Sivut

lauantai 11. maaliskuuta 2017

ylhäisestä yksinäisyydestä

tulen yksin juuri nyt olen itseni paras ystävä laulaa Regina ja mä en ole puhunut kellekään kolmeen tuntiin ja olo on kirkas.

loltsi

Kun päätin lähteä puoleksi vuodeksi matkalle, oli selvää, että lähden yksin.

Välillä valintani tuntuu säälittävältä: eikö kannattaisi opetella olemaan ihmisten kanssa ja lopettaa alituinen pakeneminen? Olen kuitenkin hyvin ihminen, ja siihen ihmisyyteen sisältyy ihmisiin reagointi. Ihmisillä on valtaa todellisuuteeni. Kaikissa ihmissuhteissa asuu samat pelot ja toiveet ja kaavat. Jos mulla on sellaiset silmät, jotka muuttuu ulkoneviksi heti kun kuulen jonkun astuvan hengitysetäisyydelle, ehkä silmiä ei kannata repiä päästä vaan mieluummin valita sopiva tyyli olla.

Se tyyli on sellainen, että ehtii kirjoittaa outoja tarinoita ja tuijottaa ohikulkijoita ja huomata, että ei nekään tiedä mihin ne on menossa, ne kulkee vain samaa katua edestakaisin.

loltsi_1

Joka toinen ihminen joka poimii minut tienvarresta autoonsa sanoo, että oletpa rohkea kun matkustat yksin, vaikka minun mielestäni on paljon rohkeampaa uskoa, että kestää jonkun ihmisen läsnäoloa puoli vuotta. Minusta on ihanaa olla ei-kukaan, suhteellisen merkityksetön osa yhteiskuntaa ja vapaa useimmista määritteistä, joita olen tottunut itseeni ripustamaan. Marginaali on laajentunut, se marginaali on sellainen jossa puhutaan outoa kieltä ja jossa jäädytään kylmyyteen, mutta se on aika harmiton leima.

En osaa vieläkään päättää, onko yksin matkustamisessa hauskointa se, kuinka ihanaa omissa ajatuksissa vaeltaminen on, vai se, kuinka helppo uusiin ihmisiin on lopulta tutustua silloin, kun kukaan ei ole selän takana muistuttamassa siitä, kuka olen.

***

Elo on tasapainottelua sisäänhengittämisen ja uloshengittämisen välillä.

Rakastan ihmisiä ja rakastin Wellingtonin surkeaa kesäsäätä ja ilmastointiteipillä päällystettyjä penkkejä hampurilaisravintoloissa ja supermarketiin kävelyä viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa ja tekstiviestejä joissa kysytään oletko elossa.

Maailma kutistuu jatkuvasti ja kahviloissa soi Bob Marley, josta tulee mieleen huhtikuu kun pakkauduttiin Nairobissa auton takapenkille ja ajettiin taksikuskin ystävän häihin tanssimaan viisi tuntia ennen lennon lähtöä. Ihmisten kanssa voi puhua Khaled Hosseinista ja Harry Potterista ja kertoa miten sanotaan april is the cruelest month suomeksi.

Vähintään yhtä paljon rakastan sitä että saan tappaa aikaa auringonlaskuun saakka ja olla näkymätön.

Olen kiitollinen siitä, että minulle on annettu ylitsevuotavat aivot. Kuinka ikävää olisikaan, jos täytyisi mennä sukeltamaan taivaalle muistaakseen, millainen ihme olemassaolo on. Minulla ja maailmalla menee hyvin silloin kun ehdin pureksia rauhassa. Silloin kun ehdin kuunnella, mitä the Cardigans laulaa ihmisyydestä ja googlata ruotsalaisia yliopistoja ja kirjoittaa muistiinpanoihin isolla NO NIIN. Minulle useiten esitetty keskustelunavaus kulkee käsialani epäselvyydestä siihen, kirjoitanko ihailevia havaintoja kysyjästä. (Yleensä en, mutta jälkeenpäin usein).

***

Yksinäisyydessä valaisevinta on kai kuitenkin se, millä tavalla joutuu vastakkain maailman kanssa. Usein merenrannat on ihania mutta myös liian kuumia ja valo on liian suoraa ja mistään ei saa otetta. Läsnäolevaksi joutuu muuttumaan silloin, kun joku vääntää maailman vinksalleen: silloin, kun yösijan tarjoaja melkein pakottaa syömään katkarapuja, silloin kun sohvalla tulee puheeksi ugandalaiset pakolaisleirit ja joudun kertomaan miksi en antanut ihmisten kertoa tarinoitaan itse, silloin kun pyydetään soittamaan hauska pieni esimerkkikappale pianolla, silloin kun hissi nouseekin odottamatta suoraan ylimpään kerrokseen ja ovesta astuessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin kävellä hymyilevänä vastaanottovirkailijan luokse, tai silloin kun ajatukset vain törmäävät odottamattomiin asioihin.

Silloin ei kerkeä ajelehtimaan huolimattomasti, vaan on pakko ajatella loppuun. Vierustoveri kysyy, että mitä oikein mietit ja huomaan että silmien edessä on maailmankartta ja sanon että sitä kuinka kapea Panamansalmi onkaan, vaikka oikeasti en kyllä nähnyt mitään koska ajatukset olivat niin sokaisevia.

Vaelsin neljä päivää tytön kanssa, joka vastasi kaikkeen I don't care ja tajusin, että en halua olla ihminen joka ei välitä. Välittäminen on tällä hetkellä ainoa mikä tekee mistään mielekästä tai mahdollista; jos en välitä, miksi matkustaisin seuraavaan kaupunkiin ja käyttäisin rahaa taksikyyteihin ja sadetakkeihin ja ottaisin valokuvia ja tutustuisin uusiin ihmisiin? Eilen poukkoilin vuoristoisten teiden läpi ja mietin, että jos jotain itsessäni haluan suojella, niin sitä, että pystyn pitämään mieleni eloisana.

Nyt olen juuri oikeassa paikassa. Istun kasvihuonemaisessa keittiössä sademetsän keskellä, valo lankeaa valkoisena suoraan ylhäältäpäin ja mulla on mansikkalakritsia ja aikaa ja kielitaitoa ja vilkkaita ajatuksia. Täällä on tilaa kukkia ja sataakin.

6 kommenttia:

  1. Sun sanat satuttaa, koska niissä on paljon totuutta. Ne satuttaa kauniilla tavalla, koska ne muistuttaa, että totuus voi olla hyvää. Lisäksi oot yksi harvoista valokuvaajista, jonka kuvat pääsee läpi sydämeen asti. Kiitos Usva, että olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jose, kiitos maailman ihanimmasta kommentista ja kiitos myös että olet. <3

      Poista
  2. Tykkään älyttömästi siitä, miten kirjotat! Tuntuu ihan tyhjentyneeltä sen jälkeen kun oon lukenu sun kirjotuksia, ja sen takia riittämättömältä koska yritän varmaan liian paljon löytää sopivia sanoja. Yleensä ne tulee vasta myöhemmin. Kiitos että herätät ajatuksia! Hyvää eloa sinne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Riida! ! Terveisiä Pekingin punaiselle auringolle, toivottavasti siellä on lämmin olla. <3

      Poista