Sivut

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

taivuttelua ja taipumattomuutta

Kevään korvilla kirjoitan vissiin aina uravalinnoista.

Kysymyksiä on yhä paljon ja yritän vastata niihin ostamalla tarpeeksi pieniä muistikirjoja ja lukemalla self help -oppaita, joissa sanotaan että a journalist is, in the word's most literal sense, someone who writes a journal ja mietin, että kai olen tehnyt joitakin sopivia valintoja joskus

ja on myös niitä lohduttavia lauseita jotka ilmaantuu tyhjästä päähän kun kuuraan suihkukaapin seinämiä töissä; sellaisia että sun ei tarvitse pelastaa koko maailmaa ja löydät kyllä muodon ajatuksille.

En tiedä mikä musta tulee isona, ja ensimmäistä kertaa elämässä se tuntuu ihan rentouttavalta ajatukselta. Etenkin, koska kyse on ilmeisesti myös valinnasta jonka saan tehdä, ja varsinkin:

jos minä en tee yhtään päätöstä niin joku muu tekee varmasti puolestani.

kukka

Vapaus on tärkein asia sanoi Tove Jansson joskus ja se tuntuu usein olennaiselta, sen takia en halua tehdä suunnitelmia ensi viikoksi enkä takertua yhteenkään ihmiseen (vaikka edelleen aika usein myös muistan miten vapaus on ihan kaikkea niin kuin Kerkko Koskinen Kollektiivin samannimisessä laulussa). Ajatuksenvapaus huumaa mun pään edelleen usein ja yksi päivän onnellisimmista hetkistä saattaa olla se, kun istun kahvilassa, jossa on mintunvihreät seinät, ja kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan.

Mutta vapaus ei tarkoita sitä, että kaikki on mahdollista. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että sopiva elämänmuoto on löydettävissä. Kaikkialla kannustetaan olemaan paras versio itsestään, seikkailemaan, näkemään uutta, ylittämään itsensä ja uskaltamaan ja mitä lie. Mutta en minä halua, että kaikki on mahdollista. Maailmassa on aika paljon asioita joiden tekemisestä en pidä juurikaan.

Sille epämukavuusalueelle meneminen lienee olennaista toisinaan, mutta vähintään yhtä olennaista on elää toisinaan helposti, vailla painetta. Yliopistovuodet olen elänyt enimmäkseen kroonisessa tulehdustilassa, jossa olen stressannut milloin mistäkin ihan liikaa ja repinyt itseäni joka suuntaan. Olen ajatellut, että itsensä kannattaa pakottaa vaikeisiin tilanteisiin, jotka vie yöunet ja saa olon niljakkaaksi ja luovuuden jumiutumaan tyystin; muuten sinusta ei ikinä tule mitään. Jatkuva omien rajojen ulkopuolella oleskelu ei kuitenkaan tee hyvää. Ei haavat parane, jos koko ajan pitää vereslihaa näkyvillä ja vähän käy uiskentelemassa meressäkin ja suolaamassa haavoja koska kyllä pitää kestää.

Aikoihin en ole tuntenut itseäni yhtä luovaksi kuin Wellingtonissa. Luovuus ei ole saanut mitään ikiaikaisen taiteen muotoja, mutta aivojen juoksentelu ja sydämen penkominen ja sanoilla leikkiminen ja kuvittelu ovat tuntuneet ihan tarpeeksi käsittämättömiltä.

Ihmiset pystyvät kuulemma mihin vain everything is possible mutta niillä on myös taipumuksia. Syntymäpäiväni viimeisinä minuutteina kiipesin yläsänkyyn ja kämppikseni rymisteli sisään ja puhui paljon sihiseviä lauseita, se kysyi että it's your birthday why don't you go out and have a party ja sanoin että join kaksi olutta ja meinasin nukahtaa keittiönpöydän ääreen ja hän sammutti valot ja sanoi että you are a shy person aren't you ja sanoin sometimes ja mun teki mieli sanoa että can I ask you for a favor could you stop complaining of my personality ja olin hiljaa ja nautin ajatuksesta että seuraavana päivänä olen niin yksin kuin huvittaa.

Ilmeisesti kaikille ei siis tule ähkyä. Ilmeisesti joillekin ihmisille lepoa on se, että saa viettää yön siellä missä saa virittää kaikki aistit äärimmilleen ja mulle se on sitä että saan kävellä luomumarketiin ja ostaa kuplavettä ja mennä kirjaston hiljaisimpaan nurkkaan. Ilmeisesti kaikille ei tule intensiivisestä ihmiskontaktista sellaista oloa, jossa ei oikein tiedä oksettaako vai onko nälkä vai itkettääkö vai onko vain limaa kurkussa kuivan sisäilman takia, sellaista jossa ainoa lääke on olla yksin ja hengittää. Oon kiitollinen siitä, että uupuminen on niin totaalista, silloin on vaikea selitellä itselleen, että ei tämä ole totta, kyllä se siitä kun vähän yrität lisää ja ryhdistäydyt ja pakotat itsesi keskittymään.

