Sivut

lauantai 25. maaliskuuta 2017

ei kuulu sulle

Kun olin nuori (tämä kuulostaa siltä, että olisin kuusikymmentävuotias), mun tähtihetkiä oli pianotunnit.

En ollut koskaan lapsitähti, mutta piano-opettajani antoi minulle paljon ja näki roihun silmissä kun ymmärsin. Soitin liian vaikeita kappaleita, Rahmaninovia ja Brahmsia, mutta tarkoitus ei kai ollut kouluttaa hyvää pianistia vaan koukuttaa aivoja niin että ne löytää Bachista juuret tähän irrallisuuden tyyssijaankin.

Hetket tiilitalon toisessa kerroksessa olivat hirveän vahvoja, toisinaan nauroin lujaa ja toisinaan itkin hississä. Erityisesti muistan maalailevat anekdootit siitä, kuinka joku venäläinen ammattilainen sanoi tuomaristossa patsastellessaan, että millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, osaako soittaa hiljaa. Se on kaikkein vaikeinta.

***

Oon ollut viimeisimmät kesät töissä sanomalehdessä. En tiedä missä mulla olisi ollut hauskempi kesä kuin Jyväskylässä kissanpentuja ja uimarantoja ja suosählyä kuvatessa. Mutta siinä ja henkilökohtaisessa työskentelyssäni on selkeä ero: lehtimies-Usva pyrkii pukeutumaan reportterin jakkupukuun. Se tarkkailee jokaista työtoveria ja pitää kirjaa ruutupaperilla siitä, mitä ovat lehtimiehen hyvät ominaisuudet. Se kuvittelee, että kuva on purettavissa lokeroitaviksi ominaisuuksiksi.

blogiin_2

Valokuvaaja-Usva taas vain kuvaa suhteellisuuksia, näkemiään sattumanvaraisuuksia, ja luottaa siihen että valo on taikaa. We share our chemistry with the stars sanoi Marc Quinn ja siinä on ihan tarpeeksi syitä luottaa, että valo on ihme ja ihminen on valoa. Valokuva pystyy käsittelemään näkyvissä olemista ja läheisyyksiä ja siinä on jo ihan tarpeeksi.

Joo, tää on tällasta näpertelyä, kivaa sälää, mutta missä on mun pihvi? Missä on mun tapa kääntää asetelmia ylösalaisin, olla helvetin radikaali ja vallankumouksellinen, ei vain toistaa näkemisen tapoja vaan luoda uutta? Mutta ehkä minä en halua olla luoja, vaan annan kohteelle tilaa. Odotan millaisiin valoihin se asettuu ja yritän siepata pysäyttävimmän. Minä en halua hallita tilanteita, vaan poimia näkymiä.

Olen kirjoittanut tässä elämässä yhden jollakin mittapuulla täydellisen tekstin, ja kirjoitin sen Hannes Heikuran valokuvien hiljaisuudesta. Ja niin, ehkä hiljaa puhuminen voi olla voimakasta valokuvauksessakin. Ehkä se voi olla kiteyttävämpää ja tehokkaampaa kuin räjähdysmäisyys. Olen kirjoittanut tämän lauseen uusiksi vuosien varrella kymmeniä kertoa. Sinun ei tarvitse olla räjähdysmäinen. 

Ehkä siis magic touch ei ole vain niillä jotka pystyvät kuvaamaan räjähdyksiä vaan myös niillä, jotka näkevät olennaisuuksia hiljaisuudessakin. Ajattelin pitkään, että maailmassa on olemassa kokonaisvaltaista taianomaisuutta, joka on jaettu sattumanvaraisesti ihmisille. Se ei kuulunut minulle, se kuului niille, jotka osaavat asettua valokuvien taakse ja olla järkeviä sosiaalisia toimijoita ja tietää miten tää menee

Mutta kyllä se kuuluu minullekin. Ei valokuvat ole jumalia, vaikka ne jumalien apuvälineitä onkin, ne voi siepata sieluja ja voimauttaa ja uhata ja alistaa. Mutta ei sitä käsitemaailmaa tarvitse asettaa kohtalottaren rooliin;

olen vakuuttunut siitä, että minulle kuuluu samat oikeudet kuin kaikille muillekin ja siitä, että on eri asia hävetä kuin häpeillä, ja häpeily on ihan turhaa siinä missä häpeä perustavanlaatuinen tunne.

Minulle kuuluu paikka maailmassa, oikeus innostua, viedä ihmisten aikaa ja toisinaan rakastaa pikaruokaloiden tarjoamaa anonymiteettiä.

(Sillä sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä, kuten Sylvia Plathin äiti kuulemma sanoi)

Edelleen ratkaistavia kysymyksiä: voiko samaan aikaan näytellä täysillä, imautua paloon ja uhrata kaikkensa roolihahmonsa kehittämiseksi ja samaan aikaan kritisoida kulisseista kaikkea mitä tekee ja kirjoittaa esseitä sosiaalisen median menestysmekanismeista ja jatkuvasti poissaolosta? Voiko tehdä teoksia omasta sydänverestään vai pitäisikö tutkia jotakin, mihin ei ole sidottu, ja mikä on sen takia helpommin rationalisoitavissa?

7 kommenttia:

  1. miten saatkin mut aina itkemään, nytkin (ja se on hyvä asia se)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Roosa. <3 voisin sanoa ihan samaa susta!

      Poista
  2. Oikeus. Oikeus on puhutellut mua paljon viimeisen puolen vuoden aikana ja oikeus puhutteli mua tässä tekstissäkin.


    (Sillä sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä, kuten Sylvia Plathin äiti kuulemma sanoi)

    Kiitos kauniista oikeutuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihana jose! Luulen että puhutaan samoista asioista. <3

      Poista
  3. Oikeus. Oikeus on puhutellut mua paljon viimeisen puolen vuoden aikana ja oikeus puhutteli mua tässä tekstissäkin.


    (Sillä sinä olet maailmankaikkeuden lapsi siinä missä puut ja tähdetkin, sinulla on oikeus olla täällä, kuten Sylvia Plathin äiti kuulemma sanoi)

    Kiitos kauniista oikeutuksesta.

    VastaaPoista
  4. Haluisin lainata tähän koko pätkän alkaen hannes heikurasta (onko tuota tekstiä missään näkyvillä ja luettavissa?) loppuen sylvia plathiin, koska todella todella rakastan sitä ja sitä että millään muulla ei ole väliä kuin sillä että osaako soittaa hiljaa.

    Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! Tää on ollut mulle tärkeää, toivottavasti sinullekin.

      Ei sitä tekstiä ole näkyvissä missään, en ole itsekään lukenut sitä kirjoittamisen jälkeen. Mutta siitä on seurannut valtavasti luottamusta omaan ääneen.

      Poista