteyksiä. Toivon, että mun tekstejä ei oo kivaa lukea vain siksi, että avaudun holtittomasti. Mutta oon päättänyt uskoa avoimuuteen ja sanoihin naurettavuuteen asti, joten ei kai tässä mihinkään tarvitse peruuttaa.

Teentäyteisiä päiviä ja kirkasta alkukevättä,
toivoo Usva

8 kommenttia:

  1. Käydä 23-vuotiaana läpi asioita joita muut kävi läpi 15-vuotiaana - tää nauratti mua, kun se osu niin lähelle ja nyt mä taas teen sellasia juttuja joita ihmiset tekee 30-vuotiaana. En oikein osaa päättää oonko ollut ikäisekseni aina liian vanha vai että onko mulla jotenki sopivasti kaikki lapsenomaiset hyvät uskomukset maailmasta tallessa ja siks elän näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih. Mietin ihan samaa - välillä tuntuu että oon rauhallisen elämän kaipuun ja kirjoihin käpertymisen kanssa ikivanha mutta välillä taas tuntuu että oon ihan ulapalla maailman niinsanottujen pelisääntöjen kanssa ja keskityn mieluummin yksinkertaisiin uskomuksiin hyvyydestä. Mutta hyvä tässä on kelluskella. Halaus!

      Poista
  2. Kyllä! Rasittavaa ja vähän vaivaannuttavaakin laahata ikäisiään jäljessä (ja joutua tekemään jokaiselle tiliä siitä mitä on tai ei ole ollut). Sulla on hienoja kirjoituksia, sanallistat taitavasti asioita joille itse osaan harvoin antaa muotoa. Lempeitä päiviä sinne kauas :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niimpä! Mutta toisaalta on just hauskaa olla tullut just sitä outoa polkua mitä tuli. Mulle ulkomailla oleskelu on ollut hirveän virkistävää koska ihmisillä harvoin on mitään kovin lujia ennakko-oletuksia. Ihmiset on tulleet tänne milloin mistäkin syystä ja satunnaisuudelle on sijaa. Kiitos kommentistasi, ja lämpimiä päiviä sinne myös! <3

      Poista
  3. Sun tekstejä on ihana lukea siksi, että on helpottava huomata, etten olekaan joidenkin tuntemuksieni kanssa yksin.

    Ja sun tekstejä on kiva lukea siksikin että kirjoitat niin uskomattoman kauniisti, rehellisesti ja kuvailevasti.

    PS. Ihailen sinua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Larissa.

      Kiitos suunnattomasti, ja ihanaa kevättä Suomeen! Toivottavasti maaliskuun valo on yhtä koskettavaa kuin yleensä.

      Poista

  4. "En oikein tiedä, miksi kirjoitan. Rakastan asua paikassa, josta kävelee kaksi tuntia valkoisena vaahtoavalle merelle ja josta voi löytää viidessä minuutissa vahingossa aution vuoren silloin kun tuntuu että ruumis kaipaa ravistelua. Parasta on usein kuitenkin katsella ihmisiä lasin takaa silmiin kiusallisen pitkään ja kirjoittaa arkistoon kirjeitä ja lainata maailman jokaikistä sokerista muusikkoa ja kirjoittaa käsin ja kirjoittaa tietokoneella ja kirjoittaa puhelimen muistioon keskellä ruuhkaista Willis Streetiä ja muistaa se, että maailma muodostuu pitkälti sanoista, ja että mulla on oikeus valita omani."


    ...

    Vau. Oon lukenu jo melko pitkään näitä sun tekstejä, ja jotenkin, sää osaat laittaa sanoiksi asioita jotka pitää laittaa sanoiksi, jotka vaatii päästä sanotuiksi, että olisi vapaa. Se on tärkeää. On tärkeää huomata valkoiset kuohut ja sanat ja sen että jotkut nauttii yksinäisyydestä, silloin tällöin, ja että aivojen sisällä voi olla juhlat ja virkeitä ajatuskeriä ja että se on ihan oikein olla yksin ja nauttia sokerisista kappaleistakin ja uskoa isoihin, elämää suurempiin sanoihin.

    (yks päivä mietin silti noita elämää suurempia sanoja ja mulla putkahti päähän lause, joka sano: En tiedä, uskonko elämää suurempiin sanoihin; onko mitään suurempaa kuin elämä itse? ja taas mun aivojen sisällä oli juhlat tai ainakin kiihkeä ja mielenkiintonen keskustelu, ja ajattelin, että jos joskus kirjotan kirjan niin se tulee taatusti kansien väliin se lause)

    En tiedä, tämä sun tapa kirjottaa, olla vapaa ja sinä ja oma itsesi sanojen kautta on jotakin mitä jokaisella ihmisellä pitäis olla. En osaa nimetä sitä. Ehkä tasapaino?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kommentoit! <3 Mulla on ollut kirjoittamisen (ja kaiken muunkin) suhteen tosi kituva kausi, ja siksi on ihanaa, että joku voi silti saada säilömistäni ajatuksista jotakin irti. Tasapainoa minulla ei ole, ei tosiaan, mutta yritys lujittaa päähän perusarvoja pelkojen sijaan.

      Niin, en tiedä voiko sanat kasvaa liian suuriksi, niin, että niiden takaa ei näe elävää elämää. Välillä tuntuu käyvän niin; keskityn sanojen metsästämiseen kun parantava asia olisi ihmisyhteys tai pitkä uinti. Mutta sitten toisaalta: kaikkein parhaita kausia elämässä on olleet ne, kun ajatukset ja tunteet on olleet jotenkin järjestyksessä, silloin kun on tarpeeksi toivoa ja suuntaa. Ja se syntyy mun mielestä paljon siitä, että osaa puhua itsellensä oikein.

      Poista