Tämä lienee piirre, jota voisi kuunnella kaikenlaisissa valinnoissa. En usko, että on pakko elää elämää, joka johtaa ähkyyn ja väsymykseen ja stressiin ja hormonitoiminnan häiriöihin ja keskittymiskyvyn katoamiseen. Uskon, että voi ja saa etsiä tapoja elää, joissa ehtii olla tarpeeksi rauhassa ja yksin. Pahin painajaiseni olisi elää ikuisesti elämää, jossa ei ehtisi pysähtyä miettimään, mikä oikeasti olisi tärkeää. Muiden ihmisten hälisevät vaatimukset tuntuvat kovaäänisemmiltä, ne tekee mieli suorittaa pois ensin ja oho siinähän meni muutama tahmea vuosi.

Voi olla, että kaikki ei ole mahdollista jos haluaa rauhaa. Mutta ehkä mielekkyys on. Mielekkyys ei riipu konventioista tai muodoista, osaamisen pukemisesta myytävään muotoon, hienosta ansioluettelosta tai ihmissuhteiden nimistä. Niin kauan kuin pääni sisällä on käynnissä hyvät juhlat ja virkeitä ajatuskeriä, minun on hyvä. Vaikka voisin ajatella olevani yhteiskunnan hylkiö, ainakin opin koko ajan kaikkea; opin yhden sanan ranskaa päivässä ja sointukulkuja kitaralla ja minimoimaan portaiden juoksentelut töissä ja surffauksen teoriaa ja tutkimustuloksia stressaamisen vaikutuksesta luovuuteen ja polkkatukan leikkausta lyhyillä Fiskarsin saksilla ja ihanteellisia liftauskohtia risteyksissä,

ja se tekee maailmasta aika kirkkaan. Maailmassa on asioita, joista olen äärettömän kiinnostunut, ja kyllä niiden seuraaminen varmaan vie jonnekin.

16 kommenttia:

  1. kirjotat sanoiksi sen mikä mun sisällä on vellonu ja siksipä itken nyt koulun kirjastossa. Etenkin kaikki ähkyasiat ja ne sekavat tunnevyöryt jotka tulee jos ei ole ehtinyt lepäämään yliannostuksia pois. Voisitko tulla joskus takas, mulla on sinua ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pilvi oot niin paras kun aina ymmärrät ja sulla on ihmeelliset aivot ja ihmeellinen sydän!! mulla on sua ikävä myös kovasti, 2 kuukautta ja voidaan taas rönsyillä. <3 <3 <3

      Poista
  2. Tää oli aivan huikee ja niin samaistuttava. Kiitos

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle! Heräsin just ja ajattelin että poistan tän tekstin kun tää oli niin epämääräinen mutten ehkä sittenkään

      Poista
  3. Tämä: Tämä lienee piirre, jota voisi kuunnella kaikenlaisissa valinnoissa. En usko, että on pakko elää elämää, joka johtaa ähkyyn ja väsymykseen ja stressiin ja hormonitoiminnan häiriöihin ja keskittymiskyvyn katoamiseen. Uskon, että voi ja saa etsiä tapoja elää, joissa ehtii olla tarpeeksi rauhassa ja yksin. Pahin painajaiseni olisi elää ikuisesti elämää, jossa ei ehtisi pysähtyä miettimään, mikä oikeasti olisi tärkeää. Muiden ihmisten hälisevät vaatimukset tuntuvat kovaäänisemmiltä, ne tekee mieli suorittaa pois ensin ja oho siinähän meni muutama tahmea vuosi.

    Kyllä, kyllä, kyllä. Kiitos siitä, mitä teet ja jaat! Lisää iloa ja rauhaa ja lepoa ja kauneutta viikkoosi, hali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halaus!! Kiitos sullekin, sun tekstit luo aina toivoa kauniista ja puhtaasta ja ihmeellisestä maailmasta!

      Poista
  4. ihailen niin kovin ajatuksiasi ja kykyäsi saattaa ne sanoiksi! Inspiroit joka kerta. Kiitos kun kirjoitat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kovasti, ja kiitos että sanoit tämän ääneen!

      Poista
  5. Minuun kolahti tämä: "Ei haavat parane, jos koko ajan pitää vereslihaa näkyvillä ja vähän käy uiskentelemassa meressäkin ja suolaamassa haavoja koska kyllä pitää kestää."

