Sivut

lauantai 25. maaliskuuta 2017

ei kuulu sulle

Kun olin nuori (tämä kuulostaa siltä, että olisin kuusikymmentävuotias), mun tähtihetkiä oli pianotunnit.

En ollut koskaan lapsitähti, mutta piano-opettajani antoi minulle paljon ja näki roihun silmissä kun ymmärsin. Soitin liian vaikeita kappaleita, Rahmaninovia ja Brahmsia, mutta tarkoitus ei kai ollut kouluttaa hyvää pianistia vaan koukuttaa aivoja niin että ne löytää Bachista juuret tähän irrallisuuden tyyssijaankin.

Hetket tiilitalon toisessa kerroksessa olivat hirveän vahvoja, toisinaan nauroin lujaa ja toisinaan itkin hississä. Erityisesti muistan maalailevat anekdootit siitä, kuinka joku venäläinen ammattilainen sanoi tuomaristossa patsastellessaan, että millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, osaako soittaa hiljaa. Se on kaikkein vaikeinta.

***

Oon ollut viimeisimmät kesät töissä sanomalehdessä. En tiedä missä mulla olisi ollut hauskempi kesä kuin Jyväskylässä kissanpentuja ja uimarantoja ja suosählyä kuvatessa. Mutta siinä ja henkilökohtaisessa työskentelyssäni on selkeä ero: lehtimies-Usva pyrkii pukeutumaan reportterin jakkupukuun. Se tarkkailee jokaista työtoveria ja pitää kirjaa ruutupaperilla siitä, mitä ovat lehtimiehen hyvät ominaisuudet. Se kuvittelee, että kuva on purettavissa lokeroitaviksi ominaisuuksiksi.

blogiin_2

Valokuvaaja-Usva taas vain kuvaa suhteellisuuksia, näkemiään sattumanvaraisuuksia, ja luottaa siihen että valo on taikaa. We share our chemistry with the stars sanoi Marc Quinn ja siinä on ihan tarpeeksi syitä luottaa, että valo on ihme ja ihminen on valoa. Valokuva pystyy käsittelemään näkyvissä olemista ja läheisyyksiä ja siinä on jo ihan tarpeeksi.

Joo, tää on tällasta näpertelyä, kivaa sälää, mutta missä on mun pihvi? Missä on mun tapa kääntää asetelmia ylösalaisin, olla helvetin radikaali ja vallankumouksellinen, ei vain toistaa näkemisen tapoja vaan luoda uutta? Mutta ehkä minä en halua olla luoja, vaan annan kohteelle tilaa. Odotan millaisiin valoihin se asettuu ja yritän siepata pysäyttävimmän. Minä en halua hallita tilanteita, vaan poimia näkymiä.

Olen kirjoittanut tässä elämässä yhden jollakin mittapuulla täydellisen tekstin, ja kirjoitin sen Hannes Heikuran valokuvien hiljaisuudesta. Ja niin, ehkä hiljaa puhuminen voi olla voimakasta valokuvauksessakin. Ehkä se voi olla kiteyttävämpää ja tehokkaampaa kuin räjähdysmäisyys. Olen kirjoittanut tämän lauseen uusiksi vuosien varrella kymmeniä kertoa. Sinun ei tarvitse olla räjähdysmäinen. 

Ehkä siis magic touch ei ole vain niillä jotka pystyvät kuvaamaan räjähdyksiä vaan myös niillä, jotka näkevät olennaisuuksia hiljaisuudessakin. Ajattelin pitkään, että maailmassa on olemassa kokonaisvaltaista taianomaisuutta, joka on jaettu sattumanvaraisesti ihmisille. Se ei kuulunut minulle, se kuului niille, jotka osaavat asettua valokuvien taakse ja olla järkeviä sosiaalisia toimijoita ja tietää miten tää menee

Mutta kyllä se kuuluu minullekin. Ei valokuvat ole jumalia, vaikka ne jumalien apuvälineitä onkin, ne voi siepata sieluja ja voimauttaa ja uhata ja alistaa. Mutta ei sitä käsitemaailmaa tarvitse asettaa kohtalottaren rooliin;

olen vakuuttunut siitä, että minulle kuuluu samat oikeudet kuin kaikille muillekin ja siitä, että on eri asia hävetä kuin häpeillä, ja häpeily on ihan turhaa siinä missä häpeä perustavanlaatuinen tunne.

Minulle kuuluu paikka maailmassa, oikeus innostua, viedä ihmisten aikaa ja toisinaan rakastaa pikaruokaloiden tarjoamaa anonymiteettiä.

(Sillä sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä, kuten Sylvia Plathin äiti kuulemma sanoi)

Edelleen ratkaistavia kysymyksiä: voiko samaan aikaan näytellä täysillä, imautua paloon ja uhrata kaikkensa roolihahmonsa kehittämiseksi ja samaan aikaan kritisoida kulisseista kaikkea mitä tekee ja kirjoittaa esseitä sosiaalisen median menestysmekanismeista ja jatkuvasti poissaolosta? Voiko tehdä teoksia omasta sydänverestään vai pitäisikö tutkia jotakin, mihin ei ole sidottu, ja mikä on sen takia helpommin rationalisoitavissa?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

ylhäisestä yksinäisyydestä

tulen yksin juuri nyt olen itseni paras ystävä laulaa Regina ja mä en ole puhunut kellekään kolmeen tuntiin ja olo on kirkas.

loltsi

Kun päätin lähteä puoleksi vuodeksi matkalle, oli selvää, että lähden yksin.

Välillä valintani tuntuu säälittävältä: eikö kannattaisi opetella olemaan ihmisten kanssa ja lopettaa alituinen pakeneminen? Olen kuitenkin hyvin ihminen, ja siihen ihmisyyteen sisältyy ihmisiin reagointi. Ihmisillä on valtaa todellisuuteeni. Kaikissa ihmissuhteissa asuu samat pelot ja toiveet ja kaavat. Jos mulla on sellaiset silmät, jotka muuttuu ulkoneviksi heti kun kuulen jonkun astuvan hengitysetäisyydelle, ehkä silmiä ei kannata repiä päästä vaan mieluummin valita sopiva tyyli olla.

Se tyyli on sellainen, että ehtii kirjoittaa outoja tarinoita ja tuijottaa ohikulkijoita ja huomata, että ei nekään tiedä mihin ne on menossa, ne kulkee vain samaa katua edestakaisin.

loltsi_1

Joka toinen ihminen joka poimii minut tienvarresta autoonsa sanoo, että oletpa rohkea kun matkustat yksin, vaikka minun mielestäni on paljon rohkeampaa uskoa, että kestää jonkun ihmisen läsnäoloa puoli vuotta. Minusta on ihanaa olla ei-kukaan, suhteellisen merkityksetön osa yhteiskuntaa ja vapaa useimmista määritteistä, joita olen tottunut itseeni ripustamaan. Marginaali on laajentunut, se marginaali on sellainen jossa puhutaan outoa kieltä ja jossa jäädytään kylmyyteen, mutta se on aika harmiton leima.

En osaa vieläkään päättää, onko yksin matkustamisessa hauskointa se, kuinka ihanaa omissa ajatuksissa vaeltaminen on, vai se, kuinka helppo uusiin ihmisiin on lopulta tutustua silloin, kun kukaan ei ole selän takana muistuttamassa siitä, kuka olen.

***

Elo on tasapainottelua sisäänhengittämisen ja uloshengittämisen välillä.

Rakastan ihmisiä ja rakastin Wellingtonin surkeaa kesäsäätä ja ilmastointiteipillä päällystettyjä penkkejä hampurilaisravintoloissa ja supermarketiin kävelyä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa ja tekstiviestejä joissa kysytään oletko elossa.

Maailma kutistuu jatkuvasti ja kahviloissa soi Bob Marley, josta tulee mieleen huhtikuu kun pakkauduttiin Nairobissa auton takapenkille ja ajettiin taksikuskin ystävän häihin tanssimaan viisi tuntia ennen lennon lähtöä. Ihmisten kanssa voi puhua Khaled Hosseinista ja Harry Potterista ja kertoa miten sanotaan april is the cruelest month suomeksi.

Vähintään yhtä paljon rakastan sitä että saan tappaa aikaa auringonlaskuun saakka ja olla näkymätön.

Olen kiitollinen siitä, että minulle on annettu ylitsevuotavat aivot. Kuinka ikävää olisikaan, jos täytyisi mennä sukeltamaan taivaalle muistaakseen, millainen ihme olemassaolo on. Minulla ja maailmalla menee hyvin silloin kun ehdin pureksia rauhassa. Silloin kun ehdin kuunnella, mitä the Cardigans laulaa ihmisyydestä ja googlata ruotsalaisia yliopistoja ja kirjoittaa muistiinpanoihin isolla NO NIIN. Minulle useiten esitetty keskustelunavaus kulkee käsialani epäselvyydestä siihen, kirjoitanko ihailevia havaintoja kysyjästä. (Yleensä en, mutta jälkeenpäin usein).

***

Yksinäisyydessä valaisevinta on kai kuitenkin se, millä tavalla joutuu vastakkain maailman kanssa. Usein merenrannat on ihania mutta myös liian kuumia ja valo on liian suoraa ja mistään ei saa otetta. Läsnäolevaksi joutuu muuttumaan silloin, kun joku vääntää maailman vinksalleen: silloin, kun yösijan tarjoaja melkein pakottaa syömään katkarapuja, silloin kun sohvalla tulee puheeksi ugandalaiset pakolaisleirit ja joudun kertomaan miksi en antanut ihmisten kertoa tarinoitaan itse, silloin kun pyydetään soittamaan hauska pieni esimerkkikappale pianolla, silloin kun hissi nouseekin odottamatta suoraan ylimpään kerrokseen ja ovesta astuessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin kävellä hymyilevänä vastaanottovirkailijan luokse, tai silloin kun ajatukset vain törmäävät odottamattomiin asioihin.

Silloin ei kerkeä ajelehtimaan huolimattomasti, vaan on pakko ajatella loppuun. Vierustoveri kysyy, että mitä oikein mietit ja huomaan että silmien edessä on maailmankartta ja sanon että sitä kuinka kapea Panamansalmi onkaan, vaikka oikeasti en kyllä nähnyt mitään koska ajatukset olivat niin sokaisevia.

Vaelsin neljä päivää tytön kanssa, joka vastasi kaikkeen I don't care ja tajusin, että en halua olla ihminen joka ei välitä. Välittäminen on tällä hetkellä ainoa mikä tekee mistään mielekästä tai mahdollista; jos en välitä, miksi matkustaisin seuraavaan kaupunkiin ja käyttäisin rahaa taksikyyteihin ja sadetakkeihin ja ottaisin valokuvia ja tutustuisin uusiin ihmisiin? Eilen poukkoilin vuoristoisten teiden läpi ja mietin, että jos jotain itsessäni haluan suojella, niin sitä, että pystyn pitämään mieleni eloisana.

Nyt olen juuri oikeassa paikassa. Istun kasvihuonemaisessa keittiössä sademetsän keskellä, valo lankeaa valkoisena suoraan ylhäältäpäin ja mulla on mansikkalakritsia ja aikaa ja kielitaitoa ja vilkkaita ajatuksia. Täällä on tilaa kukkia ja sataakin.