    Ite jossaki lukion ihmeellisedsä maailmassa opin sen että joskus pittää sanoa itelle, eikä vaan sanoa vaan paukuttaa päätä seinään ja huutaa, että nyt uskot, välillä saa väsyä. Ja ko elämä on mitä on ni monesti aika useinki saa väsyä ja jossaki määrin pitää. Ei kukaan jaksa jos ei saa levätä ja tyhjentää välillä ajatuksia kaikesta turhasta ja tarpeellisesta ja stressaavasta ja siitä mikä sekoittaa pään ja tekee elämän hankalaksi. Ei oo aina pakko jaksaa, joskus on pakko olla jaksamatta. Ihmiset ei oo samanlaisia mutta kyllä varmaab ainaki useimmilla on monesti niitä hetkiä ko tarvii romahtaa ja kuitenki luottaa vaan siihen että elämä kantaa. On lupa olla heikko. Ja väsyä ja nukahtaa ja olla yksin ja unohtaa. Ko on vähäksi aikaa unohtanu kaiken ni muistaminen on sen jälkeen ehkä helpompaa tai kevyempää, tai ainaki on ees levänny. Usva sää oot kyllä kiva. Hyvää Wellingtonia jatkossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Nilla! Niimpä, väsymys on niin luonnollista että on outoa että se pitäs muka jotenkin oikeuttaa. Ei tarvi olla yli-ihminen. Nähdäänkö kesällä? :---)

      Poista
  6. "En usko, että on pakko elää elämää, joka johtaa ähkyyn ja väsymykseen ja stressiin ja hormonitoiminnan häiriöihin ja keskittymiskyvyn katoamiseen. Uskon, että voi ja saa etsiä tapoja elää, joissa ehtii olla tarpeeksi rauhassa ja yksin. Pahin painajaiseni olisi elää ikuisesti elämää, jossa ei ehtisi pysähtyä miettimään, mikä oikeasti olisi tärkeää. Muiden ihmisten hälisevät vaatimukset tuntuvat kovaäänisemmiltä, ne tekee mieli suorittaa pois ensin ja oho siinähän meni muutama tahmea vuosi."

    Pakko kommentoida tähän sen verran, että tää on vallitsevassa länsimaisessa kulttuurissa jokseenkin vallankumouksellinen oivallus, jonka oivaltaminen useimpien ihmisten tapauksessa jää tapahtumatta paljolti juuri siksi, että elämä on niin täynnä kaikkea sellaista mikä estää ajattelemasta ja huomaamasta. Sen, joka tämän oivaltaa, kannattaa pitää tästä kiinni. (Ja sitten kun ote väistämättä aika ajoin kirpoaa, pitää muistaa tarttua uudestaan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Charlie, vaikka kyllähän säkin sen oivalsit Modern lifessä ja kaikessa.

      Musta tuntuu ihan tyhmältä että mun piti tulla Uuteen-Seelantiin siivoamaan hotellivessoja että tajusin että niin, ei ne toisten vaatimukset ole mikään itsestäänselvä prioriteetti vaan ihmisillä on oikeus valita sopivia elämiä. Myös Greog McKeownin kirja Essentialism: the Disciplined Pursuit of Less auttaa ymmärtämään että näennäinen kiireys-tehokkuus-jokapaikansähläys-ajattelu on itseasiassa todella tehotonta, koska stressaantuneet ihmiset ei kyllä pysty saamaan aikaan mitään oikeasti tehokasta. Toivottavasti tämän pystyisi pitämään kirkkaana!

      Poista
  7. "Ilmeisesti kaikille ei tule intensiivisestä ihmiskontaktista sellaista oloa, jossa ei oikein tiedä oksettaako vai onko nälkä vai itkettääkö vai onko vain limaa kurkussa kuivan sisäilman takia, sellaista jossa ainoa lääke on olla yksin ja hengittää."

    Mainio virke, saatan kirjoittaa muistikirjaani. Minä epäilin eilen hotellihuoneessa raudan puutetta, kun syke oli korkealla. Ihan vain konfliktin välttääkseni kysyin mieheltäni, haluaisiko hän mennä jo edeltä aamukahville. Luojan lykky, että hän tuskin huomaa viipymistäni avattuaan kirjansa. Raudan puutetta tai ei, saavuin mieheni luo seesteisenä ja hyväntuulisena, kun sain käyttää aikaa ja tilaa avarasti. Minä myös uskon, että saa ja voi etsiä tapoja elää niin että ehtii olla tarpeeksi yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, sen kun vain muistaisi! Ihanaa, että löysit tuossa tilanteessa rauhan. Kiitos kommentistasi ja seesteisiä päiviä sinulle!

      Poista